Kertomus ihmissukujen esi-isien tai sukulaisten syntyperästä. Jehova Jumala on suuri Sukuhistorioitsija, joka pitää kirjaa luomisesta, aluista, syntymästä ja polveutumisesta. Hän on ”Isä, jolle jokainen suku taivaassa ja maan päällä on kiitollisuudenvelassa nimestään” (Ef 3:14, 15). Hänen Sanansa Raamattu sisältää tarkat muistiinmerkinnät niistä sukuluetteloista, joilla on tärkeä osa hänen tarkoituksessaan.

Ihmisellä on synnynnäinen halu tuntea esi-isänsä ja säilyttää sukunsa nimi. Monet muinaiset kansakunnat laativat laajoja sukuluetteloita varsinkin pappiensa ja kuninkaittensa sukuhaaroista. Tällaisia luetteloita oli egyptiläisillä ja arabeilla. On löydetty nuolenpääkirjoitustauluja, joissa on Babylonian ja Assyrian kuninkaiden sukuluetteloita. Tuoreempia esimerkkejä ovat kreikkalaisten, kelttien, saksien ja roomalaisten sukuluettelot.

Heprealainen verbi, joka tarkoittaa laillisen polveutumisen luetteloimista, on ja·ḥasʹ, ja se on käännetty ilmauksella ”merkitä sukuluetteloon” (1Ai 5:17); vastaava substantiivi on jaʹḥas, josta on käytetty vastinetta ”sukuluettelomerkinnät” (Ne 7:5). Kreikkalainen sana ge·ne·a·lo·giʹa esiintyy 1. Timoteuksen kirjeen 1:4:ssä ja Tituksen 3: 9:ssä, kun puhutaan henkilökohtaisista sukujuurista eli ”sukuluetteloista”.

Apostoli Matteus aloittaa evankeliumikertomuksensa johdannolla: ”Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Abrahamin pojan, historian [ge·neʹse·ōs, muoto sanasta geʹne·sis] kirja.” (Mt 1:1.) Kreikkalainen sana geʹne·sis merkitsee kirjaimellisesti ’sukuperää, alkuperää’. Tätä kreikkalaista sanaa käytetään Septuagintassa vastineena heprealaiselle sanalle tō·le·dōtʹ, jolla on sama perusmerkitys ja joka ilmeisesti tarkoittaa ’historiaa’ niissä monissa kohdissa, joissa sitä on käytetty 1. Mooseksen kirjassa (vrt. 1Mo 2:4, Rbi8, alav.).

Matteus kertoo tietysti muustakin kuin Kristuksen sukuluettelosta. Hän kertoo myös Jeesuksen ihmiseksi syntymisen, hänen palveluksensa, kuolemansa ja ylösnousemuksensa historian. Tämä tapa ei ollut tuohon aikaan mitenkään epätavallinen, sillä vanhimmissa kreikkalaisissa historioissa oli sukuluettelokehys. Noina antiikin aikoina historia nivoutui niiden ihmisten ympärille, joita kulloinkin oli mainittu tai esitelty sukuluettelossa. Sukuluettelo oli siis tärkeä osa historiaa ja muodosti monissa tapauksissa sen johdannon. (Ks. 1Ai 1–9.)

Eedenissä langetetun tuomion yhteydessä Jumala lupasi ”naisen” Siemenen, joka murskaisi Käärmeen pään (1Mo 3:15). Tämä on saattanut herättää ajatuksen, että Siemen polveutuisi ihmisestä, vaikka vasta silloin, kun Abrahamille kerrottiin, että hänen Siemenensä välityksellä siunattaisiin kaikki kansakunnat, sanottiin nimenomaisesti, että Siemenen polveutuminen tapahtuisi maan päällä (1Mo 22:17, 18). Tämä teki Abrahamin sukuhaaran sukuluettelosta ylivertaisen tärkeän. Raamattu on ainoa lähde, jossa kerrotaan Abrahamin alkuperä ja myös kaikkien Nooan pojista Seemistä, Haamista ja Jafetista polveutuneiden kansakuntien alkuperä (1Mo 10:32).

E. J. Hamlin sanookin kirjassa The Interpreter’s Dictionary of the Bible (toim. G. Buttrick, 1962, 3. osa, s. 515), että 1. Mooseksen kirjan luettelo kansakunnista on ”ainutlaatuinen muinaisessa kirjallisuudessa. – – Tällaista kiinnostusta historiaa kohtaan ei voida löytää mistään muusta maailman pyhästä kirjallisuudesta.”

Sukuluetteloiden tarkoitus. Sen lisäksi, että ihmisellä on luonnostaan taipumus pitää kirjaa syntymästä ja sukulaisuussuhteista, sukuluettelot olivat tärkeitä ajanlaskun kannalta, varsinkin ihmiskunnan historian alkuvaiheissa. Mutta joidenkin sukuhaarojen polveutumisen muistiinmerkitsemisestä tuli olennaisen tärkeää myös Jumalan lupausten, profetioiden ja toimien vuoksi.

Siunaus, jonka Nooa lausui vedenpaisumuksen jälkeen, osoitti, että Seemin jälkeläisillä olisi Jumalan suosio (1Mo 9:26, 27). Myöhemmin Jumala paljasti Abrahamille, että se, mitä kutsuttaisiin hänen ’siemenekseen’, tulisi Iisakin kautta (1Mo 17:19; Ro 9:7). Näin ollen kävi selväksi, että tämän Siemenen tunnistaminen vaatisi hyvin huolellista sukuluettelon laatimista. Niinpä ajan kuluessa kirjattiin tunnollisesti muistiin Juudan sukuhaara, heimon jolle luvattiin johtoasema (1Mo 49:10), ja varsinkin Daavidin suku, kuninkaallinen sukuhaara (2Sa 7:12–16). Tällä tavoin säilyisi sukuluettelo Messiaan, Siemenen, sukuhaarasta, joka oli tavallista tärkeämpi (Joh 7:42).

Seuraavaksi huolellisimmin varjeltiin Leevin heimon sukuluetteloa, jossa pantiin erityisesti painoa Aaronin pappissuvulle (2Mo 28:1–3; 4Mo 3:5–10).

