Kaikki, mikä ei ole sopusoinnussa Jumalan persoonallisuuden, normien, teiden ja tahdon kanssa eli on niiden vastaista; kaikki, mikä turmelee ihmisen suhteen Jumalaan. Se voi liittyä sanoihin (Job 2:10; Ps 39:1), tekoihin (väärin toimimiseen [3Mo 20:20; 2Ko 12:21] tai jonkin sellaisen tekemättä jättämiseen, mikä pitäisi tehdä [4Mo 9:13; Ja 4:17]) tai mielen tai sydämen asenteeseen (San 21:4; vrt. myös Ro 3:9–18; 2Pi 2:12–15). Uskon puute Jumalaa kohtaan on suuri synti, koska se osoittaa, ettei luota häneen eikä hänen toimintakykyynsä (Hpr 3:12, 13, 18, 19). Tätä valaisee alkukielisten sanojen ja niihin liittyvien esimerkkien tarkastelu.

Yleinen hepreankielinen ”synniksi” käännetty sana on ḥat·taʼtʹ; kreikassa tuo sana on tavallisesti ha·mar·tiʹa. Molemmissa kielissä noiden sanojen verbimuodot (hepr. ḥa·taʼʹ; kreik. ha·mar·taʹnō) merkitsevät ’osua harhaan’ siinä mielessä, ettei saavuta tai tavoita päämäärää, tietä, maalia tai oikeaa kohtaa. Tuomarien 20:16:ssa käytetään verbiä ḥa·taʼʹ kieltosanan yhteydessä kuvattaessa benjaminilaisia, jotka ’linkosivat kiven hiuskarvalleen ja hairahtumatta’. Kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät usein verbiä ha·mar·taʹnō keihäsmiehestä, joka ei osunut kohteeseensa. Näitä molempia sanoja käytettiin siitä, että joltakulta puuttui tai jäi saavuttamatta joko aineellisia kohteita tai tavoitteita (Job 5:24) tai moraalisia tai älyllisiä tavoitteita tai päämääriä. Sananlaskujen 8:35, 36:ssa sanotaan, että se, joka löytää jumalisen viisauden, löytää elämän, mutta ’se, joka ei tavoita [heprean sanasta ḥa·taʼʹ] viisautta, tekee väkivaltaa sielulleen’, mikä johtaa kuolemaan. Raamatussa sekä nuo heprealaiset että kreikkalaiset sanat viittaavat pääasiassa siihen, että Jumalan älylliset luomukset tekevät syntiä, osuvat harhaan Luojaansa nähden.

Ihmisen paikka Jumalan tarkoituksessa. Ihminen luotiin ”Jumalan kuvaksi” (1Mo 1:26, 27). Hän oli kaikkien muiden luomusten tavoin olemassa ja hänet luotiin Jumalan tahdosta (Il 4:11). Se, että Jumala antoi ihmiselle työtä, osoitti, että hänen oli määrä palvella Jumalan tarkoitusta maan päällä (1Mo 1:28; 2:8, 15). Henkeytetyn apostolin mukaan mies luotiin ”Jumalan kuvaksi ja kunniaksi” (1Ko 11:7) eli heijastamaan Luojansa ominaisuuksia, toimimaan niin että hän heijastaisi Jumalan kunniaa. Jumalan maanpäällisenä poikana miehen tuli muistuttaa taivaallista Isäänsä eli olla hänen kaltaisensa. Muutoin hän toimisi vastoin Jumalan isyyttä ja häpäisisi sen (vrt. Mal 1:6).

Jeesus osoitti tämän, kun hän kannusti opetuslapsiaan ilmaisemaan hyvyyttä ja rakkautta paremmin kuin ”syntiset”, ihmiset joiden tiedettiin harjoittavan syntiä. Hän sanoi, että vain jäljittelemällä Jumalan esimerkkiä armosta ja rakkaudesta hänen opetuslapsensa voisivat osoittautua ’taivaissa olevan Isänsä pojiksi’. (Mt 5:43–48; Lu 6:32–36.) Paavali yhdistää Jumalan kunnian ihmisten synteihin sanomalla, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla” (Ro 3:23; vrt. Ro 1:21–23; Ho 4:7). 2. Korinttilaiskirjeen 3:16–18:ssa ja 4:1–6:ssa apostoli osoittaa, että ne, jotka kääntyvät synnistä Jehovan puoleen ’heijastavat verhoamattomin kasvoin kuin peilit Jehovan kirkkautta ja muuttuvat samaksi kuvaksi kirkkaudesta kirkkauteen’, koska Kristusta, Jumalan kuvaa, koskeva loistoisa hyvä uutinen säteilee heille (vrt. myös 1Ko 10:31). Apostoli Pietari lainaa Raamatun heprealaisia kirjoituksia, kun hän toteaa, mikä on Jumalan nimenomainen tahto maallisten palvelijoittensa suhteen: ”Sen Pyhän mukaan, joka teidät kutsui, tulkaa tekin kaikessa käytöksessänne pyhiksi, koska on kirjoitettu: ’Teidän on oltava pyhiä, koska minä olen pyhä.’” (1Pi 1:15, 16; 3Mo 19:2; 5Mo 18:13.)

Näin ollen synti turmelee ihmisen heijastaman Jumalan kuvan ja kunnian; se tekee ihmisestä epäpyhän, ts. epäpuhtaan, hengellisessä ja moraalisessa mielessä tahriintuneen (vrt. Jes 6:5–7; Ps 51:1, 2; Hes 37:23). (Ks. PYHYYS.)

Kaikki nämä raamatunkohdat tähdentävät siis Jumalan alkuperäisen tarkoituksen olleen se, että ihminen olisi sopusoinnussa Jumalan persoonallisuuden kanssa, Luojansa kaltainen, samalla tavoin kuin poikaansa rakastava ihmisisä toivoo, että pojan elämänkatsomus, käytösnormit ja sydämen ominaisuudet olisivat samanlaisia kuin hänen omansa (vrt. San 3:11, 12; 23:15, 16, 26; Ef 5:1; Hpr 12:4–6, 9–11). Tämä vaatii pakostakin ihmiseltä Jumalan tahdon tottelemista ja siihen alistumista, onpa tuo tahto esitetty nimenomaisena käskynä tai ei. Näin ollen syntiin sisältyy moraalinen epäonnistuminen, harhaan osuminen kaikissa näissä piirteissä.

