Sovituspäivä (hepr. jōm hak·kip·pu·rimʹ ’peittämisten päivä’) oli sovituksen eli syntien peittämisen päivä, jota Israel vietti pyhän vuoden seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä eli tisrikuun 10. päivänä (tisrikuu vastaa suunnilleen syys-lokakuuta). Tuona päivänä Israelin ylimmäinen pappi uhrasi syntien peittämiseksi teurasuhreja omasta puolestaan, muiden leeviläisten puolesta ja kansan puolesta. Silloin oli myös aika puhdistaa tabernaakkeli ja sittemmin temppelit synnin saastuttavasta vaikutuksesta.

Sovituspäivänä pidettiin pyhä kokous ja paastottiin, mikä käy ilmi siitä, että kansan oli silloin määrä ’vaivata sieluaan’. Tämä oli ainoa Mooseksen lain edellyttämä paasto. Silloin oli myös sapatti, jolloin ei tehty arkista työtä. (3Mo 16:29–31; 23:26–32; 4Mo 29:7; Ap 27:9.)

Vain yhtenä päivänä vuodessa, sovituspäivänä, ylimmäinen pappi sai mennä tabernaakkelin tai temppelin kaikkeinpyhimpään (Hpr 9:7; 3Mo 16:2, 12, 14, 15). Riemuvuosi alkoi aina sovituspäivänä (3Mo 25:9).

Mooseksen veli Aaron oli Israelin ylimmäisenä pappina, kun tämän päivän vietto asetettiin erämaassa Siinain niemimaalla 1500-luvulla eaa. Hänelle annetut ohjeet olivat mallina sovituspäivän vietolle myöhemmin. Kun kuvittelemme mielessämme tuon päivän vaikuttavia tapahtumia, voimme ymmärtää paremmin, mitä se merkitsi israelilaisille. Epäilemättä se sai heidät tajuamaan entistä selvemmin, että he olivat syntisiä ja tarvitsivat lunastusta, sekä arvostamaan yhä enemmän sitä Jehovan armon runsautta, joka ilmeni tässä järjestelyssä, jonka hän oli tehnyt heidän menneen vuoden syntiensä peittämiseksi.

Sovituspäivän piirteitä. Aaronin piti tulla pyhään paikkaan mukanaan nuori sonni syntiuhriksi ja pässi polttouhriksi (3Mo 16:3). Sovituspäivänä hän pani pois tavalliset papin vaatteensa, peseytyi vedessä ja pukeutui pyhiin pellavavaatteisiin (3Mo 16:4). Sen jälkeen ylimmäinen pappi veti arpaa kahdesta vuohesta (urosvohlasta), jotka olivat täsmälleen yhtä terveitä ja virheettömiä ja jotka oli hankittu Israelin poikien kansankokoukselta (3Mo 16:5, 7). Ylimmäinen pappi veti niistä arpaa ratkaistakseen, kumpi niistä uhrattaisiin Jehovalle syntiuhriksi ja kumpi päästettäisiin erämaahan kantamaan heidän syntinsä ’vuohena Asaselille’ (3Mo 16:8, 9; vrt. 14:1–7; ks. ASASEL). Sitten hän uhrasi nuoren sonnin syntiuhriksi itsensä ja huoneensa puolesta; hänen huoneensa käsitti koko Leevin heimon, johon hänen huonekuntansa kuului (3Mo 16:6, 11). Sen jälkeen hän otti hyvänhajuista suitsuketta ja tuliastian täyteen tulisia hiiliä alttarilta ja meni esiripun sisäpuolelle kaikkeinpyhimpään. Suitsuke poltettiin tässä sisimmässä huoneessa, jossa oli todistuksen arkku, ja palavasta suitsukkeesta muodostuva pilvi peitti kultaisen arkunkannen, jonka päällä oli kaksi kullasta tehtyä kerubia. (3Mo 16:12, 13; 2Mo 25:17–22.) Näin Aaronille valmistettiin mahdollisuus mennä myöhemmin turvallisesti uudelleen kaikkeinpyhimpään.

