Päivä, jonka Jumala erotti levon saamiseksi tavanomaisesta työstä; Jehova antoi sapatin hänen ja Israelin poikien väliseksi tunnusmerkiksi (2Mo 31:16, 17). Heprealainen ilmaus jōm haš·šab·batʹ tulee verbistä ša·vatʹ ’levätä, lakata’ (1Mo 2:2; 8:22). Kreikan kielessä ilmaus hē hē·meʹra tou sab·baʹtou tarkoittaa ’sapattipäivää’.

Israelin kansakunta alkoi viettää viikoittaista 24 tunnin sapattia erämaassa toisessa kuussa sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Egyptistä 1513 eaa. (2Mo 16:1). Jehova oli sanonut Moosekselle, että ihmeen välityksellä saatavaa mannaa tulisi kuudentena päivänä kaksinkertainen annos. Kun näin tapahtui, kansankokouksen johtomiehet kertoivat asiasta Moosekselle, minkä jälkeen ilmoitettiin viikoittaisesta sapattijärjestelystä (2Mo 16:22, 23). Siitä lähtien Israelilla oli velvollisuus viettää sapattia, kuten käy ilmi 2. Mooseksen kirjan 16:28, 29:ssä olevista Jehovan sanoista.

Viikkosapatista tehtiin olennainen osa sapattijärjestelmää, kun lakiliitto hieman myöhemmin saatettiin muodollisesti voimaan Siinainvuorella (2Mo 19:1; 20:8–10; 24:5–8). Tähän sapattijärjestelmään kuului monenlaisia sapatteja: 7. päivä, 7. vuosi, 50. vuosi (riemuvuosi), 14. nisankuuta (pesah), 15. nisankuuta, 21. nisankuuta, 6. sivankuuta (helluntai), 1. etanimkuuta, 10. etanimkuuta (sovituspäivä), 15. etanimkuuta ja 22. etanimkuuta.

Se, että ketään Jumalan palvelijaa ei velvoitettu viettämään sapattia ennen Egyptistä lähtöä, käy ilmi 5. Mooseksen kirjan 5:2, 3:sta ja 2. Mooseksen kirjan 31:16, 17:stä: ”Jehova ei tehnyt tätä liittoa esi-isiemme kanssa, vaan meidän kanssamme.” ”Israelin poikien on pidettävä sapatti – – sukupolvesta toiseen. – – Se on tunnusmerkkinä minun ja Israelin poikien välillä ajan hämärään asti.” Jos israelilaiset olisivat jo viettäneet sapattia, se ei olisi voinut 5. Mooseksen kirjan 5:15:n mukaisesti muistuttaa heitä siitä, että Jehova vapautti heidät Egyptistä. Se, että jotkut israelilaiset selvästä kiellosta huolimatta lähtivät keräämään mannaa seitsemäntenä päivänä, osoittaa sapatinvieton olleen jotain uutta (2Mo 16:11–30). Myös epävarmuus siitä, miten ensimmäistä muistiinmerkittyä Siinailla annetun lain jälkeistä sapatin rikkomista tuli käsitellä, osoittaa, että sapatti oli asetettu vasta äskettäin (4Mo 15:32–36). Ollessaan orjina Egyptissä israelilaiset eivät olisi pystyneet viettämään sapattia, vaikka sitä vaatinut laki olisi tuolloin ollut voimassakin. Farao valitti Mooseksen häiritsevän työntekoa jo sen takia, että tämä pyysi häntä päästämään kansan kolmeksi päiväksi uhraamaan Jumalalle. Varmasti hänellä olisi ollut vielä enemmän sitä vastaan, jos israelilaiset olisivat yrittäneet levätä yhtenä päivänä seitsemästä. (2Mo 5:1–5.) Vaikka patriarkat ilmeisesti mittasivatkin aikaa seitsemän päivän pituisina viikkoina, ei ole todisteita siitä, että seitsemäs päivä olisi ollut jollain tavalla erikoinen. Seitsemän oli kuitenkin huomattava luku, joka usein merkitsi täydellisyyttä (1Mo 4:15, 23, 24; 21:28–32). Heprealainen sana ”vannoa” (ša·vaʽʹ) tulee ilmeisesti samasta juuresta kuin sana, joka tarkoittaa ’seitsemää’.

