(’Semerin sukukuntaan kuuluva’).

1. Kaupunki, jota kuningas Omri alkoi rakentaa 900-luvun puolivälin tienoilla eaa.; se oli Israelin pohjoisen valtakunnan pääkaupunkina yli 200 vuotta. Omri osti vuoren, jonka laelle tämä kaupunki rakennettiin, Semeriltä kahdella talentilla hopeaa, mikä vastaa nykyään 13212:ta dollaria (1Ku 16:23, 24). Vuorta ja kaupunkia kutsuttiin vielä sen jälkeenkin edellisen omistajansa nimen mukaan (Am 4:1; 6:1).

Sijainti. Samaria samastetaan Shomeron-nimisiin raunioihin, jotka sijaitsevat arabialaisen Sabastiyan kylän lähistöllä, n. 55 km Jerusalemista pohjoiseen ja 11 km Sikemistä luoteeseen. Se oli Manassen alueella. Kun Samarian sanottiin olevan Efraimin ”pää”, tarkoitettiin sen asemaa kymmenen heimon valtakunnan pääkaupunkina, sillä Efraim oli tuon valtakunnan huomattavin heimo (Jes 7:9). Samaria sijaitsi lähellä tuomarien aikana palvelleen tuomari Tolan kotikaupunkia ”Samiria, Efraimin vuoristossa”, tai se oli peräti sama paikka (Tu 10:1, 2).

Samarian kukkulan melko laakea laki, joka on n. 2 km leveä idästä länteen, oli ihanteellinen kaupungin paikka. Kukkula kohosi jyrkästi n. 90 m sitä ympäröivältä tasangolta, minkä vuoksi paikkaa oli helppo puolustaa. Myös näköala oli mahtava, sillä pohjoisessa, idässä ja etelässä oli korkeammalle kohoavia huippuja ja lännessä maa laskeutui loivasti 463 m:n korkeudesta siniseen, 34 km:n päässä olevaan Välimereen.

Suuri osa Samarian historiasta kertoo Israelin 14 kuninkaan (Omrista Hoseaan) epävakaasta hallinnosta (1Ku 16:28, 29; 22:51, 52; 2Ku 3:1, 2; 10:35, 36; 13:1, 10; 14:23; 15:8, 13, 14, 17, 23, 25, 27; 17:1).

Ahabin aikana. Omrin kuoleman jälkeen hänen poikansa Ahab jatkoi kaupungin rakentamista 22 vuotta kestäneen hallituskautensa aikana. Siihen sisältyi Baalin temppelin  rakentaminen, Baalin alttarin pystyttäminen ja palvottavaksi tarkoitetun ”pyhän paalun” tekeminen, mikä kaikki todisti siitä, että tässä vastarakennetussa kaupungissa harjoitettiin Ahabin foinikialaisen vaimon Isebelin kannattamaa kanaanilaisuskontoa. (1Ku 16:28–33; 18:18, 19; 2Ku 13:6.) Lisäksi Ahab kaunisti Samariaa hienolla ”norsunluutalolla”, joka oli mahdollisesti kalustettu samanlaisilla ”norsunluisilla lepovuoteilla”, jollaisiin profeetta Aamos viittasi sata vuotta myöhemmin (1Ku 22:39; Am 3:12, 15; 6:1, 4). Arkeologit ovat löytäneet Samarian raunioista yli 500 norsunluunpalasta, joista monet ovat taiteellisesti kaiverrettuja.

Ahabin hallituskauden loppupuolella Syyrian kuningas Ben-Hadad II ryhtyi piirittämään Samariaa ja vannoi, että hän ryöstäisi sen niin perusteellisesti, ettei siitä jäävä tomu riittäisi täyttämään hänen armeijaansa kuuluvien kouria. Israelilaisten annettiin kuitenkin voittaa, jotta Ahab tulisi tietämään, että Jehova on Jumala, Kaikkivaltias. (1Ku 20:1–21.) Kun Ben-Hadad pakotettiin toisessa yhteenotossa vajaa vuosi myöhemmin antautumaan, Ahab päästi hänet menemään sen jälkeen kun hän oli luvannut, että Israel saisi takaisin kaupunkeja ja Ahabille ’määrättäisiin katuja Damaskoksesta’ samoin kuin Ben-Hadadin isä oli määrännyt itselleen katuja Samariasta (1Ku 20:26–34). Nämä ”kadut” oli ilmeisestikin annettu basaarien eli kauppakujien pystyttämiseksi, mikä edisti Ben-Hadadin isän kaupallisia etuja. Ahab palasi kuitenkin Samariaan murheissaan ja alakuloisena, koska Jehova oli sanonut hänen menettävän oman henkensä sen vuoksi, että hän oli säästänyt Ben-Hadadin hengen (1Ku 20:35–43).

