Sävellys, johon saattoi kuulua sanat tai joka pelkästään soitettiin ja joka ilmaisi suurta surua, esimerkiksi ystävän tai jonkun läheisen kuoleman aiheuttamaa murhetta; elegia. Uuden maailman käännöksessä sana ”surulaulu” on yleensä käännetty heprealaisesta sanasta qi·nahʹ, joka tarkoittaa surullista sävellystä, elegiaa tai valituslaulua.

Psalmin 7 päällekirjoituksessa käytetty heprealainen sana šig·ga·jōnʹ on myös käännetty vastineella ”surulaulu”, ja se voi tarkoittaa erittäin tunteellista laulua, jossa on nopeita rytminvaihdoksia (Rbi8, alav.). Tuon heprealaisen sanan monikko esiintyy Habakukin 3:1:ssä, jossa se on käännetty ”surulauluiksi”. Luonteensa vuoksi surulaulut yhdistetään vaikerointiin ja valitukseen (Hes 2:10), ja ainakin jotkin niistä kirjoitettiin muistiin ja säilytettiin. 2. Aikakirjan  35:25:ssä kerrotaan, että Jeremia lauloi valittaen kuningas Josiasta tämän kuoltua, ja siinä viitataan siihen, että aikoinaan oli olemassa surulaulujen (hepr. qi·nōtʹ) kokoelma, sillä siinä sanotaan: ”Kaikki mieslaulajat ja naislaulajat puhuvat surulauluissaan Josiasta vielä tänäkin päivänä, ja ne on asetettu säännökseksi Israelissa, ja katso, ne ovat kirjoitettuina surulauluissa.”

Surulaulut yhdistetään suruun esimerkiksi silloin, kun Jehova sanoi uskottomalle Israelille: ”Minä muutan juhlanne suruksi ja kaikki laulunne surulauluksi.” (Am 8:10.) Surulaulun virittäminen merkitsi siis elegian, surumielisen melodian, esittämistä, ehkä sellaisen, joka ilmaisi Jehovan hylkäämäksi joutumista tai jossa asetettiin vastakkain aiemmat myönteiset olosuhteet ja myöhemmin vallitseva onneton tilanne (Jer 7:29; Hes 19:1–14). Surulaulu esitettiin valittaen, ja usein sitä lauloivat naiset (Hes 27:32; Jer 9:20).

Jotkin surulaulut olivat historiallisia, ne sävellettiin jonkin tapahtuman, esimerkiksi läheisen tuttavan kuoleman, jälkeen. Esimerkki tästä on surulaulu, jonka Daavid lauloi valittaen murehtiessaan Saulia ja Jonatania näiden kaaduttua filistealaisia vastaan käydyssä sodassa Gilboanvuorella. (2Sa 1:17–27; 1Sa 31:8.) Kuningas Daavid lauloi valittaen myös Abnerista tämän hautaamisen jälkeen (2Sa 3:31–34). Vaikka jonkun kuolemaan liittyviä surulauluja saatettiinkin säveltää osittain siksi, että ne olisivat lohduttaneet eloonjääneitä, niin Jumalan uskollisten palvelijoiden keskuudessa niiden tarkoitus ei ollut korottaa vainajaa (Sr 9:5, 10).

Valituslaulujen kirja on surulaulu, jonka Jeremia kirjoitti sen jälkeen kun babylonialaiset olivat tuhonneet Jerusalemin 607 eaa. Samalla kun siinä murehditaan tuota autioitusta, se heijastaa myös Jehovaan kohdistuvaa uskoa ja toivoa, ja 5. luku alkaa vetoomuksella, että Jumala muistaisi kansaansa, johon kuuluvista oli tullut ”vain isättömiä orpoja”. (Va 3:22–27; 5:1–3; ks. VALITUSLAULUT.)

Jotkin Raamattuun muistiin merkityt surulaulut ovat profeetallisia, ja ne kuvaavat havainnollisesti tulevaa onnettomuutta, joskus ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Profeetallisia surulauluja viritettiin Tyroksesta ja sen kuninkaasta (Hes 26:17; 27:1, 2; 28:11–19) sekä faraosta ja Egyptistä (Hes 32:2–16). Puhuttaessa Juudan ja Jerusalemin autioituksesta mainitaan, että niistä viritettäisiin surulaulu (Jer 9:9–11).