Lisäksi sukuluettelot olivat Lain alaisuudessa tärkeitä, jotta saatiin selville heimojen suhteet maan jakamista varten ja sukujen suhteet yksityisten perintöosien määrittämistä varten. Niiden avulla voitiin tunnistaa lähin sukulainen, go·ʼelʹ, joka oli pätevä menemään lankousavioliittoon (5Mo 25:5, 6), lunastamaan sukulaisensa (3Mo 25:47–49) ja toimimaan verenkostajana tappajalle (4Mo 35:19). Lisäksi lakiliitossa kiellettiin tietynasteisten veri- tai lähisukulaisten väliset avioliitot, minkä vuoksi oli välttämätöntä tuntea sukulaisuussuhteita (3Mo 18:6–18).

Sitä miten tiukasti israelilaiset pitivät kiinni näistä sukuluetteloista, valaisee Babylonista paluun jälkeen syntynyt tilanne, kun jotkut, jotka väittivät kuuluvansa pappissukuun, eivät löytäneet luetteloaan. Serubbabel määräsi, etteivät he saaneet syödä erittäin pyhiä antimia, jotka oli tarkoitettu papeille, ennen kuin he pystyisivät julkisesti vahvistamaan sukuperänsä. (Ne 7:63–65.) Kansasta laaditussa luettelossa olivat mukana netinit, sillä vaikka he eivät olleetkaan israelilaisia, heidät oli virallisesti vihitty temppelipalvelukseen (Ne 7:46–56).

Sukuluetteloiden tarkoitus ei useimmiten ole missään tapauksessa esittää tyhjentäviä ajanlaskua koskevia tietoja. Niistä on kuitenkin monesti apua ajanlaskussa sen vuoksi, että niistä voidaan tarkistaa joitakin ajanlaskun kohtia tai että ne mainitsevat tärkeitä yksityiskohtia. Sukuluetteloiden  ei voida myöskään tavallisesti odottaa antavan väestönkasvun indeksiä, sillä monissa tapauksissa väliltä on jätetty pois tietoja, jotka eivät ole olleet tärkeitä tuon nimenomaisen sukuluettelon kannalta. Ja koska sukuluetteloissa ei yleensä mainita naisten nimiä, jollakulla miehellä olleiden vaimojen ja sivuvaimojen nimiä ei ole lueteltu; myöskään kaikkia hänen näiden naisten kautta saamiaan poikia ei ehkä ole nimetty; toisinaan on voitu jättää mainitsematta jopa jotkut ensisijaisen vaimon pojat.

Aadamista vedenpaisumukseen. Raamatussa on todisteita sukulaisuussuhteita sisältävistä luetteloista ihmiskunnan alusta asti. Aadamin pojan Setin syntymän yhteydessä Eeva sanoi: ”Jumala on asettanut minulle toisen siemenen Abelin sijaan, koska Kain tappoi hänet.” (1Mo 4:25.) Setin aloittaman sukuhaaran edustajia säilyi vedenpaisumuksessa (1Mo 5:3–29, 32; 8:18; 1Pi 3:19, 20).

Vedenpaisumuksesta Abrahamiin. Nooan poika Seem sai Nooalta siunauksen, ja hänen sukuhaaransa tuotti Abramin (Abrahamin), ”Jehovan ystävän” (Ja 2:23). Ainoastaan tämän sukuluettelon ja edellä mainitun vedenpaisumusta edeltävää aikaa koskevan sukuluettelon avulla voidaan vahvistaa ihmishistorian ajanlasku Abrahamiin saakka. Vedenpaisumusta edeltävää aikaa koskeva luettelo kulkee Setin sukuhaaran kautta ja vedenpaisumuksen jälkeistä aikaa koskeva luettelo Seemin kautta. Siinä kerrotaan yhtäjaksoisesti aika kunkin miehen syntymästä hänen poikansa syntymään. (1Mo 11:10–24, 32; 12:4.) Tästä historian ajanjaksosta ei ole mitään muita kattavia sukuluetteloita, mikä viittaa siihen, että näiden luetteloiden on tarkoitus olla sekä sukuluetteloita että ajanlaskun mittareita. Muutamissa muissakin tapauksissa joidenkin tiettyjen tapahtumien sijoittaminen ajanvirtaan tehdään sukuluetteloista saatavien tietojen perusteella. (Ks. AJANLASKU: Vuodesta 2370 eaa. Abrahamin kanssa tehtyyn liittoon.)

Abrahamista Kristukseen. Abraham ja Saara saivat Jumalan suoranaisen asioihin puuttumisen ansiosta pojan, Iisakin, jonka kautta lupauksen ”siemenen” oli määrä tulla (1Mo 21:1–7; Hpr 11:11, 12). Iisakin pojasta Jaakobista (Israelista) tulivat alkuperäiset 12 heimoa (1Mo 35:22–26; 4Mo 1:20–50). Juudan oli määrä olla kuninkaallinen heimo, ja tämä kaventui myöhemmin Daavidin sukuun. Leevin jälkeläisistä tuli pappisheimo, ja itse pappeus rajoitettiin Aaronin sukuhaaraan. Jotta Jeesus Kristus, Kuningas, olisi voinut vahvistaa laillisen oikeutensa valtaistuimeen, hänen piti todistettavasti olla Daavidin sukua ja Juudan sukuhaaraa. Mutta koska hänen pappeutensa oli Jumalan valan perusteella Melkisedekin tavan mukainen, siihen ei vaadittu leeviläistä syntyperää (Ps 110:1, 4; Hpr 7:11–14).

Muita merkittäviä sukuluetteloita. Aadamista Jeesukseen Kristukseen johtavan sukuluettelon ja Jaakobin 12 pojan laajojen sukuluetteloiden lisäksi on sukuluetteloita Israelin sukulaiskansojen alusta. Niissä kerrotaan Abrahamin veljistä (1Mo 11:27–29; 22:20–24), Ismaelin pojista (1Mo 25:13–18), Moabista ja Ammonista, jotka olivat Abrahamin veljenpojan Lootin poikia (1Mo 19:33–38), Abrahamin Keturan kautta saamista pojista, joista polveutui Midian ja muita heimoja (1Mo 25:1–4), ja Esaun (Edomin) jälkeläisistä (1Mo 36:1–19, 40–43).