Ahab menetti henkensä kolmantena vuonna tämän jälkeen, kun hän kutsui Juudan kuninkaan Josafatin avukseen vallatakseen Ramot-Gileadin takaisin Syyrialta. Nuo kaksi kuningasta järjestivät muodollisen tapaamisen Samarian sisäänkäynnin luona, ja jätettyään huomiotta Jehovan profeetan ja kuunneltuaan väärien profeettojen petollista neuvoa he lähtivät taisteluun. (1Ku 22:1–28; 2Ai 18:2, 9.) Ahab naamioitui, mutta häneen osui nuoli, vaikka sen ampunut vihollisen jousimies ei ollutkaan tunnistanut häntä kuninkaaksi. Ahab kuoli vaunuihinsa verenvuotoon. Hänet vietiin haudattavaksi takaisin pääkaupunkiinsa, ja vaunut pestiin puhtaaksi Samarianlammikolla. (1Ku 22:29–38.) Tämä lammikko saattaa olla arkeologien sieltä löytämä matalahko mutta laaja suorakulmainen allas.

Lopullisen tilinteon Ahabin huoneen kanssa pani toimeen Jeehu, jonka Jehova voiteli tähän teloitustyöhön (2Ku 9:6–10). Kun Jeehu oli surmannut Ahabin pojan Joramin, Ahabin tyttärenpojan Ahasjan ja Ahabin lesken Isebelin (2Ku 9:22–37), hän järjesti Ahabin 70:n jäljelle jääneen pojan teloittamisen lähettämällä kirjeitä Samariassa asuville ruhtinaille ja vanhimmille. ”Tietäkää siis”, julisti Jeehu, ”ettei Jehovan sanasta, jonka Jehova on puhunut Ahabin huonetta vastaan, mikään varise maahan täyttymättä, ja Jehova itse on tehnyt sen, minkä hän on puhunut palvelijansa Elian välityksellä.” (2Ku 10:1–12, 17.)

Samariassa ja sen lähiympäristössä esittivät Jehovan julistuksia myös Jehovan profeetat Elia ja Elisa, ja siellä sattui myös noihin julistuksiin liittyviä tapahtumia. Esimerkiksi Ahabin poika Ahasja putosi palatsinsa kattohuoneen ristikon läpi Samariassa (2Ku 1:2–17), spitaalia sairastava syyrialainen Naaman tuli Samariaan hakemaan hoitoa (2Ku 5:1–14) ja syyrialaisten sotajoukko, joka oli lähetetty ottamaan Elisa kiinni, sokaistiin henkisesti ja johdatettiin Samariaan, jossa siihen kuuluville annettiin ruokaa, minkä jälkeen heidät lähetettiin kotiin. (2Ku 6:13–23.) Ahabin pojan Joramin hallituskaudella syyrialaiset piirittivät Samarian ja aiheuttivat niin ankaran nälänhädän, että jotkut söivät omia lapsiaan. Mutta sitten tuo nälänhätä lakkasi Elisan profetian mukaisesti yhdessä yössä, kun Jehova pani syyrialaiset pakenemaan pakokauhun vallassa ja jättämään taakseen elintarvikkeensa. (2Ku 6:24–29; 7:1–20.)

Jerusalemin kilpailija. Aika ajoin pohjoisen valtakunnan pääkaupungin Samarian ja eteläisen valtakunnan pääkaupungin Jerusalemin välinen kilpailu ja vihamielisyys puhkesivat avoimeksi sodaksi. Kun Juudan kuningas aikoi kerran hyökätä Edomiin, hän lähetti Jehovan käskystä 100000 israelilaista palkkasotilasta takaisin kotiin. Ja vaikka noille israelilaisille maksettiin 100 hopeatalenttia (660600 dollaria), he raivostuivat siinä määrin, että he tekivät yllätyshyökkäyksiä Juudan kaupunkeihin ”Samariasta aina Bet-Horoniin saakka” ja ryöstivät ne. (2Ai 25:5–13.) Edomin voittamisesta ylpistynyt Juudan kuningas ryhtyi haastamaan riitaa Samarian kuninkaan kanssa, ja tuo riita loppui vasta, kun kaikki Jehovan huoneen ja kuninkaan aarteiston kulta ja hopea oli viety Jerusalemista Samariaan (2Ku 14:8–14; 2Ai 25:17–24). Juudan kuninkaan Ahasin kukistuttua vuosia myöhemmin  israelilaiset, jotka yrittivät välttää Jehovan suuttumusta, palauttivat kuitenkin Samariaan viedyt vangit ja sinne viedyn saaliin (2Ai 28:5–15).

