(hepr. zeʼevʹ; kreik. lyʹkos).

Lihaa syövä eläin, joka muistuttaa isoa saksanpaimenkoiraa mutta jolla on pitemmät jalat, suuremmat käpälät, leveämpi pää ja vahvemmat leuat. Kerrotaan, että Palestiinassa ja Syyriassa sudet metsästävät tavallisesti yksin tai kahdestaan tai kolmestaan mutta eivät laumoissa. Ne etsivät saalista pimeyden turvin ja pysyttelevät piilossa päiväsaikaan (Hab 1:8; Sef 3:3). Sudet ovat raivokkaita, saaliinhimoisia, röyhkeitä ja ahneita ja tappavat usein enemmän lampaita kuin pystyvät syömään tai raahaamaan pois. Suojellakseen laumaansa susilta entisaikojen paimenen täytyi siksi olla rohkea ja kekseliäs (Joh 10:12, 13).

Useimmat sutta koskevat Raamatun maininnat ovat kuvaannollisia. Kuolinvuodeprofetiassaan Jaakob vertasi poikaansa Benjaminia suteen, mikä viittasi epäilemättä heimon taistelutaitoihin (1Mo 49:27; ks. BENJAMIN nro 2). Juudan häikäilemättömiä ruhtinaita (Hes 22:27), vääriä profeettoja (Mt 7:15), kristillisen sananpalveluksen ilkeämielisiä vastustajia (Mt 10:16; Lu 10:3) ja vääriä opettajia, jotka saattaisivat kristillisen seurakunnan vaaralle alttiiksi sisältäpäin (Ap 20:29, 30), verrataan susiin. Vaikka sudet tunnetaan tihutöiden tekijöinä (Jer 5:6), Messiaan hallituskaudella suden ja karitsan kuvaillaan elävän rauhassa keskenään ja käyvän yhdessä laitumella. Tällä profeetallisella kuvalla tarkoitetaan ihmisten elämässä tapahtuvia muutoksia, ja lisäksi se osoittaa epäilemättä, että tällainen rauha vallitsee myös eläinten kesken. (Jes 11:6; 65:25.)