Nämä kansakunnat ovat merkittäviä, koska ne ovat sukua Jumalan valitulle kansalle Israelille. Sekä Iisak että Jaakob ottivat vaimonsa Abrahamin veljen suvusta (1Mo 22:20–23; 24:4, 67; 28:1–4; 29:21–28). Jumala määräsi Israelia ympäröivät alueet Moabin, Ammonin ja Edomin kansakunnille, ja Israelia kiellettiin loukkaamasta näiden kansojen perimää maa-aluetta ja häiritsemästä niitä (5Mo 2:4, 5, 9, 19).

Viralliset arkistot. Nähtävästi Israelissa pidettiin sukujen itsensä laatimien luetteloiden lisäksi kirjaa koko kansan sukuluetteloista. 1. Mooseksen kirjan 46. luvussa on luettelo niistä, jotka syntyivät Jaakobin huonekuntaan siihen mennessä, kun Jaakob meni Egyptiin, ja ilmeisesti aina hänen kuolemaansa saakka. 2. Mooseksen kirjan 6:14–25:ssä on sukuluettelo, joka käsittää pääasiassa Leevin jälkeläisiä ja joka on nähtävästi kopioitu jostain aiemmasta luettelosta. Kansakunta laskettiin ensimmäisen kerran Siinain erämaassa 1512 eaa., toisena vuonna siitä, kun israelilaiset olivat lähteneet Egyptistä, jolloin he saivat polveutumisensa vahvistetuksi ”isiensä huoneen sukujen mukaan” (4Mo 1:1, 18; ks. myös 4Mo 3). Ainoa toinen Jumalan valtuuttama Israelin kansan laskenta, josta kerrotaan ennen pakkosiirtolaisuutta, tapahtui 39 vuotta myöhemmin Moabin tasangoilla (4Mo 26).

Mooseksen kirjoituksiin merkittyjen sukuluetteloiden lisäksi on samanlaisia, muiden virallisten historiankirjoittajien luetteloita, esimerkiksi Samuelin, joka kirjoitti Tuomarit, Ruutin ja osan 1. Samuelin kirjasta, Esran, joka oli 1. ja 2. Aikakirjan sekä Esran kirjan kirjoittaja, ja  Nehemian, joka kirjoitti hänen mukaansa nimetyn kirjan. Näissä kirjoituksissa mainitaan myös muita sukuluetteloiden laatijoita: Iddo (2Ai 12:15) ja Serubbabel, joka ilmeisesti määräsi, että kotimaahansa palanneista israelilaisista tehtäisiin sukuluettelomerkinnät (Esr 2). Vanhurskaan kuninkaan Jotamin hallituskaudella tehtiin sukuluettelo Gileadin maassa asuvista Israelin heimoista (1Ai 5:1–17).

Nämä sukuluettelot säilytettiin huolellisesti aina ajanlaskumme alkuun asti. Tämän todistaa se, että kukin Israelin suku saattoi palata isänsä huoneen kaupunkiin henkikirjoitettavaksi keisari Augustuksen säädöksen mukaisesti vähän ennen Jeesuksen syntymää (Lu 2:1–5). Lisäksi Johannes Kastajan isän Sakarjan sanotaan kuuluneen Abian pappisosastoon ja Johanneksen äidin Elisabetin olleen Aaronin tyttäriä (Lu 1:5). Naisprofeetta Annan mainitaan olleen ”Asserin heimosta” (Lu 2:36). Ja tietenkin Jeesuksen esi-isien pitkät luettelot Matteuksen 1. luvussa ja Luukkaan 3. luvussa osoittavat selvästi, että tällaisia luetteloita säilytettiin julkisissa arkistoissa ja että niitä voitiin tutkia.

Historioitsija Josefus todistaa juutalaisten virallisten sukuluetteloiden olemassaolon sanoessaan: ”Sukuni ei ole halpasyntyinen, vaan sen polveutumista voidaan seurata kauas taaksepäin pappisesi-isiin asti. – – Esi-isäni eivät kuitenkaan olleet vain pappeja, vaan he kuuluivat ensimmäiseen kahdestakymmenestäneljästä osastosta – erikoisen huomattava asema – ja ylväimpään sen sisältämistä sukukunnista.” Osoitettuaan sitten, että hänen äitinsä polveutui Hasmonista, hän päättelee: ”Tällaisella sukupuulla, jota lainaan sellaisena kuin sen löydän kirjoitettuna julkisiin luetteloihin, voin jättää jäähyväiset mahdollisille sukuni halventajille.” (The Life, 1, 2, 6 [1].)

Juutalaisten virallisia sukuluetteloita ei hävittänyt kuningas Herodes Suuri, kuten Africanus väitti 200-luvun alkupuolella, vaan ilmeisesti roomalaiset hävittivät ne Jerusalemin tuhon yhteydessä vuonna 70 (Flavius Josefus, Against Apion, I, 30–38 [7]; The Jewish War, II, 426–428 [xvii, 6]; VI, 354 [vi, 3]). Sen jälkeen juutalaiset eivät ole pystyneet osoittamaan polveutumistaan edes kahdessa kaikkein tärkeimmässä, Daavidin ja Leevin, sukuhaarassa.

Sukulaisuussuhteiden tunnistaminen. Sukulaisuussuhteiden määrittämisessä tarvitaan usein tekstiyhteyttä tai rinnakkaisten luetteloiden tai muiden, eri puolilla Raamattua olevien raamatunkohtien vertailua. Esimerkiksi ”poika” voi todellisuudessa tarkoittaa pojan- tai tyttärenpoikaa tai pelkästään jälkeläistä (Mt 1:1). Myös jokin nimiluettelo voi näyttää veljesten, saman miehen poikien, luettelolta. Lähempi tarkastelu ja vertailu muihin raamatunkohtiin voi kuitenkin osoittaa, että se on sukuluettelo, jossa on mainittu nimeltä joitakin poikia ja myös joitakin pojanpoikia tai myöhempiä jälkeläisiä. 1. Mooseksen kirjan 46:21:ssä sanotaan ilmeisesti sekä Benjaminin poikia että pojanpoikia ”pojiksi”, kuten voidaan nähdä vertaamalla sitä 4. Mooseksen kirjan 26:38–40:een.