Samarian kaupunki tuhottiin lopulta epäjumalanpalveluksensa ja moraalisen rappionsa vuoksi sekä siksi, että se osoitti jatkuvasti piittaamattomuutta Jumalan lakeja ja periaatteita kohtaan (2Ku 17:7–18). Jehova varoitti toistuvasti sen hallitsijoita ja heidän alamaisiaan sellaisten profeettojen kuin Jesajan (8:4; 9:9), Hoosean (7:1; 8:5, 6; 10:5, 7; 13:16), Aamoksen (3:9; 8:14), Miikan (1:1, 5, 6) ja muiden (1Ku 20:13, 28, 35–42; 22:8) kautta sekä Elian ja Elisan suulla. Myöhemmin, Samarian tuhon jälkeen, muut profeetat viittasivat siihen varoittavana esimerkkinä niille, jotka hylkäsivät Jehovan opetuksen (2Ku 21:10–13; Jer 23:13; Hes 16:46, 51, 53, 55; 23:4, 33).

Myöhempi historia. Vuonna 742 eaa. Assyrian kuningas Salmanassar V piiritti Samarian, mutta kaupunki piti pintansa lähes kolme vuotta. Kun se lopulta kukistui 740 eaa., monet sen huomattavimmista asukkaista karkotettiin pakkosiirtolaisuuteen, ja he asettuivat asumaan Mesopotamiaan ja Meediaan. Vieläkään ei ole kyetty varmistamaan, oliko tuon kaupungin lopullinen valloittaja Salmanassar V vai hänen seuraajansa Sargon II. (2Ku 17:1–6, 22, 23; 18:9–12; ks. SARGON.)

Raamatun yksityiskohtainen Samariaa koskeva historia päättyy siihen, että assyrialaiset kukistavat tuon kaupungin. Sen jälkeen kaupunki mainitaan usein muistutuksena siitä, miten käy niiden, jotka kapinoivat Jehovaa vastaan (2Ku 18:34; 21:13; Jes 10:9–11; 36:19), ja joskus se mainitaan muutenkin (2Ku 23:18; Ap 8:5). Raamatussa kerrotaan, että Jerusalemin tuhoa seuranneen Gedaljan salamurhan jälkeen 80 miestä Sikemistä, Silosta ja Samariasta tuli alas Mispaan, missä he tapasivat Gedaljan murhaajan Ismaelin. Ismael tappoi monet noista miehistä, mutta säästi jotkut, jotka lupasivat näyttää hänelle, missä heillä oli kätkettyjä aarteita: vehnää, ohraa, öljyä ja hunajaa. (Jer 41:1–9.)

Maallisissa asiakirjoissa on joitakin mainintoja Samarian historiasta Aleksanteri Suuren päiviltä ja niiden jälkeiseltä ajalta. Roomalaisaikaan sen loisto johtui Herodes Suuren rakennushankkeista; hän antoi kaupungille ensimmäisen keisarin Augustuksen kunniaksi uuden nimen Sebaste (kreikkalainen feminiinimuoto latinalaisesta nimestä Augustus). Herodeksen antama nimi on säilynyt nykyisessä arabialaisessa nimessä Sabastiya. Ei ole sen vuoksi yllättävää, että tällä paikalla suoritetuissa kaivauksissa on löytynyt raunioita sen historian eri aikakausilta; jotkin noista raunioista ovat Israelin kuninkaiden päiviltä.

