(luult. ’Samariasta [Samariaan kuuluva]’).

Ilmaus ”samarialaiset” esiintyi Raamatussa ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Samarian kymmenen heimon valtakunta oli valloitettu 740 eaa.; sitä käytettiin niistä, jotka asuivat pohjoisessa valtakunnassa ennen sen valloitusta, erotukseksi niistä ulkomaalaisista, joita sinne myöhemmin tuotiin Assyrian maailmanvallan muista osista (2Ku 17:29). Nähtävästi assyrialaiset eivät siirtäneet pois kaikkia israelilaisasukkaita, sillä 2. Aikakirjan 34:6–9:ssä (vrt. 2Ku 23:19, 20) viitataan siihen, että maassa oli vielä israelilaisia kuningas Josian hallituskaudella. Aikanaan ”samarialaisilla” alettiin tarkoittaa Samariaan jäljelle jääneiden ja assyrialaisten sinne tuomien asukkaiden jälkeläisiä. Jotkut heistä olivat siis epäilemättä syntyneet seka-avioliitoista. Vielä myöhemmin tuolla nimityksellä oli pikemminkin uskonnollinen kuin etninen tai poliittinen merkitys. ”Samarialainen” tarkoitti sellaista, joka kuului lähellä muinaista Sikemiä ja Samariaa kukoistaneeseen uskonnolliseen lahkoon ja joka piti kiinni joistakin juutalaisuudesta selvästi erottuvista opinkappaleista (Joh 4:9).

Samarialainen uskonto. Samarialainen uskonto kehittyi useista syistä, joista vähäisin ei suinkaan ollut Jerobeamin yritys vieraannuttaa kymmenen heimoa Jerusalemiin keskittyneestä Jehovan palvonnasta. Noin 250 vuotta sen jälkeen, kun kansakunta oli jakautunut kahdeksi valtakunnaksi, Jumalan virkaanasettamien leeviläisten pappien tilalle asetettiin ihmisten nimittämät papit, mikä puolestaan johti siihen, että Israelin valtakunnassa alettiin harjoittaa turmelevaa epäjumalanpalvelusta. (1Ku 12:28–33; 2Ku 17:7–17; 2Ai 11:13–15; 13:8, 9.) Sitten pohjoinen valtakunta kukistui. Maahan muuttaneet pakanat, joita tuotiin Babylonista, Kutasta, Avvasta, Hamatista ja Sefarvaimista, palvoivat monia jumalia: Sukkot-Benotia, Nergalia, Asimaa, Nibhasia, Tartakia, Adrammelekia ja Anammelekia. Vaikka he saivatkin jotain tietoa Jehovasta Jerobeamin nimittämän papin opetuksen välityksellä, he jatkoivat väärien jumaliensa palvomista sukupolvesta toiseen, samoin kuin Samaria oli tehnyt kultaisten vasikoiden suhteen. (2Ku 17:24–41.) Josian laajoilla yrityksillä lakkauttaa näiden pohjoisten yhdyskuntien epäjumalanpalvonta lähes sata vuotta Samarian kukistumisen jälkeen ei ollut sen pysyvämpää vaikutusta kuin niillä samanlaisilla  uudistuksilla, joita hän oli tehnyt Juudan eteläisessä valtakunnassa (2Ku 23:4–20; 2Ai 34:6, 7).

Vuonna 537 eaa. 12 heimon jäännös palasi Babylonin pakkosiirtolaisuudesta rakentamaan uudelleen Jehovan temppeliä Jerusalemiin (Esr 1:3; 2:1, 70). Silloin ”samarialaiset”, jotka olivat jo maassa israelilaisten saapuessa ja joiden sanottiin olevan ”Juudan ja Benjaminin vastustajia”, menivät Serubbabelin ja vanhinten luo sanomaan: ”Antakaa meidän rakentaa yhdessä teidän kanssanne, sillä me etsimme teidän Jumalaanne, niin kuin tekin, ja hänelle me olemme uhranneet Assyrian kuninkaan Assarhaddonin päivistä asti, hänen joka toi meidät tänne.” (Esr 4:1, 2.) Tämä väite antaumuksesta Jehovaa kohtaan osoittautui kuitenkin pelkäksi puheeksi, sillä Serubbabelin torjuttua samarialaisten tarjouksen he tekivät kaikkensa estääkseen temppelin rakentamisen. Kun kaikki heidän häirintä- ja pelotteluyrityksensä olivat epäonnistuneet, he lähettivät Persian kuninkaalle vääriä syytöksiä sisältävän kirjeen ja onnistuivat saamaan julkaistuksi hallitusviranomaisten säädöksen, joka lopetti rakennustyön useiksi vuosiksi. (Esr 4:3–24.)