Edellä mainittu tilanne on jopa joidenkin suurten sukujen sukuluetteloissa. Esimerkiksi 1. Aikakirjan 6:22–24:ssä luetellaan kymmenen ’Kehatin poikaa’. Mutta jakeessa 18 ja 2. Mooseksen kirjan 6:18:ssa mainitaan Kehatilla olleen vain neljä poikaa. Ja tekstiyhteyden tarkastelu osoittaa, että 1. Aikakirjan 6:22–24:ssä oleva ”Kehatin poikien” luettelo on todellisuudessa osa Kehatin sukuhaaraan kuuluvien sukujen luetteloa; tuon suvun edustajia oli läsnä, jotta Daavid olisi nimittänyt heidät tiettyihin tehtäviin temppelissä.

Sana ”isä” voi puolestaan merkitä ’isoisää’ tai jopa kuninkaallista edeltäjää (Da 5:11, 18). Monissa kohdissa, mm. 5. Mooseksen kirjan 26:5:ssä, 1. Kuninkaiden kirjan 15:11, 24:ssä ja 2. Kuninkaiden kirjan 15:38:ssa, heprealaista sanaa ʼav (isä) käytetään myös merkityksessä ’esi-isä’. Myös heprean sanoja ʼem (äiti) ja bat (tytär) käytetään toisinaan ”isoäidistä” ja ”tyttärentyttärestä” (1Ku 15:10, 13).

Kaupungit ja monikolliset nimet. Joissakin luetteloissa miehen voidaan sanoa olevan jonkin kaupungin ”isä”. Näin on esimerkiksi 1. Aikakirjan 2:50–54:ssä, missä mm. Salmaa sanotaan ”Betlehemin isäksi” ja Sobalia ”Kirjat-Jearimin isäksi”. Ilmeisesti nämä miehet perustivat Betlehemin ja Kirjat-Jearimin kaupungit tai heidän jälkeläisensä asuivat niissä. Samassa luettelossa jatketaan: ”Salman pojat olivat Betlehem ja netofalaiset, Atrot-Bet-Joab ja puolet manahatilaisista, sorilaiset.” (1Ai 2:54.) Tässä netofalaiset, manahatilaiset ja sorilaiset olivat ilmeisesti sukuja.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 10:13, 14:ssä Misraimin jälkeläisten nimet näyttävät olevan monikkomuodossa. On esitetty, että ne ovat pikemminkin sukujen tai heimojen kuin yksilöiden nimiä. On kuitenkin syytä muistaa, että jotkin muut duaalimuodossa olevat nimet, esim. Efraim,  Appaim, Diblaim sekä em. Misraim, Haamin poika, tarkoittavat kukin yhtä ihmistä (1Mo 41:52; 1Ai 2:30, 31; Ho 1:3).

Lyhennetyt luettelot. Raamatunkirjoittajat lyhensivät sukuluetteloita usein melkoisesti ja nimesivät ilmeisesti vain huomattavien huonekuntien päämiehet, merkkihenkilöt tai ihmiset, jotka olivat kyseisen kertomuksen kannalta tärkeimpiä. Toisinaan historiankirjoittaja oli ilmeisesti kiinnostunut osoittamaan vain polveutumisen jostakusta kaukaisesta esi-isästä, joten hän saattoi jättää välistä pois useita nimiä.

Esimerkki tällaisesta lyhentämisestä on Esran omassa sukuluettelossa (Esr 7:1–5). Hän luettelee polveutumisensa ylipappi Aaronista, mutta 1. Aikakirjan 6:3–14:ssä olevan rinnakkaisluettelon jakeissa 7–10 on useita nimiä, jotka on jätetty pois Esran 7:3:sta. Esra teki tämän todennäköisesti välttääkseen tarpeetonta toistoa ja lyhentääkseen pitkää nimiluetteloa. Siitä huolimatta luettelo riitti täysin hänen papillisen polveutumisensa todistamiseen. Esra sanoo olevansa Serajan ”poika”, mikä tarkoittaa, että hän oli hänen jälkeläisensä, sillä hänen on täytynyt olla Serajan pojanpojanpoika tai mahdollisesti hänen pojanpojanpojanpoikansa. Seraja oli ylimmäinen pappi, Nebukadnessar tappoi hänet Babylonin pakkosiirtolaisuuteen lähdön aikaan (607 eaa.), ja hänen poikansa Josadak vietiin pakkosiirtolaisuuteen (2Ku 25:18–21; 1Ai 6:14, 15). Ylimmäinen pappi Joosua (Jesua), joka palasi 70 vuotta myöhemmin Serubbabelin kanssa, oli Serajan pojanpoika (Esr 5:2; Hag 1:1). Esra matkusti Jerusalemiin 69 vuotta myöhemmin, minkä vuoksi Esra ei mitenkään voinut olla Serajan oikea poika ja Josadakin veli.

Vertailemalla näitä sukuluetteloita saamme tietää myös sen, että vaikka Esra polveutui Aaronista Serajan kautta, hän ei ilmeisesti kuulunut siihen Serajan sukuhaaraan, nimittäin Josadakista polveutuvaan sukuhaaraan, jossa ylimmäisen papin virka periytyi. Serajasta polveutuva ylimmäisen papin sukuhaara kulki Joosuan (Jesuan), Jojakimin ja Eljasibin kautta, joista viimeksi mainittu toimi ylimmäisenä pappina Nehemian käskynhaltijakaudella. Esran lyhennetty sukuluettelo täytti siis tarkoituksensa, sillä Esra mainitsi siinä juuri riittävästi nimiä sen todistamiseen, että hän kuului Aaronin sukuhaaraan. (Ne 3:1; 12:10.)

Syitä luetteloiden eroavuuksiin. Poikaa, joka kuoli lapsettomana, ei useinkaan mainittu; joissakin tapauksissa miehellä oli saattanut olla tytär mutta ei poikaa, ja perintö oli ehkä siirtynyt tyttären kautta, joka avioliittonsa vuoksi kuului jonkin toisen suvun päämiehen alaisuuteen, joskin samaan heimoon (4Mo 36:7, 8). Toisinaan sukuluettelossa saatetaan sulauttaa vähemmän tärkeä suku jonkin toisen suvun päämiehen alaisuuteen ja jättää tuo vähäpätöisempi suku mainitsematta. Näin ollen lapsettomuus, perinnön siirtyminen naisten kautta, kenties adoptio tai se, ettei erillistä esi-isien huonetta päässyt muodostumaan, aiheuttivat joidenkin nimien jättämisen pois sukuluetteloista, kun taas uusien huonekuntien syntyminen saattoi tuoda luetteloihin lisää nimiä. On siis ilmeistä, että jonkin myöhemmän sukuluettelon nimet voivat monilta osin poiketa aiemmin laaditun luettelon nimistä.