Sapattia vietettiin pyhänä päivänä (5Mo 5:12), levon ja ilon päivänä, jolloin kaikki – israelilaiset, palvelijat, muukalaisasukkaat ja eläimet – lakkasivat tekemästä työtä (Jes 58:13, 14; Ho 2:11; 2Mo 20:10; 34:21; 5Mo 5:12–15; Jer 17:21, 24). Tavanomaisen päivittäisen ”vakituisen polttouhrin” lisäksi uhrattiin erikoispolttouhri vilja- ja juomauhreineen (4Mo 28:9, 10). Tuore näkyleipä asetettiin pyhäkköön ja uusi pappisosasto aloitti työnsä (3Mo 24:5–9; 1Ai 9:32; 2Ai 23:4). Pappien tehtäviä ei vähennetty sapattina (Mt 12:5), ja pikkulapset jopa ympärileikattiin sapattina, jos se sattui olemaan niiden elämän kahdeksas päivä. Myöhemmin juutalaisilla oli sanonta: ”Pyhäkössä ei ole sapattia”, mikä merkitsi sitä, että papit jatkoivat keskeytyksettä tehtäviensä toimittamista. (Joh 7:22; 3Mo 12:2, 3; A. Edersheim, The Temple, 1874, s. 152.)

Rabbiinisten lähteiden mukaan kolme trumpetinpuhallusta noin yhdeksännellä tunnilla eli noin kello 15 perjantai-iltapäivällä ilmoitti sapattipäivän lähestymisestä siihen aikaan, kun  Jeesus oli maan päällä. Kaiken työn ja toiminnan piti tuolloin lakata, sapattilamppu sytytettiin ja pukeuduttiin juhlavaatteisiin. Kolme uutta puhallusta ilmoitti, että sapatti oli todella alkanut. Vuoronsa päättävä pappisosasto esitti sapattina aamu-uhrin ja vuoronsa aloittava osasto iltauhrin, ja ne molemmat viettivät sapatin pyhäkössä. Molemmat osastot antoivat ylimmäiselle papille puolet leipäosuudestaan. Papit, jotka olivat puhdistautuneet, söivät sen sapatin aikana itse temppelissä. Vuoronsa aloittavan osaston suvunpäämiehet päättivät arvalla, mitkä suvut palvelivat kunakin palvelusviikkonsa erikoispäivänä ja ketkä toimittivat pappistehtäviä sapattina. (3Mo 24:8, 9; Mr 2:26, 27; The Temple s. 151, 152, 156–158.)

Tavallista viikkosapattia ja juhliin liittyviä sapatteja eli ”pyhiä kokouksia” varten oli erilaiset vaatimukset (3Mo 23:2). Viikkosapatti oli rajoittavampi; silloin ei voitu tehdä mitään raskasta eikä muutakaan työtä (paitsi pyhäkössä). Jopa puiden kerääminen tai tulen sytyttäminen oli kielletty. (4Mo 15:32–36; 2Mo 35:3.) Myös matkustamista rajoitettiin ilmeisesti 2. Mooseksen kirjan 16:29:n perusteella. Sovituspäivänäkin levättiin kaikenlaisesta työstä (3Mo 16:29–31; 23:28–31). Juhliin liittyvien pyhien kokousten päivinä ei myöskään saanut tehdä raskasta työtä, käydä kauppaa eikä harjoittaa liiketoimia, mutta ruoanlaitto, juhlien valmistelutyöt jne. olivat sallittuja (2Mo 12:16; 3Mo 23:7, 8, 21, 35, 36).

Joskus kaksi lain mukaista sapattia osui samalle vuorokaudelle, jolloin sitä sanottiin ”suureksi” sapatiksi, kuten silloin, kun nisankuun 15. päivä (sapattipäivä) sattui samalle päivälle kuin tavallinen sapatti (Joh 19:31).

Sapatin hyöty ja merkitys. Se, ettei tehty mitään työtä ja että noudatettiin muitakin Jumalan antamia sapattivaatimuksia, ei ainoastaan suonut lepoa ruumiille vaan – mikä vielä tärkeämpää – antoi ihmiselle tilaisuuden osoittaa uskonsa ja tottelevaisuutensa viettämällä sapattia. Se antoi vanhemmille mahdollisuuden teroittaa Jumalan lakeja ja käskyjä lastensa mieleen ja sydämeen (5Mo 6:4–9). Tavallisesti sapattina hankittiin tietoa Jumalasta ja tyydytettiin hengellisiä tarpeita, mikä käy ilmi siitä, mitä sunemilaisnaisen aviomies vastasi, kun nainen pyysi häneltä lupaa mennä tapaamaan Jumalan miestä Elisaa: ”Miksi olet menossa hänen luokseen tänään? Eihän ole uusikuu eikä sapatti.” (2Ku 4:22, 23.) Epäilemättä leeviläiset, jotka olivat hajaantuneina kautta maan, opettivat sapattina Lakia Israelin kansalle (5Mo 33:8, 10; 3Mo 10:11).