Synnin alku. Synti ilmaantui henkimaailmaan ennen kuin se tuli maan päälle. Mittaamattomat ajat kaikkeus oli täysin sopusoinnussa  Jumalan kanssa. Tuon sopusoinnun rikkoi henkiolento, jota sanotaan yksinkertaisesti Vastustajaksi (hepr. Sa·tanʹ; kreik. Sa·ta·nasʹ; Job 1:6; Ro 16:20), pääasialliseksi Jumalan Väärinsyyttäjäksi eli Panettelijaksi (kreik. Di·aʹbo·los) (Hpr 2:14; Il 12:9). Apostoli Johannes sanookin: ”Joka jatkaa synnin tekemistä, on Panettelijasta, sillä Panettelija on tehnyt syntiä alusta asti.” (1Jo 3:8.)

Johannes tarkoittaa tässä ”alulla” selvästikin Saatanan vastustavan menettelyn alkua, samalla tavoin kuin ”alkua” käytetään kristittyjen opetuslapsiksi tulemisen alkuvaiheista 1. Johanneksen kirjeen 2:7:ssä ja 3:11:ssä. Johanneksen sanat osoittavat, että kun Saatana oli kerran pannut synnin alulle, hän jatkoi syntistä menettelyään. Näin ollen jokainen, joka ”ottaa synnin tavakseen”, paljastaa olevansa tuon Vastustajan ’lapsi’, hengellinen jälkeläinen, joka heijastaa ”isänsä” ominaisuuksia. (The Expositor’s Greek Testament, toim. W. R. Nicoll, 1967, V osa, s. 185; Joh 8:44; 1Jo 3:10–12.)

Koska ’synnin syntymistä’ edeltää väärän halun hautominen siinä määrin, että se hedelmöityy (Ja 1:14, 15), tuo vastustajaksi muuttunut henkiluomus oli jo alkanut poiketa vanhurskaudesta, oli jo kapinoinut Jumalaa vastaan, ennen kuin synti varsinaisesti ilmeni.

Eedenin kapina. Aadamille ja hänen vaimolleen ilmaistu Jumalan tahto oli pääasiassa myönteinen, sillä se osoitti, mitä heidän tuli tehdä (1Mo 1:26–29; 2:15). Yksi kielto Aadamille tosin annettiin: häntä kiellettiin syömästä hyvän ja pahan tiedon puusta (tai edes koskemasta siihen) (1Mo 2:16, 17; 3:2, 3). Ihmisen tottelevaisuutta ja antaumusta mittaava Jumalan koe on sikäli merkittävä, että se kunnioitti ihmisen arvokkuutta. Jumala ei lähtenyt siitä ajatuksesta, että Aadam tekisi jotain pahaa; hän ei asettanut kokeeksi kieltoa, joka olisi koskenut esim. eläimeen sekaantumista, murhaa tai jotain muuta samankaltaista pahaa tai alhaista tekoa, mikä olisi viitannut siihen, että Jumala ajatteli Aadamilla olevan joitakin halveksittavia sisäisiä taipumuksia. Syöminen oli normaalia, sopivaa, ja Aadamin oli käsketty ’syödä kyllikseen’ siitä, mitä Jumala oli hänelle antanut (1Mo 2:16). Mutta Jumala asetti Aadamin kokeeseen kieltämällä häntä syömästä tämän yhden puun hedelmästä, ja näin tuon hedelmän syömisestä tuli sen vertauskuva, että syöjä saa tietoa, jonka avulla hän voi päättää itse, mikä on ihmiselle ”hyvää” ja mikä ”pahaa”. Jumala ei siis aiheuttanut ihmiselle vaikeuksia eikä lukenut Aadamin tilille mitään sellaista, mikä olisi ollut tämän Jumalan ihmispojan arvon alapuolella.

Nainen oli ensimmäinen ihminen, joka teki syntiä. Jumalan Vastustaja, joka käytti käärmettä puhetorvenaan (ks. TÄYDELLISYYS: Ensimmäinen synnintekijä ja Tyroksen kuningas), ei yrittänyt houkutella naista sukupuolisella moraalittomuudella. Sen sijaan hän pyrki herättämään naisessa halun päästä muka korkeammalle henkiselle tasolle ja olla vapaa. Kun Kiusaaja oli ensin saanut Eevan toistamaan Jumalan lain, jonka tämä oli ilmeisesti kuullut mieheltään, hän hyökkäsi Jumalan totuudellisuutta ja hyvyyttä vastaan. Hän väitti, että tuon nimenomaisen puun hedelmän syöminen ei johtaisi kuolemaan vaan siitä saisi valistusta ja samanlaisen kyvyn kuin Jumalalla oli: kyvyn päättää itse, oliko jokin hyvää vai pahaa. Nämä sanat osoittavat, että Kiusaaja oli jo sydämessään täysin vieraantunut Luojastaan, koska niihin sisältyi Jumalan avoin vastustaminen ja hänen peitelty panettelunsa. Hän ei syyttänyt Jumalaa tietämättömyydessä tehdystä erehdyksestä vaan asioiden tahallisesta vääristämisestä, kun hän sanoi: ”Sillä Jumala tietää...” Se, miten vakavasta synnistä oli kyse ja miten inhottavaa tuollainen kapinahenki oli, nähdään niistä keinoista, joihin tuo henkipoika turvautui päästäkseen päämääräänsä, sillä hänestä tuli petollinen valehtelija ja kunnianhimoinen murhaaja, koska hän ilmeisesti tiesi sen kohtalokkaat seuraukset, mitä hän nyt ehdotti ihmiskuulijalleen. (1Mo 3:1–5; Joh 8:44.)