Joitakin suvun päämiehiä voidaan mainita veljesten luettelolta vaikuttavassa luettelossa, johon voi kuitenkin kuulua todellisuudessa myös veljenpoikia, kuten Jaakobin ”adoptoitua” Joosefin pojat. Jaakobhan sanoi: ”Efraim ja Manasse tulevat olemaan minun niin kuin Ruuben ja Simeon.” (1Mo 48:5.) Tämän vuoksi Efraim ja Manasse luetaan myöhemmin setiensä rinnalla heimojen päämiehiksi (4Mo 2:18–21; Jos 17:17).

Nehemian 10. luvussa luetellaan sellaisten miesten nimiä, jotka vahvistivat sinetillä ”lujan sopimuksen” täyttää Jumalan käskyt (Ne 9:38). Näissä luetteloissa annetut nimet eivät välttämättä ole niiden ihmisten nimiä, jotka tekivät ko. sopimukset, vaan ne saattavat viitata huonekuntiin, joiden muinainen päämies mainitaan nimeltä (vrt. Esr 10:16). Tähän voi viitata sekin, että monet luettelossa mainituista nimistä ovat samoja kuin niiden henkilöiden nimet, jotka luettelon mukaan palasivat Serubbabelin kanssa Babylonista noin 80 vuotta aikaisemmin. Vaikka paikalla olleilla onkin siis joissakin tapauksissa saattanut olla sama nimi kuin jollakulla muinaisella päämiehellä, he ovat ehkä olleet vain tuossa luettelossa noiden nimien mukaan lueteltujen esi-isien huoneiden edustajia.

Nimien toistuminen. Sukuluetteloissa esiintyy melko usein sama nimi toistuvasti. Saman nimen käyttö jostakusta myöhemmästä jälkeläisestä epäilemättä teki tuolle ihmiselle helpommaksi tunnistaa oma sukuhaaransa, vaikka joskus samannimiset ihmiset saattoivat tietenkin kuulua eri sukuhaaroihin. Joitakin esimerkkejä samassa sukuhaarassa toistuvista nimistä ovat: Sadok (1Ai 6:8, 12), Asarja (1Ai 6:9, 13, 14) ja Elkana (1Ai 6:34–36).

 Joissakin tapauksissa rinnakkaisluetteloiden nimet eroavat toisistaan. Tämä voi johtua siitä, että joillakuilla oli useita nimiä, esimerkiksi Jaakobia sanottiin myös ”Israeliksi” (1Mo 32:28). Myös nimen oikeinkirjoitus saattoi hiukan muuttua, jolloin nimi saattoi joskus saada jopa eri merkityksen. Esimerkkejä tästä ovat: Abram (’isä on korkea [korotettu]’) ja Abraham (’väkijoukon [paljouden] isä’), Saarai (mahd. ’riitaisa’) ja Saara (’ruhtinatar’). Profeetta Samuelin esi-isää Elihua kutsutaan ilmeisesti myös Eliabiksi ja Elieliksi (1Sa 1:1; 1Ai 6:27, 34).

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa käytettiin joskus lisänimiä, esimerkiksi Simon Pietaria sanottiin Keefaaksi, joka on Pietaria vastaavan kreikkalaisen nimen arameankielinen vastine (Lu 6:14; Joh 1:42), ja lisäksi oli Johannes Markus (Ap 12:12). Ihmiselle saatettiin antaa nimi jonkin ominaispiirteen takia. ”Kananeus” erottaa apostoli Simon Kananeuksen (sanottiin myös ”kiivailijaksi”) Simon Pietarista (Mt 10:4; Lu 6:15). Joissakin tapauksissa ero tehdään sellaisilla ilmauksilla kuin ”Jaakob, Alfeuksen poika”; näin hänet voitiin erottaa Jaakob-nimisestä Sebedeuksen pojasta, apostoli Johanneksen veljestä (Mt 10:2, 3). Nimeen voitiin lisätä henkilön kotikaupungin, -seudun tai -maan nimi, kuten ilmauksissa Arimatiasta oleva Joosef ja galilealainen Juudas (Mr 15:43; Ap 5:37). Juudas Iskariotin nimen merkityksen arvellaan olevan Juudas ’mies Kerijotista’ (Mt 10:4). Samoja menetelmiä käytettiin Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa (1Mo 25:20; 1Sa 17:4, 58). Henkilöllisyyttä voitiin selventää veljen nimellä (Joh 1:40). Samannimiset naiset erotettiin samaan tapaan toisistaan mainitsemalla myös heidän isänsä, äitinsä, veljensä, sisarensa, aviomiehensä tai poikansa nimi (1Mo 11:29; 28:9; 36:39; Joh 19:25; Ap 1:14; 12:12).

Sekä Heprealaisissa että Kreikkalaisissa kirjoituksissa voidaan käyttää sukunimeä tai arvonimeä, jolloin ihminen tunnistetaan etunimensä perusteella tai siitä ajasta tai niistä historiallisista tapahtumista, jotka liittyvät häneen. Esimerkiksi Abimelek oli ilmeisesti joko kolmen filistealaiskuninkaan etunimi tai heidän arvonimensä, jota voidaan verrata egyptiläisten ”faraoon” (1Mo 20:2; 26:26; 40:2; 2Mo 1:22; 3:10). Kyseinen Abimelek tai farao voitiin näin ollen tunnistaa ajan ja olosuhteiden perusteella. Herodes oli sukunimi; Caesar oli sukunimi, joka muuttui arvonimeksi. Jostakusta Herodeksesta puhuttaessa (jos oli olemassa moniselitteisyyden vaara) kyseessä oleva Herodes voitiin erottaa käyttämällä vain hänen etunimeään, esim. nimeä Agrippa, tai yhdistämällä Herodekseen etunimi tai jokin arvonimi, esim. Herodes Antipas ja Herodes Agrippa (Lu 3:1; Ap 25:13).