Palattuaan kaikkeinpyhimmästä Aaron otti sonnin verta, meni sen kanssa tuohon osastoon ja pirskotti verta sormellaan seitsemän kertaa arkun kannen edustalla, itäpuolella. Näin toimitettiin sovitus pappien puolesta, minkä jälkeen papit olivat puhtaita ja pystyivät toimimaan välittäjinä Jehovan ja hänen kansansa välillä. (3Mo 16:14.)

Vuohi, josta arpa lankesi ”Jehovalle”, uhrattiin syntiuhriksi kansan puolesta (3Mo 16:8–10). Sitten ylimmäinen pappi vei Jehovalle kuuluvan vuohen veren kaikkeinpyhimpään ja toimitti siellä sen välityksellä sovituksen Israelin 12 ei-papilliselle heimolle. Vuohen verta käytettiin samalla tavoin kuin sonnin verta: sitä pirskotettiin arkun ”kantta kohti ja kannen eteen”. (3Mo 16:15.)

Aaron toimitti tällä tavoin sovituksen myös pyhälle paikalle ja kohtaamisteltalle. Sitten hän otti sonnin verta ja ’Jehovan vuohen’ verta ja toimitti  sovituksen polttouhrialttarille sekä siveli tuota verta alttarin sarviin. Hänen oli myös ”pirskotettava sille verta sormellaan seitsemän kertaa ja puhdistettava se ja pyhitettävä se Israelin poikien epäpuhtauksista”. (3Mo 16:16–20.)

Sitten ylimmäinen pappi käänsi huomionsa jäljelle jääneeseen, Asaselille kuuluvaan vuoheen. Hän laski kätensä sen pään päälle, tunnusti sen yllä ”kaikki Israelin poikien erheet ja kaikki heidän kapinansa, joita he kaikissa synneissään ovat tehneet”, pani ne sen pään päälle ja lähetti sen sitten ”erämaahan lähtövalmiin miehen mukana”. Niin vuohi kantoi israelilaisten erheet erämaahan, jonne se katosi. (3Mo 16:20–22.) Sen jälkeen miehen, joka oli vienyt vuohen pois, täytyi pestä vaatteensa ja ruumiinsa vedessä, ennen kuin hän tuli jälleen leiriin (3Mo 16:26).

Sitten Aaron meni kohtaamistelttaan, riisui pois pellavavaatteet, peseytyi ja pukeutui tavanomaiseen asuunsa. Sen jälkeen hän uhrasi polttouhrinsa ja kansan polttouhrin (käyttämällä 3Mo 16:3, 5:ssä mainittuja pässejä) ja toimitti sovituksen sekä pani syntiuhrin rasvan alttarille savuamaan. (3Mo 16:23–25.) Jehova Jumala vaati aina teurasuhrin rasvan itselleen, ja israelilaisia oli kielletty syömästä sitä (3Mo 3:16, 17; 4:31). Loput syntiuhrisonnin ja -vuohen ruhoista vietiin tabernaakkelin pihalta leirin ulkopuolella olleeseen paikkaan, jossa ne poltettiin. Sen, joka poltti ne, täytyi pestä vaatteensa ja ruumiinsa vedessä, minkä jälkeen hän saattoi tulla leiriin. (3Mo 16:27, 28.) Muut tuon päivän uhrit mainitaan 4. Mooseksen kirjan 29:7–11:ssä.

Lain vaatima vietto lakkasi. Vaikka juutalaisuuden kannattajat viettävät yhä sovituspäivää, sen viettotavat muistuttavat tuskin lainkaan Jumalan asettamia viettotapoja, sillä heillä ei ole tabernaakkelia, alttaria eikä liiton arkkua, he eivät uhraa sonneja eivätkä vuohia eikä heillä ole leeviläistä papistoa. Kristityt ymmärtävät kuitenkin, ettei Jehovan palvelijoiden tarvitse nykyään viettää sitä (Ro 6:14; Hpr 7:18, 19; Ef 2:11–16). Lisäksi Jerusalemin temppelin tuhoutuminen vuonna 70 lakkautti väkisinkin aitojen leeviläispappien palveluksen, ja nykyään ei voida mitenkään varmistaa, keiden olisi sopivaa toimia sellaisina pappeina. The Encyclopedia Americana (1956, XVII osa, s. 294) sanoo leeviläisistä: ”Temppelin tuhouduttua hajaannuksessa he katosivat historiasta ja sulautuivat siihen vankien joukkoon, joka siroteltiin ympäri roomalaista maailmaa.”