Kuten kertomuksessa paljastetaan, sopimaton halu alkoi tehdä työtään naisessa. Sen sijaan, että hän olisi tuntenut syvää inhoa ja vanhurskasta närkästystä kuullessaan, kun Jumalan lain vanhurskaus asetettiin tällä tavoin kyseenalaiseksi, hän alkoi katsella puuta kaihoten. Hän halusi sellaista, mikä kuului oikeudenmukaisesti hänen Suvereenilleen, Jehova Jumalalle: Jumalan kykyä ja oikeutta päättää, mikä on hyvää ja mikä pahaa hänen luomuksilleen. Nainen alkoi näin mukautua sen vastustajan teihin, normeihin ja tahtoon, joka puhui vastoin sitä, mitä naisen Luoja ja hänen Jumalan nimittämä päänsä – hänen aviomiehensä – olivat sanoneet (1Ko 11:3). Kun nainen luotti Kiusaajan sanoihin, hän antoi houkutella itsensä, söi hedelmää ja paljasti siten synnin, joka oli syntynyt hänen sydämessään ja mielessään (1Mo 3:6; 2Ko 11:3; vrt. Ja 1:14, 15; Mt 5:27, 28).

Myöhemmin Aadam otti tuota hedelmää, kun hänen vaimonsa tarjosi sitä hänelle. Apostoli  osoittaa, että miehen synti erosi hänen vaimonsa synnistä siinä, ettei Kiusaajan propaganda pettänyt Aadamia, joten hän ei luottanut väitteeseen, jonka mukaan puun hedelmää olisi voinut syödä rangaistuksetta (1Ti 2:14). Aadamin syömisen on siis täytynyt johtua siitä, että hän halusi pitää vaimonsa, ja niin hän ’kuunteli vaimonsa ääntä’ eikä Jumalansa ääntä (1Mo 3:6, 17). Tällä tavoin Aadam mukautui Eevan teihin ja tahtoon ja hänen kauttaan Jumalan Vastustajan teihin ja tahtoon. Sen vuoksi hän ’osui harhaan’, ei toiminut Jumalan kuvan mukaisesti hänen kaltaisenaan, ei heijastanut Jumalan kunniaa ja todellisuudessa loukkasi taivaallista Isäänsä.

Synnin vaikutuksia. Synti rikkoi ihmisen ja hänen Luojansa välisen sopusoinnun. Se ei vahingoittanut ainoastaan hänen suhdettaan Jumalaan vaan se vahingoitti myös hänen suhdettaan muihin Jumalan luomuksiin, ja lisäksi se vahingoitti ihmistä itseään, hänen mieltään, sydäntään ja ruumistaan. Siitä koitui suunnattoman huonot seuraukset ihmiskunnalle.

Ihmisparin käytös paljasti välittömästi sopusoinnun särkymisen. He peittivät osia Jumalan valmistamasta ruumiistaan ja yrittivät sen jälkeen kätkeytyä Jumalalta, mikä osoitti selvästi heidän mielessään ja sydämessään tapahtuneen vieraantumisen. (1Mo 3:7, 8.) Synti sai siis heidät tuntemaan syyllisyyttä, huolta, turvattomuutta ja häpeää. Tämä valaisee sitä, mitä apostoli Paavali toteaa Roomalaiskirjeen 2:15:ssä, jonka mukaan Jumalan laki oli ’kirjoitettu ihmisen sydämeen’, ja siksi tuon lain rikkominen aiheutti ihmisessä sisäistä kuohuntaa hänen omantuntonsa syyttäessä häntä väärinteosta. Ihmisellä oli oikeastaan sisäinen valheenpaljastin, minkä vuoksi hän ei voinut mitenkään kätkeä syntistä tilaansa Luojaltaan, ja vastaukseksi niihin verukkeisiin, joita ihminen esitti muuttuneelle suhtautumiselleen taivaalliseen Isäänsä, Jumala kysyi viipymättä: ”Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?” (1Mo 3:9–11.)

Ollakseen uskollinen itselleen ja toimiakseen muun kaikkeudenperheensä parhaaksi Jehova Jumala ei voinut hyväksyä sellaista syntistä menettelyä sen enempää ihmisluomuksiltaan kuin kapinoitsijaksi muuttuneelta henkipojaltaankaan. Hän piti kiinni pyhyydestään ja tuomitsi oikeudenmukaisesti heidät kaikki kuolemaan. Sen jälkeen ihmispari karkotettiin Jumalan puutarhasta Eedenistä, ja siten estettiin heidän pääsynsä sen puun luo, jota Jumala oli sanonut ”elämän puuksi”. (1Mo 3:14–24.)

Vaikutuksia koko ihmiskuntaan. Roomalaiskirjeen 5:12:ssa sanotaan, että ”yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan ja synnin kautta kuolema, ja näin kuolema levisi kaikkiin ihmisiin, koska he kaikki olivat syntiä tehneet” (vrt. 1Jo 1:8–10). Jotkut ovat selittäneet tämän merkitsevän sitä, että kaikki Aadamin tulevat jälkeläiset osallistuivat hänen alkuperäiseen syntiinsä, koska hän edusti heitä heidän perheenpäänään ja teki heistä siten tavallaan osallisia syntiinsä. Apostoli sanoo kuitenkin kuoleman ’levinneen’ kaikkiin ihmisiin, mikä viittaa siihen, että vaikutus Aadamin jälkeläisiin oli pikemminkin vähittäinen kuin samanaikainen.

Lisäksi apostoli sanoo kuoleman hallinneen kuninkaana ”Aadamista aina Moosekseen asti, niitäkin jotka eivät olleet tehneet syntiä samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam” (Ro 5:14). Aadamin syntiä sanotaan aivan oikein ”rikkomukseksi”, koska se oli tarkoin ilmoitetun lain, Jumalan hänelle antaman nimenomaisen kiellon, rikkomista. Aadam teki myös syntiä omasta tahdostaan täydellisenä ihmisenä, jolla ei ollut mitään puutteita. Hänen jälkeläisensä eivät selvästikään ole koskaan olleet sellaisessa täydellisyyden tilassa. Nämä seikat eivät siis ole sopusoinnussa sen näkemyksen kanssa, jonka mukaan kaikki Aadamin syntymättömät jälkeläiset tekivät syntiä hänen kanssaan. Jotta kaikkia Aadamin jälkeläisiä voitaisiin pitää tilivelvollisina osallistumisesta Aadamin syntiin, heidän olisi pitänyt jollain tavoin ilmaista, että he halusivat hänen olevan heidän perheenpäänsä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole todellisuudessa halunnut syntyä hänelle, vaan heidän polveutumisensa Aadamista on johtunut heidän vanhempiensa tahdosta (Joh 1:13).