Yksityisten israelilaisten oli tärkeää muistaa viettää sapattia, koska sen rikkomista pidettiin kapinana Jehovaa vastaan ja siitä seurasi kuolemanrangaistus (2Mo 31:14, 15; 4Mo 15:32–36). Sama periaate koski koko kansakuntaa. Se, että siihen kuuluvat noudattivat täydestä sydämestään koko sapattijärjestelmää, sen päiviä ja vuosia, vaikutti ratkaisevasti siihen, että he saivat pysyä kansakuntana Jumalan heille antamassa maassa. Sapattilakien rikkominen vaikutti suuresti siihen, että he kukistuivat ja että Juudan maa autioitettiin 70 vuodeksi pitämättä jätettyjen sapattien hyvittämiseksi. (3Mo 26:31–35; 2Ai 36:20, 21.)

Rabbien sapattirajoitukset. Sapatin oli alun perin tarkoitus olla iloista, hengellisesti rakentavaa aikaa. Mutta halutessaan innokkaasti erottautua pakanoista mahdollisimman selvästi juutalaisten uskonnolliset johtajat tekivät siitä – varsinkin Babylonin pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen – vähitellen raskaan taakan lisäämällä sapattirajoituksia 39:ään ja niihin liittyviin lukemattomiin pienempiin rajoituksiin. Ne muodostivat yhdessä kaksi suurta nidosta. Esimerkiksi kirpun kiinni ottaminen oli kiellettyä, koska se katsottiin metsästämiseksi. Kärsivän oloa ei voinut huojentaa, ellei hän ollut kuolemanvaarassa. Sijoiltaan mennyttä luuta ei voinut panna takaisin paikalleen eikä nyrjähtänyttä kohtaa sitoa. Nuo juutalaisten uskonnolliset johtajat tekivät tyhjäksi sapatin varsinaisen tarkoituksen, sillä he tekivät ihmisistä perinteiden orjia sen sijaan, että sapatti olisi palvellut ihmisiä Jumalan kunniaksi (Mt 15:3, 6; 23:2–4; Mr 2:27). Kun Jeesuksen opetuslapset poimivat viljan tähkiä ja hiersivät niitä käsissään syödäkseen ne, heitä syytettiin ilmeisesti kahdesta rikkomuksesta, nimittäin sadonkorjuusta ja puimisesta sapattina (Lu 6:1, 2). Rabbeilla oli sanonta: ”Sen synnit, joka noudattaa tarkoin kaikkia sapatin lakeja, annetaan anteeksi, vaikka hän olisi epäjumalan palvoja.”

Ei velvoita kristittyjä. Lain alaisena juutalaisena Jeesus noudatti sapattia Jumalan sanan (ei fariseusten) vaatimusten mukaisesti. Hän tiesi, että sapattina sai lain mukaan tehdä hyvää (Mt 12:12). Raamatun henkeytetyissä kreikkalaisissa kirjoituksissa kuitenkin sanotaan, että ”Kristus on Lain loppu” (Ro 10:4), minkä vuoksi kristityt ”on päästetty irti Laista” (Ro 7:6). Ei Jeesus eivätkä hänen opetuslapsensa tehneet  eroa ns. moraalisten ja palvontamenoihin liittyvien lakien välillä. He lainasivat muita Lain osia ja kymmentä käskyä ja pitivät niitä kaikkia yhtä sitovina Lain alaisuudessa oleville (Mt 5:21–48; 22:37–40; Ro 13:8–10; Ja 2:10, 11). Raamatussa sanotaan selvästi, että Kristuksen uhri ”poisti – – säädöksistä koostuvan käskyjen Lain” ja että Jumala ”pyyhki pois meitä vastaan olleen käsin kirjoitetun asiakirjan, joka sisälsi säädöksiä – –, ja Hän on ottanut sen pois tieltä naulitsemalla sen kidutuspaaluun”. Koko Mooseksen laki ’poistettiin’, ’pyyhittiin pois’, ’otettiin pois tieltä’. (Ef 2:13–15; Kol 2:13, 14.) Näin ollen Kristuksen Jeesuksen uhri lakkautti koko sapattijärjestelmän, sekä siihen kuuluvat päivät että vuodet, samoin kuin muut Lain osat. Tämä selittää, miksi kristityille voi ’yksi päivä olla niin kuin kaikki muutkin’, olipa se sapattipäivä tai mikä muu päivä tahansa, eikä heidän tarvitse silti pelätä tulevansa tuomituksi (Ro 14:4–6; Kol 2:16). Paavali sanoi niistä, jotka viettivät tunnontarkasti ”päiviä ja kuukausia ja ajanjaksoja ja vuosia”: ”Pelkään teidän puolestanne, että olen jotenkin suotta uurastanut teidän hyväksenne.” (Ga 4:10, 11.)

Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen apostolinsa eivät milloinkaan käskeneet viettää sapattia. Sapattia ei sisällytetty Apostolien tekojen 15:28, 29:ssä eikä myöhemminkään kristityille esitettyihin vaatimuksiin. He eivät myöskään asettaneet uutta sapattia, ”Herran päivää”. Vaikka Jeesus herätettiin kuolleista viikonpäivänä, jota nykyään sanotaan sunnuntaiksi, Raamatussa ei missään osoiteta, että tätä hänen ylösnousemuksensa päivää tulisi viettää ”uutena” sapattina tai jollain muulla tavoin. Jotkut ovat perustelleet sunnuntain viettämistä sapattina 1. Korinttilaiskirjeen 16:2:lla ja Apostolien tekojen 20:7:llä. Edellinen raamatunkohta kuitenkin vain osoittaa, että Paavali neuvoi kristittyjä panemaan kunkin viikon ensimmäisenä päivänä kotonaan tietyn summan säästöön Jerusalemissa olevia köyhiä veljiään varten. Rahaa ei pitänyt antaa kristittyjen kokouspaikassa vaan kunkin tuli pitää se itsellään Paavalin saapumiseen saakka. Mitä tulee jälkimmäiseen raamatunkohtaan, oli vain luonnollista, että Paavali tapasi Troaksen veljet viikon ensimmäisenä päivänä, koska hän oli lähdössä seuraavana päivänä.

Edellä esitetyn perusteella on selvää, ettei kirjaimellinen sapattipäivien tai -vuosien vietto kuulunut kristillisyyteen ensimmäisellä vuosisadalla. Vasta vuonna 321 Konstantinus sääti, että sunnuntai (lat. dies Solis, vanha nimitys, joka liittyi astrologiaan ja auringonpalvontaan, ei Sabbatum [sapatti] eikä dies Domini [Herran päivä]) oli lepopäivä kaikille muille paitsi maanviljelijöille.

Jumalan lepoon pääseminen. 1. Mooseksen kirjan 2:2, 3:n mukaan Jumala ”ryhtyi lepäämään seitsemäntenä päivänä”, kuuden luomispäivän eli -jakson jälkeen, jolloin hän lopetti 1. Mooseksen kirjan 1. luvussa kuvaillun maahan liittyvän luomistyönsä.

Apostoli Paavali osoittaa Heprealaiskirjeen luvuissa 3 ja 4, että erämaassa vaeltaneet juutalaiset eivät tottelemattomuutensa ja uskonpuutteensa vuoksi päässeet Jumalan lepoon eli sapattiin (Hpr 3:18, 19; Ps 95:7–11; 4Mo 14:28–35). Ne, jotka pääsivät Joosuan johdolla Luvattuun maahan, saivat levon, mutta eivät täydellistä lepoa, joka saadaan Messiaan alaisuudessa. Se oli vain esikuvallista eli todellisuuden varjo (Jos 21:44; Hpr 4:8; 10:1). Paavali selittää kuitenkin, että ”Jumalan kansalle jää – – sapatinlepo” (Hpr 4:9). Ne, jotka ovat tottelevaisia ja uskovat Kristukseen, saavat siis nauttia ”sapatinlevosta” ”omien tekojensa” suhteen, joiden avulla he aiemmin yrittivät osoittautua vanhurskaiksi (vrt. Ro 10:3). Näin ollen Paavali osoittaa, että Jumalan sapatti eli lepo jatkui vielä hänen päivinään ja kristittyjä pääsi siihen, joten Jumalan lepopäivä on tuhansien vuosien pituinen. (Hpr 4:3, 6, 10.)

”Sapatin Herra”. Ollessaan maan päällä Jeesus Kristus sanoi itseään ”sapatin Herraksi” (Mt 12:8). Kirjaimellinen sapattipäivä, jonka tarkoitus oli suoda israelilaisille huojennusta heidän kovasta työstään, oli ”tulevaisten varjo, mutta todellisuus kuuluu Kristukselle” (Kol 2:16, 17). Noihin ”tulevaisiin” liittyy sapatti, jonka Herra Jeesuksen on määrä olla. Kristus tulee herrojen Herrana hallitsemaan koko maata tuhat vuotta (Il 19:16; 20:6). Ollessaan maan päällä Jeesus teki jotkin huomattavimmista ihmeistään sapattina (Lu 13:10–13; Joh 5:5–9; 9:1–14). Tämä on ilmeisesti osoitus siitä, millaista huojennusta hän suo kohottaessaan ihmiskunnan hengelliseen, henkiseen ja fyysiseen täydellisyyteen tulevan tuhatvuotisen hallituskautensa aikana, joka tulee siten olemaan ikään kuin sapatinlevon aikaa maalle ja ihmiskunnalle (Il 21:1–4).