Naisten nimet. Naiset mainittiin sukuluetteloissa silloin tällöin, kun siihen oli jokin historiallinen syy. 1. Mooseksen kirjan 11:29, 30:ssä mainitaan Saarai (Saara) ilmeisesti siksi, että luvatun Siemenen oli määrä tulla hänen kauttaan, ei kenenkään muun Abrahamin vaimon kautta. Milka mainitaan samassa jakeessa ehkä sen vuoksi, että hän oli Iisakin vaimon Rebekan isoäiti, mikä osoittaa Rebekan kuuluneen Abrahamin sukulaisiin, sillä Iisakinhan ei ollut määrä ottaa vaimoa muista kansoista (1Mo 22:20–23; 24:2–4). 1. Mooseksen kirjan 25:1:ssä mainitaan Abrahamin myöhemmin ottaman vaimon Keturan nimi. Tämä osoittaa, että Abraham meni Saaran kuoleman jälkeen uudelleen naimisiin ja että hänen lisääntymiskykynsä oli vielä tallella yli 40 vuotta sen jälkeen, kun Jehova oli palauttanut sen ihmeen välityksellä (Ro 4:19; 1Mo 24:67; 25:20). Se paljastaa myös Midianin ja muiden arabiheimojen suhteen Israeliin.

Lea, Raakel ja Jaakobin sivuvaimot sekä näiden synnyttämät pojat mainitaan nimeltä (1Mo 35:21–26). Tämä auttaa meitä ymmärtämään sitä, miten Jumala myöhemmin kohteli näitä poikia. Samantapaisista syistä sukuluetteloissa on mainittu muidenkin naisten nimiä. Heidän nimensä saatettiin liittää luetteloon, jos perintö siirtyi heidän kauttaan (4Mo 26:33). Tamar, Rahab ja Ruut ovat tietenkin huomattavia naisia. Siinä, miten kukin näistä naisista liittyi Messiaan, Jeesuksen Kristuksen, esi-isien sukuhaaraan, oli jotain merkittävää. (1Mo 38; Ru 1:3–5; 4:13–15; Mt 1:1–5.) Muita sukuluetteloiden kohtia, joissa mainitaan naisia, ovat 1. Aikakirjan 2:35, 48, 49; 3:1–3, 5.

Sukuluettelo ja sukupolvet. Joissakin sukuluetteloissa on lueteltu miehen ja hänen jälkeläistensä nimet aina pojanpojanpojanpoikiin asti. Nämä voitaisiin eräältä näkökannalta katsottuna laskea neljäksi tai viideksi sukupolveksi. Ensin mainittu mies on kuitenkin voinut elää niin kauan, että hän on nähnyt kaikki nuo jälkeläistensä sukupolvet. Hänen näkökulmastaan katsottuna ”sukupolvi” voisi siis tarkoittaa aikaa hänen syntymästään hänen kuolemaansa tai kaikkein kaukaisimpaan jälkeläiseen, jonka hän ehti eläessään nähdä. Jos tarkoitetaan tällaista  ”sukupolvea”, se käsittäisi tietenkin paljon pitemmän ajan kuin edellisen näkökannan mukainen sukupolvi.

Valaisemme asiaa: Aadam eli 930 vuotta ja sai poikia ja tyttäriä. Tuona aikana hän näki ainakin kahdeksan jälkeläistensä sukupolvea. Hän eli kuitenkin osittain samanaikaisesti Nooan isän Lemekin kanssa. Tästä näkökulmasta vedenpaisumus tapahtui siis ihmishistorian kolmannen sukupolven aikana. (1Mo 5:3–32.)

Raamatussa on joitakin jälkimmäisen laskutavan mukaisia tapauksia. Jehova lupasi Abrahamille, että tämän siemen asuisi muukalaisena maassa, joka ei ollut heidän omansa, ja että he palaisivat Kanaaniin ”neljännessä sukupolvessa” (1Mo 15:13, 16). 4. Mooseksen kirjan luvuissa 1–3 kerrotaan väestönlaskennasta, jonka mukaan israelilaisten 215 vuotta kestäneen Egyptissä oleskelun aikana on täytynyt olla useita isä–poika-sukupolvia, koska 20-vuotiaiden ja sitä vanhempien miesten määrä oli pian Egyptistä lähdön jälkeen kaikkiaan 603550 (Leevin heimoa lukuun ottamatta). Mutta 1. Mooseksen kirjan 15:16:ssa mainitut ’neljä sukupolvea’ laskettuna Egyptiin saapumisesta Egyptistä lähtöön voisivat olla seuraavat: 1) Leevi, 2) Kehat, 3) Amram ja 4) Mooses (2Mo 6:16, 18, 20). Näiden miesten elinikä oli keskimäärin runsaat sata vuotta. Kukin näistä neljästä ”sukupolvesta” näki siis lukuisia jälkeläisiä, mahdollisesti aina lapsenlapsenlapsenlapsiin asti tai pitemmällekin, jolloin isän syntymästä hänen ensimmäisen poikansa syntymään olisi kulunut 20 ja joskus jopa 30 vuotta. Tämä selittäisi sen, miksi ’neljän sukupolven’ aikana saattoi syntyä niin suuri väestö Egyptistä lähtöön mennessä. (Ks. EEGYPTISTÄ LÄHTÖ.)

Tämä sama väestönlaskenta tuottaa Raamatun tutkijoille muutakin päänvaivaa. 4. Mooseksen kirjan 3:27, 28:ssa sanotaan, että Kehatista tuli neljä sukua, joihin kuului Egyptistä lähdön aikaan peräti 8600 (joidenkin LXX:n käsikirjoitusten mukaan 8300) kuukauden ikäistä ja sitä vanhempaa miespuolista jäsentä. Nähtävästi Mooseksella oli siis tähän mennessä tuhansia veljiä, miespuolisia serkkuja ja veljenpoikia. Jotkut ovat tämän vuoksi päätelleet, että Mooses ei ollut Kehatin pojan Amramin poika vaan toisen, useita sukupolvia myöhemmin eläneen Amramin poika, mikä jättäisi riittävästi aikaa niin suuren miespuolisen väestön kasvamiseen pelkästään neljässä kehatilaisten suvussa siihen mennessä, kun israelilaiset lähtivät Egyptistä.