Todisteet osoittavat siis synnin siirtyneen Aadamilta tuleville sukupolville tunnettujen perinnöllisyyslakien mukaisesti. Ilmeisesti psalmista viittasi tähän, kun hän sanoi: ”Erheisenä minut kivulla synnytettiin, ja synnissä äitini siitti minut.” (Ps 51:5.) Synti seurauksineen ei siirtynyt ihmissukuun ja levinnyt siihen pelkästään siksi, että Aadam oli ihmissuvun pää, vaan siksi, että hän, ei Eeva, oli sen kantaisä eli ihmiselämän alku. Hänen jälkeläisensä perisivät väistämättä sekä häneltä että Eevalta fyysisten ominaisuuksien lisäksi persoonallisuuden piirteitä, mm. taipumuksen syntiin (vrt. 1Ko 15:22, 48, 49).

Tätä päätelmää tukevat myös Paavalin sanat:  ”Niin kuin yhden ihmisen [Aadamin] tottelemattomuuden kautta monet joutuivat syntisten asemaan, samoin myös yhden [Kristuksen Jeesuksen] tottelevaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiden asemaan.” (Ro 5:19.) Ne, jotka Kristuksen tottelevaisuuden kautta ”tulevat vanhurskaiden asemaan”, eivät kaikki tulleet siihen sillä hetkellä, kun hän esitti lunastusuhrinsa Jumalalle, vaan he pääsevät vähitellen nauttimaan tuon uhrin hyödystä, kun he ryhtyvät uskomaan tuohon järjestelyyn ja tulevat sovitetuiksi Jumalan kanssa (Joh 3:36; Ap 3:19). Samoin Aadamin jälkeläisten sukupolvet ovat joutuneet syntisten asemaan, koska heidän siittäjänsä ovat olleet heidän synnynnäisesti syntiset, Aadamista polveutuneet vanhempansa.

Synnin voima ja palkka. ”Synnin palkka on kuolema” (Ro 6:23), ja koska kaikki ihmiset ovat polveutuneet Aadamista, he ovat joutuneet ”synnin ja kuoleman lain” alaisuuteen (Ro 8:2; 1Ko 15:21, 22). Synti on kuoleman ohella ’hallinnut kuninkaana’ ihmisiä ja orjuuttanut heitä, ja Aadam myi heidät tuohon orjuuteen (Ro 5:17, 21; 6:6, 17; 7:14; Joh 8:34). Nämä lausunnot osoittavat, ettei syntiä pidetä ainoastaan joidenkin tekojen varsinaisena tekemisenä tai tekemättä jättämisenä vaan myös ihmisissä vaikuttavana lakina tai vallitsevana periaatteena tai voimana, joka on heidän Aadamilta perimänsä synnynnäinen taipumus väärin tekemiseen. Heidän Aadamilta saamansa perintö on siis tuottanut ’lihan heikkouden’, epätäydellisyyden (Ro 6:19). Synnin ”laki” vaikuttaa kaiken aikaa heidän lihallisissa jäsenissään ja yrittää todellisuudessa hallita heidän kulkuaan, saada heidät valtaansa, ristiriitaan Jumalan kanssa (Ro 7:15, 17, 18, 20–23; Ef 2:1–3).

”Kuningas” synti voi antaa ’määräyksiään’ eri tavoin eri ihmisille ja eri aikoina. Kun Jumala siis havaitsi Aadamin esikoispojan Kainin olevan suutuksissaan veljelleen Abelille, hän varoitti Kainia, että tämän tulisi kääntyä tekemään hyvää, sillä kuten hän sanoi: ”Synti väijyy sisäänkäynnin luona, ja sinuun on sen halu, mutta saatko sinä siitä yliotteen?” Kain antoi kuitenkin kateuden ja vihan synnin saada itsestään yliotteen ja johtaa hänet murhaan. (1Mo 4:3–8; vrt. 1Sa 15:23.)

Sairaus, kipu ja vanheneminen. Koska ihmisten kuolemaan liittyy yleensä sairaus tai ikääntyminen, ne ovat synnin seurauksia. Israelin kanssa Mooseksen välityksellä solmitun lakiliiton alaisuudessa syntiuhreja sääteleviin lakeihin sisältyi sovitus niiden puolesta, jotka olivat kärsineet spitaalista (3Mo 14:2, 19). Ne, jotka koskivat kuolleeseen ihmiseen tai edes menivät telttaan, jossa joku oli kuollut, tulivat epäpuhtaiksi ja tarvitsivat palvontamenojen mukaista puhdistautumista (4Mo 19:11–19; vrt. 4Mo 31:19, 20). Myös Jeesus yhdisti sairauden syntiin (Mt 9:2–7; Joh 5:5–15), vaikka hän osoittikin, että mitkään nimenomaiset sairaudet eivät välttämättä johdu mistään nimenomaisesta syntisestä teosta (Joh 9:2, 3). Joissakin raamatunkohdissa osoitetaan, että vanhurskaus (päinvastainen menettely kuin synnin tekeminen) vaikuttaa myönteisesti ihmisen terveyteen (San 3:7, 8; 4:20–22; 14:30). Kun synnin ohella hallitseva kuolema Kristuksen hallituskauden aikana poistetaan (Ro 5:21), myös kivut lakkaavat (1Ko 15:25, 26; Il 21:4).

Synti ja laki. Apostoli Johannes kirjoittaa, että ”jokainen, joka harjoittaa syntiä, harjoittaa myös laittomuutta, ja niin synti on laittomuutta” (1Jo 3:4), ja että ”kaikki epävanhurskaus on syntiä” (1Jo 5:17). Toisaalta apostoli Paavali puhuu niistä, ”jotka tekivät syntiä ilman lakia”. Lisäksi hän sanoo, että ”synti oli maailmassa [Mooseksen välityksellä annettuun] Lakiin saakka, mutta syntiä ei panna kenenkään tilille, kun lakia ei ole. Siitä huolimatta kuolema hallitsi kuninkaana Aadamista aina Moosekseen asti, niitäkin jotka eivät olleet tehneet syntiä samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam.” (Ro 2:12; 5:13, 14.) Paavalin sanat on ymmärrettävä tekstiyhteydessään; se mitä hän sanoo aiemmin tässä Roomalaiskirjeessä, osoittaa, että hän vertasi lakiliiton alaisuudessa olevia tuon liiton ulkopuolella oleviin, jotka eivät siis olleet sen lain alaisuudessa, samalla kun hän toi esiin, että molemmat ryhmät olivat syntisiä (Ro 3:9).