Kun Nehemia alkoi 400-luvun puolivälissä eaa. korjata Jerusalemin muureja, Sanballat (erään Elefantinen papyruksen mukaan Samarian käskynhaltija) yritti sinnikkäästi useaan otteeseen lakkauttaa tuon hankkeen kuitenkaan onnistumatta siinä (Ne 2:19, 20; 4:1–12; 6:1–15). Myöhemmin, oltuaan pitkän aikaa poissa, Nehemia palasi Jerusalemiin ja sai tietää, että ylimmäisen papin Eljasibin pojanpoika oli mennyt naimisiin Sanballatin tyttären kanssa. Nehemia ’ajoi hänet pois’ viipymättä. (Ne 13:6, 7, 28.)

Joidenkuiden mielestä samarialaisen temppelin pystyttäminen Garisiminvuorelle ehkä 300-luvulla eaa. Jerusalemin temppelin kilpailijaksi oli merkki juutalaisten ja samarialaisten lopullisesta erosta, mutta jotkut arvelevat, että tuo välirikko tapahtui vasta runsaat sata vuotta myöhemmin. Jeesuksen aloittaessa palveluksensa noiden ryhmien välit eivät olleet parantuneet, vaikka Garisiminvuorella ollut temppeli oli tuhottu noin 150 vuotta aikaisemmin (Joh 4:9). Samarialaiset palvoivat edelleen Garisiminvuorella (Joh 4:20–23), eivätkä juutalaiset juuri kunnioittaneet heitä (Joh 8:48). Jeesus käytti tätä vallitsevaa halveksuntaa voimakkaan opetuksensa pohjana kuvauksessaan lähimmäistään rakastavasta samarialaisesta (Lu 10:29–37).

Samarialainen Pentateukki. Samarialaisten Raamatun kirjoituksiin ovat varhaisista ajoista alkaen kuuluneet vain viisi ensimmäistä Raamatun kirjaa ja nekin heidän omana versionaan, joka oli kirjoitettu heidän omilla kirjaimillaan ja jota sanottiin samarialaiseksi Pentateukiksi. He eivät hyväksyneet muita Raamatun heprealaisia kirjoituksia, paitsi ehkä Joosuan kirjan. Samarialainen Pentateukki eroaa masoreettisesta tekstistä noin 6000 kohdassa, joista useimmat ovat vähäpätöisiä. Jotkin niistä ovat kuitenkin merkittäviä, esim. 5. Mooseksen kirjan 27:4:n lukutapa, jossa Ebalinvuoren tilalla on Garisiminvuori paikkana, missä Mooseksen lait oli määrä kirjoittaa valkoiseksi kalkittuihin kiviin (5Mo 27:8). Syy tähän vaihdokseen oli ilmiselvästi se, että haluttiin vahvistaa samarialaisten uskoa, jonka mukaan Garisiminvuori on Jumalan pyhä vuori.

Se, että samarialaiset hyväksyivät yleensä Pentateukin, antoi heille kuitenkin perusteen uskoa Moosesta suuremman profeetan tuloon (5Mo 18:18, 19). Samarialaiset odottivat ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen, Messiaan, tulemista, ja jotkut heistä tunnistivat hänet; toiset hylkäsivät hänet (Lu 17:16–19; Joh 4:9–43; Lu 9:52–56). Myöhemmin monet samarialaiset omaksuivat mielellään kristillisyyden varhaiskristittyjen saarnaamistyön kautta (Ap 8:1–17, 25; 9:31; 15:3).