Ongelma voidaan kuitenkin ratkaista kahdella tavalla. Aina ei ensinnäkään mainittu miehen kaikkia poikia, kuten edellä on selitetty. On sen vuoksi mahdollista, että Kehatin neljällä nimeltä mainitulla pojalla oli enemmän poikia kuin luetteloon on varsinaisesti merkitty. Toiseksi vaikka Leevi, Kehat, Amram ja Mooses edustavat elinaikojensa perusteella neljää sukupolvea, kukin heistä on voinut nähdä elämänsä aikana useita sukupolvia. Vaikka siis laskisimme 60 vuotta Leevin ja Kehatin, Kehatin ja Amramin sekä Amramin ja Mooseksen syntymän välille, kunkin 60-vuotisjakson aikana olisi voinut syntyä useita sukupolvia. Mooses olisi voinut Egyptistä lähtöön mennessä nähdä veljenpoikiensa pojanpojanpojat ja mahdollisesti vielä näidenkin lapset. Näin ollen luku 8600 (tai mahd. 8300) ei olisi vaatinut sitä, että Kehatin pojan Amramin ja Mooseksen välissä olisi ollut vielä toinen Amram.

Luvatun Siemenen, Messiaan, sukuhaarasta herää Nahsonin sukuluetteloa koskeva kysymys; Nahson oli Juudan heimoon kuulunut johtomies Egyptistä lähdön jälkeen. Ruutin 4:20–22:ssa Iisai on viides lenkki Nahsonista Daavidiin. Egyptistä lähdöstä Daavidin aikaan kului noin 400 vuotta. Tämä merkitsisi sitä, että kukin näistä Daavidin esi-isistä oli mahdollisesti keskimäärin 100-vuotias (kuten Abrahamkin oli) poikansa syntyessä. Tämä ei olisi mahdotonta, ja näin on hyvinkin saattanut olla. Ruutin kirjassa mainittujen poikien ei tarvinnut välttämättä olla esikoispoikia, eihän Daavidkaan ollut Iisain esikoinen vaan nuorin hänen monista pojistaan. Jehova on myös voinut tuottaa Siemenen sukuhaaran tällä lähes ihmeenomaisella tavalla, jotta jälkeenpäin voitaisiin selvästi nähdä, että Hän oli koko ajan ohjaillut luvatun Siemenen asioita, niin kuin Hän oli kiistatta tehnyt Iisakin ja Jaakobin tapauksissa.

Saattaa olla niinkin, että tästä Messiaan sukuluettelon 400-vuotisjaksosta, joka on kirjattu myös 1. Aikakirjan 2:11–15:een, Matteuksen 1:4–6:een ja Luukkaan 3:31, 32:een, jätettiin tarkoituksellisesti pois joitakin nimiä. Se, että nämä kaikki sukuluettelot ovat tältä osin yhdenmukaisia, voi kuitenkin merkitä sitä, ettei mitään nimiä ole jätetty pois. Sekään, että näitä luetteloita laatineet historiankirjoittajat olisivat jättäneet pois joitakin nimiä, joita ei pidetty tärkeinä tai välttämättöminä heidän tarkoituksensa kannalta, ei olisi mikään ongelma, sillä oletus, jonka mukaan tässä välissä oli useita muitakin  sukupolvia, ei olisi millään tavalla vastoin muita Raamatun esittämiä ajatuksia tai sen ajanlaskua.

Raamatun sukuluettelot ovat luotettavia. Huolellinen, vilpitön Raamatun sukuluetteloiden tutkija ei syytä Raamatun historiankirjoittajia huolimattomuudesta, epätäsmällisyydestä eikä liioittelusta, joka olisi johtunut siitä, että he olisivat yrittäneet korottaa omaa kansakuntaansa, jotain heimoa tai jotain ihmistä. On syytä muistaa, että ne, jotka sisällyttivät kirjoituksiinsa sukuluetteloita (esim. Esra ja Nehemia), viittasivat valtion arkistoihin ja hakivat aineistonsa käytettävissään olevista virallisista lähteistä. (Ks. AIKAKIRJAT.) Sieltä he saivat tarvitsemansa tiedot. He käyttivät näitä luetteloita todistaakseen kaikille tyydyttävästi sen, mitä silloin piti todistaa. Ilmeisesti heidän aikalaisensa, jotka saattoivat saada käsiinsä kaikki tiedot ja muistiinmerkinnät, hyväksyivät täysin heidän laatimansa sukuluettelot. Meidän on siis ymmärrettävä, millaisessa tilanteessa he olivat. Esra ja Nehemia käsittelivät näitä asioita uudelleenorganisoinnin aikoina, ja heidän kokoamansa sukuluettelot olivat olennaisia kansakunnan olemassaolon kannalta välttämättömien asioiden hoitamiseksi.

Tällaiset sukuluettelot olivat väkisinkin erilaisia eri aikoina: uusia nimiä lisättiin ja toisia jätettiin pois; kaukaisempaa menneisyyttä koskevissa luetteloissa mainittiin usein nimeltä vain tärkeimmät sukujen päämiehet. Joskus vähemmän tärkeät nimet saattoivat esiintyä joissakin luetteloissa, koska niillä oli merkitystä juuri tuona aikana. Joissakin tapauksissa käytetyt lähteet ovat ehkä sisältäneet vajaita luetteloita. Jotkin osat ovat voineet puuttua, tai historiankirjoittaja on itse saattanut ohittaa jotkin jaksot, koska niillä ei ole ollut merkitystä hänen tarkoituksensa kannalta. Eikä niillä ole merkitystä myöskään meille nykyään eläville.

Muutamissa tapauksissa tekstiin on ehkä päässyt pujahtamaan jäljentäjän virheitä varsinkin nimien oikeinkirjoituksessa. Nämä eivät kuitenkaan aiheuta mitään merkittäviä ongelmia sukuhaaroissa, joiden tunteminen on meille tarpeellista voidaksemme ymmärtää Raamattua, eivätkä ne vaikuta kristillisyyden perustaan.