Niiden noin 2500 vuoden aikana, jotka kuluivat Aadamin lankeamisen ja 1513 eaa. tapahtuneen lakiliiton antamisen välillä, Jumala ei ollut antanut ihmiskunnalle mitään laajaa lakikokoelmaa tai järjestelmällistä lakia, joka olisi yksityiskohtaisesti määritellyt kaikki synnin haarat ja muodot. Hän oli tosin antanut joitakin säädöksiä, mm. ne, jotka annettiin Nooalle maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen jälkeen (1Mo 9:1–7), ja ympärileikkausliiton, joka annettiin Abrahamille ja hänen huonekunnalleen, hänen ulkomaiset orjansa mukaan luettuna (1Mo 17:9–14). Israelista psalmista saattoi kuitenkin sanoa, että Jumala ”kertoo sanansa Jaakobille, säännöksensä ja oikeudelliset päätöksensä Israelille. Hän ei ole tehnyt niin millekään muulle kansakunnalle, ja  hänen oikeudellisia päätöksiään ne eivät ole tunteneet.” (Ps 147:19, 20; vrt. 2Mo 19:5, 6; 5Mo 4:8; 7:6, 11.) Israelille annetusta lakiliitosta voitiin sanoa: ”Ihminen, joka on tehnyt Lain vanhurskauden, tulee elämään siitä”, sillä tuosta laista saattoi täysin pitää kiinni ja siihen saattoi täydellisesti mukautua ainoastaan synnitön ihminen, jollainen Kristus Jeesus oli (Ro 10:5; Mt 5:17; Joh 8:46; Hpr 4:15; 7:26; 1Pi 2:22). Mikään muu laki, joka annettiin Aadamin ajoista alkaen lakiliiton antamiseen asti, ei ollut tällainen.

’Lakiin kuuluvan tekeminen luonnostaan’. Tämä ei merkinnyt sitä, että Aadamin ja Mooseksen välisenä aikana eläneet ihmiset olisivat olleet synnittömiä, koska heillä ei ollut mitään laajaa lakikokoelmaa, jolla he olisivat voineet mitata käytöstään. Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 2:14, 15:ssä: ”Sillä aina kun kansakuntien ihmiset, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät lakiin kuuluvaa, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat laki itselleen. Juuri he osoittavat, että lain sisällys on kirjoitettu heidän sydämeensä, kun heidän omatuntonsa todistaa heidän kanssaan ja heidän omat ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä.” Ihminen on alun perin tehty Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, joten hänellä on moraalinen luonto, joka tuottaa omantunnon kyvyn. Sitä on jonkin verran jopa epätäydellisillä, syntisillä ihmisillä, kuten Paavalin sanat osoittavat. (Ks. OMATUNTO.) Koska laki on pohjimmiltaan käytösnormi, tämä moraalinen luonto toimii heidän sydämessään lain tavoin. Tätä heidän moraalisen luonnon lakiaan vastaan toimii kuitenkin toinen peritty laki, ”synnin laki”, joka sotii vanhurskaita taipumuksia vastaan ja orjuuttaa ne, jotka eivät vastusta sen herruutta. (Ro 6:12; 7:22, 23.)

Tämä moraalinen luonto ja siihen liittyvä omatunto voidaan nähdä myös Kainin tapauksessa. Vaikka Jumala ei ollut antanut mitään murhaa koskevaa lakia, Kain ilmaisi sillä välttelevällä tavalla, jolla hän vastasi Jumalan kysymykseen, että hänen omatuntonsa tuomitsi hänet sen jälkeen, kun hän oli murhannut Abelin. (1Mo 4:8, 9.) Heprealainen Joosef osoitti, että Jumalan ’laki oli hänen sydämessään’, kun hän vastasi Potifarin vaimon viettelevään pyyntöön: ”Miten minä – – voisin syyllistyä niin suureen pahuuteen ja tehdä todellisuudessa syntiä Jumalaa vastaan?” Vaikka Jumala ei ollut nimenomaisesti tuominnut aviorikosta, Joosef tajusi, että se oli väärin ja rikkoi sitä, minkä Jumala oli Eedenissä ilmoittanut olevan tahtonsa ihmisten suhteen. (1Mo 39:7–9; vrt. 1Mo 2:24.)

Patriarkkojen aikana Abrahamista Jaakobin 12 poikaan asti Raamatussa osoitetaankin moniin rotuihin ja kansakuntiin kuuluvien ihmisten puhuneen ”synnistä” (ḥat·taʼtʹ), esim. synneistä työnantajaa (1Mo 31:36), maan hallitsijaa (1Mo 40:1; 41:9), sukulaista (1Mo 42:22; 43:9; 50:17) tai yksinkertaisesti toista ihmistä (1Mo 20:9) vastaan. Joka tapauksessa tuota sanaa käyttävä tunnusti siten tietynlaisen suhteen siihen henkilöön, jota vastaan syntiä tehtiin tai saatettiin tehdä, ja hän tajusi, että siihen liittyi vastuu kunnioittaa tuon toisen etuja tai tahtoa ja valtaa, kuten silloin kun oli kyse hallitsijasta, eikä toimia niiden vastaisesti. Näin he osoittivat, että heillä oli moraalinen luonto. Ajan myötä synnin ote niistä, jotka eivät palvelleet Jumalaa, kuitenkin voimistui, niin että Paavali saattoi sanoa kansakuntien ihmisten olevan ”mieleltään pimeydessä ja vieraantuneita Jumalalle kuuluvasta elämästä”, ”kaiken moraalitajunsa” menettäneitä (Ef 4:17–19).

