Itämaisilla kansoilla suremiseen liittyi tavallisesti paljon ulkonaisia surun ilmauksia, ja tämä heijastuu siitä, miten Raamatussa kuvataan surun aikoja. Yksi kokonainen raamatunkirja, Valituslaulut, on ilmaus surusta, jota tunnetaan Jerusalemin kohtalon vuoksi.

Surunaiheita. Ihmiset surivat ilmaistakseen katumusta (Ne 9:1, 2; Jn 3:5–9) tai uhkaavan onnettomuuden takia (Est 4:3; Jer 6:26; Am 5:16, 17) tai vallitsevien onnettomien olosuhteiden vuoksi (Jl 1:5–14). Epäilemättä yleisin surunaihe oli kuolema. Lähiomaisen kuolema aloitti suruajan (1Mo 23:2; 27:41; 37:33–35), ja jommankumman vanhemman tai ainoan pojan kuoleman osoitetaan olleen syvimmän surun aiheuttajia (Ps 35:14; Am 8:10; Sak 12:10). Kansanjohtajan kuolemasta johtunut suruaika kesti 7–30 päivää (4Mo 20:29; 5Mo 34:8; 1Sa 31:8, 12, 13). Egyptiläiset vuodattivat kyyneliä Joosefin isän Jaakobin kuoleman vuoksi 70 päivää, minkä lisäksi Kanaanissa järjestettiin 7 päivää kestäneet surumenot (1Mo 50:3–11).

Surunilmaisemistapoja. Surua ilmaistiin sanallisesti ja itkemällä sekä laiminlyömällä ulkonäköä ja paastoamalla tai pidättymällä jotenkin muuten normaaleista tavoista. Itkuun saattoi liittyä valitusta tai kovaäänistä ja katkeraa huutoa (2Sa 1:11, 12; Est 4:1), rintaan lyötiin (Jes 32:11, 12; Na 2:7; Lu 8:52), usein reväistiin vaatteet (Tu 11:35; 2Ku 22:11, 19), pään päälle saatettiin heittää tomua tai tuhkaa ja voitiin pukeutua säkkikankaaseen (2Sa 13:19; 2Ku 6:30; Job 2:11, 12), sandaalit voitiin ottaa pois jalasta ja pää tai kasvot saatettiin peittää (2Sa 15:30; 19:4), hiuksia voitiin raastaa tai ne voitiin leikata ja  parta saatettiin ajaa pois (Job 1:20; Esr 9:3; Jer 41:5), kun taas jotkut viiltelivät itseään pakanallisten tapojen mukaisesti (Jer 16:6; 47:5). Paastoamisen lisäksi sureva saattoi olla hieromatta itseään öljyllä tai jättää vaatteensa pesemättä (2Sa 14:2; 19:24; Da 10:2, 3), ja joskus hän saattoi istua maassa tai tuhkakasassa (2Sa 13:31; Job 2:8; Jes 3:26).

Toisinaan sepitettiin valitusrunoja surulauluiksi (2Sa 1:17–27; 3:33, 34; 2Ai 35:25). Aivan erityinen laulun laji oli šig·ga·jōnʹ; tämä heprealainen sana esiintyy psalmin 7 päällekirjoituksessa ja sen sukulaissanaa on käytetty Habakukin 3:1:ssä. Se oli surulaulun tyyppinen sävellys, ja se tarkoittaa ilmeisesti erittäin tunnepitoista laulua, jonka rytmi vaihtelee tiheästi. Näissä molemmissa kohdissa (Ps 7; Hab 3:2–19) on vaaran kuvauksia, voimakkaita vetoomuksia tai tunteenpurkauksia ja niiden jälkeistä iloa Jehovassa.

Joskus hautajaisissa käytettiin ammattisurijoita ja muusikot soittivat surullisia sävelmiä (Jer 9:17, 18; Mt 9:23); Jeesuksen maanpäällisen palveluksen aikaan pienet lapset matkivat heitä soittaessaan toreilla (Mt 11:16, 17). Valituslaulujen suosituin soitin oli huilu (Jer 48:36; Mt 9:23). (Ks. Josefus, The Jewish War, III, 437 [ix, 5].)

Hautajaisten jälkeen naiset yleensä kävivät haudalla itkemässä ja suremassa (Joh 11:31). Jolloinkin suruajan kuluessa tarjottiin nähtävästi hautajaisateria, ja joskus järjestettiin ilmeisesti erityiset pidot (Ho 9:4; Jer 16:5, 7).