Vastakuvallinen täyttymys. Oikein vietettynä vuotuinen sovituspäivä kuvasi muiden Mooseksen lain piirteiden tavoin jotain paljon suurempaa. Tämän päivän vieton huolellinen tarkastelu apostoli Paavalin henkeytettyjen sanojen valossa osoittaa, että Israelin ylimmäinen pappi ja palvontamenojen yhteydessä käytetyt eläimet esikuvasivat Jeesusta Kristusta ja hänen lunastustyötään ihmiskunnan puolesta. Kirjeessään heprealaisille Paavali osoittaa, että Jeesus Kristus on suuri vastakuvallinen ylimmäinen pappi (Hpr 5:4–10). Apostoli osoittaa myös, että ylimmäisen papin meneminen kaikkeinpyhimpään yhtenä päivänä vuodessa uhrieläinten veri mukanaan esikuvasi sitä, että Jeesus Kristus menisi itse taivaaseen oma verensä mukanaan toimittaakseen siten sovituksen niille, jotka uskovat hänen uhriinsa. Koska Kristus oli synnitön, hänen ei tietenkään tarvinnut Israelin ylimmäisen papin tavoin esittää uhria omien syntiensä puolesta. (Hpr 9:11, 12, 24–28.)

Aaron uhrasi sonnin pappien ja muiden Leevin heimoon kuuluvien puolesta ja pirskotti sen verta kaikkeinpyhimmässä (3Mo 16:11, 14). Samalla tavoin Kristus esitti ihmisverensä arvon Jumalalle taivaassa, missä sitä voitiin käyttää niiden hyödyksi, jotka tulisivat hallitsemaan hänen kanssaan pappeina ja kuninkaina (Il 14:1–4; 20:6). Myös Jehovalle kuuluva vuohi uhrattiin, ja sen veri pirskotettiin kaikkeinpyhimmässä arkun eteen, mikä koitui Israelin ei-papillisten heimojen hyödyksi (3Mo 16:15). Jeesuksen Kristuksen yksi uhri hyödyttää samalla tavoin muitakin kuin papilliseen hengelliseen Israeliin kuuluvia ihmisiä. Tarvittiin kaksi vuohta, sillä pelkästään yhtä vuohta ei olisi voitu ensin uhrata ja sitten lähettää kantamaan pois Israelin syntejä. Molemmista vuohista puhuttiin yhtenä syntiuhrina (3Mo 16:5) ja niitä kohdeltiin samalla tavoin, kunnes niistä heitettiin arpaa, mikä osoittaa, että ne muodostivat yhdessä yhden vertauskuvan. Sen lisäksi että Jeesus Kristus uhrattiin, hän kantaa myös pois niiden synnit, joiden puolesta hän kuoli uhrina.

Apostoli Paavali osoitti, että sonnien ja vuohien veren oli mahdotonta ottaa pois syntejä, mutta Jumala valmisti Jeesukselle ruumiin (jonka hän kasteelle tarjoutuessaan osoitti olevansa halukas uhraamaan), ja Jumalan tahdon mukaisesti Kristuksen seuraajat ”on pyhitetty Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilahjalla kerta kaikkiaan” (Hpr 10:1–10). Loput sovituspäivänä uhratun sonnin ja vuohen ruhoista poltettiin  lopulta Israelin leirin ulkopuolella, ja apostoli toteaa, että Kristus kärsi (paaluun pantuna) samalla tavoin Jerusalemin portin ulkopuolella (Hpr 13:11, 12).

Näin ollen on ilmeistä, että vaikka juutalaisten sovituspäivä ei saanutkaan aikaan syntien täydellistä ja pysyvää poistamista edes Israelilta, tuon vuotuisen juhlan eri piirteet olivat esikuvallisia. Ne esikuvasivat sitä suurenmoista sovitusta, jonka Jeesus Kristus, kristittyjen tunnustama ylimmäinen pappi, toimitti syntien edestä (Hpr 3:1). (Ks. LUNNAAT; SOVITUS nro 1.)