Miten Laki sai synnin ”tulemaan runsaaksi”? Ihmisen jonkinasteinen omatunto antoi hänelle eräänlaisen luonnollisen oikean ja väärän tajun, mutta solmiessaan Israelin kanssa lakiliiton Jumala määritti täsmällisesti synnin monia puolia. Siten jokaisen Jumalan ystävistä Abrahamista, Iisakista ja Jaakobista polveutuvan ja itseään syntiin nähden viattomaksi väittävän ihmisen ”suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi rangaistuksen ansaitsevaksi Jumalan edessä”. Tämä johtui siitä, että heidän oli Aadamilta perimänsä epätäydellisen lihan vuoksi mahdotonta tulla julistetuiksi vanhurskaiksi Jumalan edessä lain teoista, ”sillä lain kautta tulee synnin täsmällinen tuntemus”. (Ro 3:19, 20; Ga 2:16.) Laki teki täysin selväksi synnin koko laajuuden, niin että se todellisuudessa sai hairahdukset ja synnin ’tulemaan runsaaksi’ siinä mielessä, että niin monet teot ja jopa asenteet luokiteltiin siinä syntisiksi (Ro 5:20; 7:7, 8; Ga 3:19; vrt. Ps 40:12). Lain teurasuhrit muistuttivat jatkuvasti sen alaisia heidän syntisestä tilastaan (Hpr 10:1–4, 11). Laki toimi tällä tavoin kasvattajana, joka johti heidät Kristukseen, jotta heidät ”julistettaisiin vanhurskaiksi uskosta” (Ga 3:22–25).

Miten synti saattoi ’saada aiheen’ Jumalan Israelille antamasta käskystä?

Osoittaessaan, että Mooseksen laki ei ole se keino, jolla ihmiset voivat päästä vanhurskaaseen asemaan Jehova Jumalan edessä, apostoli  Paavali kirjoitti: ”Kun elimme lihan mukaan, niin syntiset intohimot, joita Laki kiihotti, vaikuttivat meidän jäsenissämme, jotta tuottaisimme hedelmää kuolemalle. – – Mitä siis sanomme? Onko Laki syntiä? Älköön se koskaan tulko sellaiseksi! Todellisuudessa en olisi tullut tuntemaan syntiä, ellei olisi ollut Lakia, enkä esimerkiksi olisi tiennyt himoitsemisesta, ellei Laki olisi sanonut: ’Et saa himoita.’ Mutta synti, joka sai käskystä aiheen, sai minussa aikaan kaikenlaista himoitsemista, sillä ilman lakia synti oli kuollut.” (Ro 7:5–8.)

Ilman Lakia apostoli Paavali ei olisi tuntenut eikä ymmärtänyt synnin koko laajuutta, esim. himoitsemisen syntisyyttä. Kuten apostoli sanoo, Laki ”kiihotti” syntisiä intohimoja, ja himoitsemista koskeva kielto antoi synnille ”aiheen”. Tämä tulee ymmärtää niiden Paavalin sanojen valossa, joiden mukaan ”ilman lakia synti oli kuollut”. Niin kauan kuin syntiä ei ollut nimenomaisesti määritetty, ihmistä ei voitu syyttää sellaisten syntien tekemisestä, joita ei ollut laillisesti osoitettu synneiksi. Ennen Lain saapumista Paavali ja muut hänen kansakuntaansa kuuluvat elivät kenenkään tuomitsematta heitä synneistä, joita ei ollut nimenomaisesti määritetty. Lain voimaantulon jälkeen Paavali ja hänen maanmiehensä kuitenkin todettiin kuolemaan tuomittaviksi syntisiksi. Laki teki heidät tietoisemmiksi siitä, että he olivat syntisiä. Tämä ei merkitse sitä, että Mooseksen laki yllytti heitä tekemään syntiä, mutta se paljasti heidät syntisiksi. Näin ollen synti sai Laista aiheen ja tuotti Paavalissa ja hänen kansassaan syntiä. Laki loi pohjan useampien ihmisten tuomitsemiselle syntisiksi ja paljon useammilla laillisilla perusteilla.

Vastaus kysymykseen: ”Onko Laki syntiä?” kuuluu näin ollen ehdottomasti: ’Ei!’ (Ro 7:7.) Laki ei ’osunut harhaan’ jättämällä täyttämättä sen tarkoituksen, jota varten Jumala sen antoi, vaan se sai pikemminkin ’täysosuman’, ei pelkästään siksi, että se oli hyvä ja hyödyllinen suojelevana oppaana, vaan myös siksi, että se vahvisti laillisesti sen, että kaikki ihmiset, israelilaiset mukaan lukien, olivat syntisiä ja tarvitsivat lunastusta. Lisäksi se johdatti israelilaiset Kristuksen luo, joka oli heidän tarvitsemansa Lunastaja.

Erheet, rikkomukset, hairahdukset. Raamatussa yhdistetään sanaan ”synti” (hepr. ḥat·taʼtʹ; kreik. ha·mar·tiʹa) usein ”erhe” (hepr. ʽa·wonʹ), ”rikkomus” (hepr. peʹšaʽ; kreik. pa·raʹba·sis), ”hairahdus” (kreik. pa·raʹptō·ma) yms. sanoja. Kaikki tällaiset sanat kuvaavat synnin nimenomaisia puolia, sen erilaisia ilmenemismuotoja.

Erheet, erehdykset ja tyhmyys. Heprealainen sana ʽa·wonʹ liittyy pääasiassa erehtymiseen, epärehelliseen tai väärään toimintaan. Tämä sana tarkoittaa moraalista erhettä tai väärintekoa, oikean vääristelyä (Job 10:6, 14, 15). Niitä, jotka eivät alistu Jumalan tahtoon, ei selvästikään ohjaa hänen täydellinen viisautensa ja oikeudenmukaisuutensa, joten he erehtyvät väkisinkin (vrt. Jes 59:1–3; Jer 14:10; Fil 2:15). Epäilemättä siksi, että synti saa ihmisen pois tasapainosta, vääristää sen, mikä on oikeamielistä (Job 33:27; Hab 1:4), ʽa·wonʹ on se heprealainen sana, joka useimmiten yhdistetään sanaan ḥat·taʼtʹ (synti, harhaan osuminen) tai jota käytetään sen kanssa rinnakkain (2Mo 34:9; 5Mo 19:15; Ne 4:5; Ps 32:5; 85:2; Jes 27:9). Tämä epätasapaino synnyttää ihmisessä sekaannusta ja ristiriitoja ja vaikeuttaa hänen kanssakäymistään Jumalan ja muiden Jumalan luomusten kanssa.