Suremista koskevia kieltoja. Toisinaan koko Jumalan kansaa tai siihen kuuluvia yksilöitä kiellettiin suremasta joidenkin tiettyjen henkilöiden, esim. tuomittujen väärintekijöiden, kuolemaa (3Mo 10:1, 2, 6). Profeetta Hesekieliä kiellettiin osoittamasta mitään suremisen merkkejä vaimonsa kuoleman vuoksi, koska sillä tavoin hän toimi kanssaan Babylonissa oleville israelilaisille ennusmerkkinä siitä, että he tulisivat olemaan niin tyrmistyneitä, etteivät he surisi, kun Jumala panisi tuomionsa täytäntöön Jerusalemille sen uskottomuuden vuoksi (Hes 24:15–24). Jeremialle annettiin samantapaisia ohjeita (Jer 16:5–13).

Mooseksen laissa kiellettiin joitakin suremiseen liittyviä tapoja, mm. ihon viilteleminen ja ’otsan tekeminen kaljuksi’ (3Mo 19:28; 5Mo 14:1) sekä kymmenysten väärinkäyttö kuolleiden yhteydessä (5Mo 26:12–14). Papit saattoivat näkyvästi surra joitakin lähiomaisiaan, mutta ylimmäiseltä papilta se oli kielletty (3Mo 21:1–6, 10–12).

Aika surra. Saarnaajan 3:1, 4:ssä todetaan, että on ”aika itkeä ja aika nauraa, aika valittaa ja aika hypellä”. Koska koko ihmiskunta on kuoleman alainen, viisaiden sydämen osoitetaan olevan ”surutalossa” eikä pitotalossa (Sr 7:2, 4; vrt. San 14:13). Viisas siis käyttää hyväkseen tilaisuuden ilmaista myötätuntoa ja antaa lohdutusta sen sijaan, että hän laiminlöisi sellaisen tilaisuuden voidakseen huvitella. Näin hän voi pitää mielessään oman kuolevaisuutensa ja säilyttää sydämessään oikean asenteen Luojaansa kohtaan.

Raamatussa osoitetaan, mitkä ovat oikeita suremisen vaikuttimia. Rakkaiden kuoleman lisäksi (1Mo 42:38; 44:31) väärän uskonnon inhottavat ja Jumalaa häpäisevät tavat saavat ihmisen huokailemaan ja voihkimaan (Hes 9:4; vrt. 1Ko 5:2), ja on oikein ilmaista murhetta omien erehdystensä vuoksi (Ps 38:4, 6–10). Jehova pyytää hartaasti niitä, jotka ovat vetäytyneet pois hänestä: ”Palatkaa luokseni kaikesta sydämestänne sekä paastoten ja itkien ja valittaen. Ja repäiskää rikki sydämenne älkääkä vaatteitanne.” (Jl 2:12, 13; vrt. Ja 4:8, 9.) Myös muualla korostetaan, että aitoa murhetta osoittavat sisäinen liikutus ja sydämen tuska, eivät ulkonaiset murheen tai surun ilmaukset (Ps 31:9, 10; San 14:10; 15:13; Mr 14:72; Joh 16:6).

Jopa Jehova itse sanoo, että hän on ”pahoillaan sydämessään” (1Mo 6:6; vrt. Jes 63:9). Myös Jumalan pyhä henki voidaan ’murehduttaa’ (Ef 4:30). Koska tuo henki vaikuttaa Jumalan palvelijoissa siten, että se tuottaa vanhurskauden hedelmiä (Ga 5:22–24), ne, jotka eivät arvosta tätä Jumalan lahjaa, jotka vastustavat sen vaikutusta ja jotka toimivat vastoin sen ohjausta, todellisuudessa ’murehduttavat’ sen (vrt. Jes 63:10; 1Te 5:19).

Tasapainoinen näkemys surusta. Jeesuksen maanpäällisen palveluksen aikaan ihmiset ilmaisivat edelleenkin suruaan usein monenlaisin ulkonaisin ilmauksin, joihin liittyi äänekkyys ja hälinä (Mr 5:38, 39). Vaikka Jeesus ’huokaisi sisimmässään’ ja itki useita kertoja (Joh 11:33–35, 38; Lu 19:41; Mr 14:33, 34; Hpr 5:7), hänen ei kerrota ilmaisseen suruaan muilla edellä mainituilla huomiota herättävämmillä tavoilla (vrt. Lu 23:27, 28). Hänen opetuslapsensakin ilmaisivat surua ja murhetta (Mt 9:15; Joh 16:20–22; Ap 8:2; 9:39; 20:37, 38; Fil 2:27). Paavali ilmaisi ’suurta murhetta ja lakkaamatonta tuskaa sydämessään’ ei-uskovien lihallisten sukulaistensa vuoksi (Ro 9:2, 3). Hän pelkäsi, että hän  joutuisi murehtimaan niiden Korintin seurakuntaan kuuluvien takia, jotka olivat tehneet syntiä eivätkä olleet vielä katuneet sitä (2Ko 12:21), ja hän mainitsi ”itkien” ne, jotka olivat kääntyneet syrjään vaeltamaan ”Kristuksen kidutuspaalun vihollisina” (Fil 3:17–19). Hänen syvä ja sydämestä lähtevä huolenpitonsa kristillisestä seurakunnasta (2Ko 2:1–4) teki hänet päteväksi antamaan toisille ohjeita empatian ja myötätunnon osoittamisesta, ’itkemisestä itkevien kanssa’ (Ro 12:15).