2. Kymmenen heimon muodostaman Israelin pohjoisen valtakunnan alue. Sen pääkaupungin Samarian nimeä käytettiin toisinaan koko tästä alueesta. Esimerkiksi kun Ahabia sanottiin ”Samarian kuninkaaksi”, ei tarkoitettu sitä, että hän olisi ollut vain tuon kaupungin kuningas, vaan sitä, että hän oli kymmenen heimon kuningas (1Ku 21:1). Myös ”Samarian kaupungeilla” tarkoitettiin kymmenen heimon alueella olevia kaupunkeja, ei pääkaupungin ympäristön kaupunkeja (2Ku 23:19; tämä sama ilmaus esiintyy 1Ku 13:32:ssa, ikään kuin sitä olisi käytetty ennen Samarian rakentamista; jos se ei ole profeetallinen, niin sen on ehkä ottanut käyttöön Kuninkaiden kirjojen kokooja). ”Samariassa” oli Ahabin päivinä nälänhätä, joka koski koko Samarian valtakuntaa ja jopa Foinikiaa, sillä se ulottui ainakin Jordanin itäpuolella olevasta Keritin purolaaksosta Välimeren rannalla sijaitsevaan Sarpatiin (1Ku 17:1–12; 18:2, 5, 6). Myös ”Samarian vuorille” luvatun ennallistuksen on täytynyt koskea koko Samarian valtakuntaa (Jer 31:5).

Tiglat-Pileser III oli nähtävästi ensimmäinen, joka vei israelilaisia pois Samarian alueelta, sillä Assyriaan siirrettyjen joukossa oli joitakin  huomattavia ruubenilaisia, gadilaisia ja manasselaisia Jordanin itäpuolelta (1Ai 5:6, 26). Pohjoisen valtakunnan lopulta kukistuttua pakkosiirtolaisuuteen vietiin enemmänkin väkeä (2Ku 17:6), mutta tällä kertaa Assyrian kuningas toi näiden israelilaisten tilalle asukkaita valtakuntansa muista osista, ja tätä uudelleenasuttamispolitiikkaa jatkoivat Assarhaddon ja Asenappar (Assurbanipal) (2Ku 17:24; Esr 4:2, 10).

Leijonat alkoivat lisääntyä maassa luultavasti siksi, että se – tai ainakin suuri osa siitä – oli ollut jonkin aikaa autiona (vrt. 2Mo 23:29). Siirtolaiset ajattelivat epäilemättä taikauskoisesti sen johtuvan siitä, etteivät he osanneet palvoa tuon maan jumalaa. Sen vuoksi Assyrian kuningas lähetti sinne pakkosiirtolaisuuteen viedyn israelilaisen vasikanpalvojapapin. Hän antoi heille opetusta Jehovasta, mutta samalla tavoin kuin Jerobeam oli tehnyt, niin että he oppivat hiukan tuntemaan Jehovaa mutta todellisuudessa jatkoivat omien väärien jumaliensa palvomista. (2Ku 17:24–41.)

3. Piirikunta, jonka halki Jeesus toisinaan kulki ja johon apostolit myöhemmin veivät kristillisyyden sanoman. Sen rajoja ei tunneta nykyään tarkkaan, mutta yleisesti ottaen se sijaitsi pohjoisessa olevan Galilean ja etelässä olevan Juudean välissä, ja se ulottui Jordanilta länteen Välimeren rannikkotasangoille. Tuo piirikunta koostui suurimmaksi osaksi alueista, jotka olivat aikanaan kuuluneet Efraimin heimolle ja Manassen heimon toiselle (Jordanin länsipuolella olevalle) puolelle.

Ollessaan matkalla Jerusalemiin tai sieltä pois Jeesus kulki silloin tällöin Samarian kautta, koska se sijaitsi Juudean ja Galilean välissä (Lu 17:11; Joh 4:3–6). Useimmiten hän kuitenkin vältti saarnaamista tällä alueella, ja hän jopa kielsi niitä 12:ta, jotka hän lähetti matkaan, menemästä samarialaisiin kaupunkeihin ja käski heidän mennä ”sen sijaan jatkuvasti Israelin huoneen kadonneiden lampaiden luo”, ts. juutalaisten luo (Mt 10:5, 6).

Tämä rajoitus oli kuitenkin voimassa vain rajallisen ajan, sillä juuri ennen taivaaseen nousemistaan Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että heidän tuli viedä hyvä uutinen paitsi Samariaan myös maan ääriin asti (Ap 1:8, 9). Niinpä kun Jerusalemissa puhkesi vaino, opetuslapset – varsinkin Filippos – aloittivat sananpalveluksen Samariassa. Myöhemmin sinne lähetettiin Pietari ja Johannes, mikä johti kristillisyyden laajenemiseen edelleen. (Ap 8:1–17, 25; 9:31; 15:3.)