”Erhe” (ʽa·wonʹ) voi olla tahallinen tai tahaton, joko tietoista poikkeamista siitä, mikä on oikein, tai tietämättömyydessä tehty ”erehdys” (šega·gahʹ), joka kuitenkin tekee ihmisen syylliseksi Jumalan edessä (3Mo 4:13–35; 5:1–6, 14–19; 4Mo 15:22–29; Ps 19:12, 13). Tahallaan tehdyn erheen seuraukset ovat tietenkin paljon vakavammat kuin vahingossa tehdyn (4Mo 15:30, 31; vrt. Va 4:6, 13, 22). Erhe on vastoin totuutta, ja tahalliset synnintekijät vääristävät totuuden, mikä johtaa vain vakavampaan syntiin (vrt. Jes 5:18–23). Apostoli Paavali puhuu ”synnin petollisesta voimasta”, joka kovettaa ihmissydämiä (Hpr 3:13–15; vrt. 2Mo 9:27, 34, 35). Lainatessaan Jeremian 31:34:ää, jossa alkuperäinen heprealainen teksti puhuu Israelin ”erheestä” ja ”synnistä”, tuo sama kirjoittaja käytti Heprealaiskirjeen 8:12:ssa kreikkalaisia sanoja ha·mar·tiʹa (synti) ja a·di·kiʹa (epävanhurskaus) ja Heprealaiskirjeen 10:17:ssä sanoja ha·mar·tiʹa ja a·no·miʹa (laittomuus).

Sananlaskujen 24:9:ssä todetaan, että ”tyhmyyden irstaus on syntiä”, ja niitä heprean sanoja, jotka välittävät ajatuksen tyhmyydestä, käytetään usein synnin tekemisen yhteydessä, ja toisinaan synnintekijä tunnustaa katuvasti: ”Olen menetellyt tyhmästi.” (1Sa 26:21; 2Sa 24:10, 17.) Jos Jumala ei kurita syntistä, tämä sotkeutuu erheisiinsä ja eksyy tyhmyydessään (San 5:22, 23; vrt. San 19:3).

Rikkomus, rajojen ylittäminen. Synti voi olla ”rikkomus”. Kreikkalainen sana pa·raʹba·sis  (rikkomus) tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että ylitetään joitakin rajoja varsinkin siten, että rikotaan lakia. Matteus käyttää sen verbimuotoa (pa·ra·baiʹnō), kun hän kertoo, että fariseukset ja kirjanoppineet kysyivät, miksi Jeesuksen opetuslapset ’rikkoivat entisaikojen miesten perinteen’, ja Jeesus puolestaan kysyi näiltä vastustajilta, miksi he ’rikkoivat Jumalan käskyn perinteensä takia’ ja tekivät siten Jumalan sanan pätemättömäksi (Mt 15:1–6). Tämä verbi voi tarkoittaa myös ’astumista syrjään’, kuten silloin kun Juudas ”kääntyi pois” palveluksestaan ja apostoliudestaan (Ap 1:25). Joissakin kreikkalaisissa teksteissä tuota samaa verbiä käytetään ihmisestä, joka ”menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa” (2Jo 9, KR-38).

Heprealaisissa kirjoituksissa on samanlaisia viittauksia siihen, että ihmiset, jotka ’rikkoivat’, ’kiersivät’ tai ’sivuuttivat’ (hepr. ʽa·varʹ) Jumalan liiton tai hänen nimenomaiset käskynsä, tekivät syntiä (4Mo 14:41; 5Mo 17:2, 3; Jos 7:11, 15; 1Sa 15:24; Jes 24:5; Jer 34:18).

Apostoli Paavali osoittaa sanan pa·raʹba·sis erikoisyhteyden säädettyjen lakien rikkomiseen, kun hän sanoo, että ”missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan” (Ro 4:15). Jos lakia ei siis olisi, synnintekijää ei sanottaisi ”rikkojaksi”. Paavali ja muut kristityt kirjoittajat käyttävätkin sanaa pa·raʹba·sis (ja sanaa pa·ra·baʹtēs ’rikkoja’) lain yhteydessä (vrt. Ro 2:23–27; Ga 2:16, 18; 3:19; Ja 2:9, 11). Aadam oli saanut Jumalalta suoranaisen käskyn, ja sen vuoksi hän syyllistyi lain rikkomiseen. Myös hänen vaimonsa, joka tosin petettiin, syyllistyi tuon lain rikkomiseen (1Ti 2:14). Enkelien Moosekselle välittämä lakiliitto lisättiin Abrahamin kanssa tehtyyn liittoon ”tekemään rikkomukset ilmeisiksi”, jotta ’kaikki suljettaisiin yhdessä synnin alaisuuteen’ ja kaikki Aadamin jälkeläiset, myös israelilaiset, tuomittaisiin lain mukaan synnistä ja tehtäisiin selväksi, että kaikki tarvitsivat anteeksiantoa ja pelastusta, joka saataisiin uskomalla Kristukseen Jeesukseen (Ga 3:19–22). Jos Paavali siis olisi asettunut uudelleen Mooseksen lain alaisuuteen, hän olisi tehnyt itsestään jälleen tuon lain ”rikkojan” ja se olisi tuominnut hänet, ja hän olisi siten työntänyt syrjään Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden, joka vapautti tuosta tuomiosta (Ga 2:18–21; vrt. Ga 3:1–4, 10).

Heprean sana peʹšaʽ sisältää ajatuksen rikkomuksesta (Ps 51:3; Jes 43:25–27; Jer 33:8) ja ”kapinoinnista”, joka on kääntymistä pois jonkun toisen laista tai vallasta tai niiden hylkäämistä (1Sa 24:11; Job 13:23, 24; 34:37; Jes 59:12, 13). Tahallinen rikkomus on siis kapinointia Jumalan isällistä hallintoa ja valtaa vastaan. Se asettaa luomuksen tahdon hänen Luojansa tahtoa vastaan, joten hän ryhtyy kapinoimaan Jumalan suvereeniutta, Hänen ylintä hallitusvaltaansa, vastaan.