Surun ja murehtimisen heikentävän vaikutuksen vuoksi (Ps 6:6, 7; Lu 22:45; Ap 21:13; 2Ko 2:6, 7) kristityn suremisen osoitetaan kuitenkin aina olevan hillittyä ja tasapainoista ja jopa jäävän toivon ja voimaa antavan ilon varjoon (Mt 5:4; 1Ko 7:29, 30; 2Ko 6:10; vrt. Ne 8:9–12). Myös kuningas Daavid osoitti omana aikanaan tasapainoisen, järkevän ja periaatteeseen perustuvan näkemyksensä surusta, niin että kun hänen ja Batseban aviorikoksesta syntynyt lapsi oli sairas, Daavid etsi tosi Jumalaa lapsen puolesta paastoamalla ja olemalla makuullaan maassa. Mutta saatuaan tietää lapsen kuolemasta Daavid nousi ylös, peseytyi, hieroi itsensä öljyllä, vaihtoi vaatteensa, rukoili Jehovaa ja pyysi sitten ruokaa ja alkoi syödä. Hän selitti toimintaansa hämmästyneille palvelijoilleen: ”Nyt kun hän on kuollut, miksi paastoaisin? Voinko tuoda hänet jälleen takaisin? Minä olen menossa hänen luokseen, mutta hän ei palaa minun luokseni.” (2Sa 12:16, 19–23.) Myöhemmin hän kuitenkin tarvitsi suorapuheisen Joabin apua toipuakseen poikansa Absalomin kuoleman aiheuttamasta syvästä surusta (2Sa 18:33; 19:1–8).

Vaikka ’koko luomakunta huokailee’, kristityn kärsimykset ovat pieniä verrattuna hänen edessään olevaan loistavaan toivoon (Ro 8:18–22; 1Pi 1:3–7), ja ylösnousemuksesta annetun lupauksen vuoksi hän ei sure ”niin kuin muut, joilla ei ole toivoa” (1Te 4:13, 14).

Sureminen ja paastoaminen eivät hyödytä mitään, jos ei totella Jehovan sanaa (Sak 7:2–7). Mutta ”jumalinen murhe saa aikaan katumuksen pelastukseksi”. Sellainen murhe johtuu siitä, että ihminen näkee väärinteon olevan syntiä Jumalaa vastaan. Se saa hänet pyytämään anteeksi Jumalalta ja kääntymään pois väärältä tieltään. ”Mutta maailman murhe tuottaa kuoleman.” Vaikka joku saattaakin olla pahoillaan siksi, että hänen väärintekonsa on tullut ilmi ja että se on aiheuttanut hänelle menetyksiä, hän ei kuitenkaan tavoittele Jumalan anteeksiantoa. (2Ko 7:10, 11.) Esimerkiksi Esau vuodatti kyyneleitä itsekkäistä syistä, koska hän toivoi saavansa takaisin esikoisoikeuden, jonka hän oli menettänyt, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta Iisakiin eikä Jumalaan (Hpr 12:16, 17).

Kuvaannollista ja profeetallista käyttöä. Kuvaannollisesti puhuen jopa maan sanotaan surevan hyökkäävien armeijoiden aiheuttaman tuhon tai jonkin vitsauksen vuoksi (Jer 4:27, 28; Jl 1:10–12; vrt. Ps 96:11–13). Autio maa kasvaisi rikkaruohoja ja muuttuisi laiminlyödyn ja hoitamattoman näköiseksi kuten ihminen, joka ei ole surressaan hoitanut kasvojaan, hiuksiaan eikä vaatteitaan. Myös jonkin satoa kohdanneen vitsauksen runtelema maa on surullinen näky.

”Ihmisen Pojan tunnusmerkki” ja Kristuksen ilmestyminen saavat kaikki maan heimot ’lyömään itseään valittaen’ tai ”murheesta” (Mt 24:30; Il 1:7). Vertauskuvallisen ”Suuren Babylonin” vitsausten – kuoleman, surun ja nälänhädän – ennustetaan tulevan ”yhtenä päivänä”, minkä vuoksi ne, jotka ovat hyötyneet hänestä, itkevät ja surevat (Il 18:2, 7–11, 17–19). Sen sijaan Uusi Jerusalem saa maan päällä aikaan sellaiset olosuhteet, joissa kyyneleet, kuolema, suru, valitushuuto ja kipu häviävät lopullisesti (Il 21:2–4).