Raamatun huolellinen tutkiminen kumoaa sen joskus esitetyn väärän ajatuksen, että 1. Mooseksen kirjan luvuissa 5 ja 11 ja muissa raamatunkirjoissa esitetyt vanhat sukuluettelot sisältäisivät johonkin historiankirjoittajan tarkoitukseen sopivia kuvitteellisia, mielikuvitukseen perustuvia nimiä. Nämä historiankirjoittajat olivat vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita, eivät kansalliskiihkoilijoita; heitä kiinnosti Jehovan nimi ja se, miten hän toimi kansansa suhteen. Lisäksi moniin näistä ihmisistä eivät viitanneet todellisina henkilöinä pelkästään muut raamatunkirjoittajat vaan myös Jeesus Kristus (Jes 54:9; Hes 14:14, 20; Mt 24:38; Joh 8:56; Ro 5:14; 1Ko 15:22, 45; 1Ti 2:13, 14; Hpr 11:4, 5, 7, 31; Ja 2:25; Ju 14). Kaiken tämän todistuksen kieltäminen merkitsisi sitä, että syyttäisi totuuden Jumalaa valehtelemisesta tai siitä, että hänen pitäisi käyttää joitakin temppuja tai keinoja saadakseen toiset uskomaan Sanaansa. Se kieltäisi myös Raamatun henkeytyksen.

Apostoli sanoo: ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen opettamiseen, ojentamiseen, oikaisemiseen, kurittamiseen vanhurskaudessa, jotta Jumalan ihminen olisi täysin pätevä, täydelleen varustautunut kaikkeen hyvään työhön.” (2Ti 3:16, 17.) Tämän vuoksi voimme täysin luottaa Raamattuun kirjattuihin sukuluetteloihin. Niissä oli tärkeitä tilastotietoja niiden kirjoittamisaikaan eläneille ja myös meille nykyään eläville. Niiden avulla saamme sukuluetteloiden tyhjentävän vakuutuksen siitä, että Jeesus Kristus on luvattu, kauan odotettu Abrahamin Siemen. Me saamme paljon apua ajanlaskun seuraamiseen aina Aadamiin asti, eikä tätä tietoa ole missään muissa lähteissä. Me tiedämme, että Jumala ”teki yhdestä ihmisestä kaikki ihmisten kansakunnat asumaan koko maan pinnalla” (Ap 17:26). Näemme, että tosiaankin ”kun Korkein antoi kansakunnille perinnön, kun hän erotti Aadamin pojat toisistaan, niin hän ryhtyi määräämään kansojen rajaa Israelin poikien luvun mukaan” (5Mo 32:8), ja ymmärrämme, miten kansakunnat ovat sukua toisilleen.

Kun tiedämme ihmiskunnan alkuperän, sen että Aadam oli alun perin ”Jumalan poika” ja että me kaikki olemme polveutuneet Aadamista (Lu 3:38), voimme selvästi ymmärtää seuraavat sanat: ”Niin kuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, ja näin kuolema levisi kaikkiin ihmisiin, koska he kaikki olivat syntiä tehneet.” (Ro 5:12.) Tällainen tieto auttaa myös ymmärtämään sen, miten Jeesus Kristus voi olla ”viimeinen Aadam” ja ”Iankaikkinen Isä” ja miten on mahdollista, että ”niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tullaan tekemään eläviksi Kristuksessa” (Jes 9:6; 1Ko 15:22, 45). Voimme ymmärtää paremmin Jumalan tarkoituksen saattaa tottelevaiset ihmiset takaisin ”Jumalan lasten” asemaan (Ro 8:20,  21). Havaitsemme, että Jehovan rakkaudellista huomaavaisuutta osoitetaan niille, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänen käskynsä ”tuhanteen sukupolveen asti” (5Mo 7:9). Huomaamme, että hän on uskollinen Jumala, joka pitää liiton, ja että hän on huolellisesti säilyttänyt historiallisen kertomuksen, jonka varaan voimme turvallisesti rakentaa uskomme. Sukuluettelot samoin kuin muut Raamatun piirteet todistavat Jumalan olevan suuri historian Kirjoittaja ja Säilyttäjä. (Ks. SUKULUETTELO, JEESUKSEN KRISTUKSEN.)

Sukuluetteloita koskeva Paavalin neuvo. Kirjoittaessaan Timoteukselle noin vuosina 61–64 apostoli Paavali kielsi häntä kiinnittämästä huomiota ”valheellisiin kertomuksiin ja sukuluetteloihin, jotka eivät johda mihinkään vaan jotka herättävät pikemminkin kiistakysymyksiä tutkittaviksi kuin saavat aikaan minkään sellaisen jakelemista, mikä Jumalalta on uskoon liittyvää” (1Ti 1:4). Tämän varoituksen painokkuus ymmärretään paremmin, kun tiedetään, millaisiin äärimmäisyyksiin juutalaiset myöhemmin menivät tutkiessaan sukuluetteloita ja miten pikkutarkasti he perehtyivät kaikkiin mahdollisiin eroavuuksiin. Babylonian Talmudissa (Pesahim 62b) sanotaan, että ”heillä oli ’Aselin’ ja ’Aselin’ [1. Aikakirja 8:38–9:44, yksi Raamatun sukuluettelojaksoista] välillä kuormanaan neljäsataa kamelikuormaa eksegeettisiä tulkintoja!” (Hebrew-English Edition of the Babylonian Talmud, englanniksi käänt. H. Freedman, Lontoo 1967.)

Tällaisten asioiden tutkiminen ja niistä keskusteleminen oli hyödytöntä, ja vielä suuremmassa määrin siihen aikaan kun Paavali kirjoitti Timoteukselle. Ei ollut enää tärkeää pitää yllä sukuluetteloita esi-isien osoittamiseksi, koska Jumala ei enää tunnustanut mitään eroa juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä kristillisessä seurakunnassa (Ga 3:28). Ja sukuluettelot olivat jo vahvistaneet Kristuksen polveutumisen Daavidin sukuhaaran kautta. Lisäksi pian sen jälkeen, kun Paavali oli kirjoittanut tämän vakavan neuvon, Jerusalem tuhottaisiin, ja sen mukana menisivät juutalaisten asiakirjat. Jumala ei säilyttänyt niitä. Näin ollen Paavali oli huolissaan siitä, etteivät Timoteus ja seurakunnat poikkeaisi tuhlaamaan aikaa oman syntyperänsä tutkimiseen ja siitä kiistelemiseen, mikä ei vahvistanut millään tavoin kristillistä uskoa. Raamatussa esitetyt sukuluettelot riittävät todistamaan Kristuksen messiaanisuuden, mikä on kristityille merkittävin sukuluetteloista saatava tieto. Muut Raamatun sukuluettelot todistavat Raamatun muistiinmerkintöjen paikkansapitävyyden ja osoittavat selvästi, että se on todella historiallinen kertomus.