Hairahdus. Kreikkalaisen sanan pa·raʹptō·ma kirjaimellinen merkitys on ’viereen kaatuminen’ eli harha-askel (Ro 11:11, 12) tai lankeaminen, ’hairahdus’ (Ef 1:7; Kol 2:13). Aadamin synti hänen syödessään kiellettyä hedelmää oli ”rikkomus”, koska hän ylitti Jumalan lain rajat, ja se oli ”hairahdus”, koska hän lankesi tai otti väärän askeleen sen sijaan, että hän olisi seissyt suorana tai kävellyt suoraan sopusoinnussa Jumalan vanhurskaiden vaatimusten kanssa ja kannattaen Hänen valtaansa. Lakiliiton monet säädökset ja vaatimukset avasivat todellisuudessa tien monille tällaisille hairahduksille sen alaisuudessa olevien epätäydellisyyden vuoksi (Ro 5:20); koko Israelin kansakunta lankesi tuon liiton pitämisessä (Ro 11:11, 12). Koska kaikki tuon Lain eri säädökset olivat osa samaa liittoa, ihminen, joka otti ”harha-askeleen” jossain sen kohdassa, tuli samalla rikkoneeksi koko tuota liittoa ja näin ollen kaikkia sen säädöksiä (Ja 2:10, 11).

”Syntiset”. Koska ”ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee” (2Ai 6:36), kaikkia Aadamin jälkeläisiä voidaan sanoa luonnostaan ”syntisiksi”. Raamatussa ”syntisillä” tarkoitetaan kuitenkin yleensä täsmällisemmin niitä, jotka harjoittavat syntiä tai joilla on synnintekijän maine. Heidän syntinsä ovat tulleet julkisesti tunnetuiksi (Lu 7:37–39). Amalekilaisia, jotka Jehova käski Saulin tuhota, sanotaan ”syntisiksi” (1Sa 15:18); psalmista rukoili, että Jumala ei ottaisi pois hänen sieluaan ”syntisten mukana”, ja hänen seuraavat sanansa osoittivat, että he olivat ’verivelkaisia miehiä, joiden käsissä on irstautta ja joiden oikea käsi on täynnä lahjontaa’ (Ps 26:9, 10; vrt. San 1:10–19). Uskonnolliset johtajat tuomitsivat Jeesuksen, koska tämä seurusteli ”veronkantajien ja syntisten kanssa”, ja juutalaiset pitivät veronkantajia yleensä huonomaineisena luokkana (Mt 9:10, 11). Jeesus sanoi heidän ja porttojen menevän Valtakuntaan ennen juutalaisten uskonnollisia johtajia (Mt 21:31, 32). Veronkantaja Sakkeus, joka oli monien silmissä ”syntinen”, tunnusti, että hän oli kiristänyt laittomasti rahaa toisilta (Lu 19:7, 8).

Kun Jeesus siis sanoi, että ”taivaassa [on] enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka katuu,  kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät tarvitse katumusta”, hän ilmeisesti käytti näitä sanoja suhteellisessa merkityksessä (ks. VANHURSKAUS: Hyvyys ja vanhurskaus), sillä kaikki ihmiset ovat luonnostaan syntisiä, eikä kukaan heistä ole vanhurskas ehdottomassa merkityksessä (Lu 15:7, 10; vrt. Lu 5:32; 13:2; ks. VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN).

Väärinteon suhteellinen vakavuus. Vaikka synti on syntiä ja siihen syyllistynyt voisi joka tapauksessa oikeudenmukaisesti ansaita synnin ”palkan”, kuoleman, Raamattu osoittaa, että Jumala pitää ihmisten väärintekoja vakavuudeltaan eriasteisina. Niinpä Sodoman miehet olivat ”törkeän syntisiä Jehovan edessä”, ja heidän syntinsä oli ”hyvin raskas” (1Mo 13:13; 18:20; vrt. 2Ti 3:6, 7). Myös sitä, että israelilaiset tekivät kultaisen vasikan, sanottiin ”suureksi synniksi” (2Mo 32:30, 31), ja Jerobeamin vasikanpalvonta sai samalla tavoin pohjoiseen valtakuntaan kuuluvat ”tekemään suuren synnin” (2Ku 17:16, 21). Juudan synnistä tuli ”Sodoman synnin kaltainen synti”, ja se teki Juudan valtakunnasta Jumalan silmissä hyvin inhottavan (Jes 1:4, 10; 3:9; Va 1:8; 4:6). Tällainen Jumalan tahdon huomiotta jättäminen voi tehdä jopa ihmisen rukouksen synniksi (Ps 109:7, 8, 14). Koska synti on loukkaus Jumalan persoonaa kohtaan, hän ei suhtaudu siihen välinpitämättömästi; sitä mukaa kuin synti tulee vakavammaksi, lisääntyy ymmärrettävästi myös hänen närkästyksensä ja vihastuksensa (Ro 1:18; 5Mo 29:22–28; Job 42:7; Ps 21:8, 9). Hänen vihastuksensa ei johdu kuitenkaan yksinomaan siitä, että hänen persoonansa liittyy asiaan, vaan sitä synnyttää myös se vahinko ja vääryys, jota tehdään ihmisille, varsinkin hänen uskollisille palvelijoilleen (Jes 10:1–4; Mal 2:13–16; 2Te 1:6–10).

Inhimillinen heikkous ja tietämättömyys. Jehova ottaa huomioon epätäydellisten, Aadamista polveutuneiden ihmisten heikkouden, niin että ne, jotka vilpittömästi etsivät häntä, voivat sanoa: ”Hän ei ole tehnyt meille syntiemme mukaan, eikä hän ole erheittemme mukaan saattanut päällemme sitä, minkä ansaitsemme.” Raamatussa tuodaan esiin se suurenmoinen armo ja rakkaudellinen huomaavaisuus, jota Jumala on ilmaissut ollessaan kärsivällisesti tekemisissä lihaa olevien ihmisten kanssa. (Ps 103:2, 3, 10–18.) Hän ottaa myös huomioon tietämättömyyden vaikutuksen synteihin (1Ti 1:13; vrt. Lu 12:47, 48), sikäli kuin sellainen tietämättömyys ei ole tahallista. Niille, jotka tahallaan hylkäävät Jumalan tarjoaman tiedon ja viisauden ja ’mieltyvät epävanhurskauteen’, ei anneta anteeksi (2Te 2:9–12; San 1:22–33; Ho 4:6–8). Jotkut harhautuvat tilapäisesti totuudesta, mutta kääntyvät takaisin, kun heitä autetaan (Ja 5:19, 20), kun taas toiset ’sulkevat silmänsä valolta ja unohtavat puhdistuneensa vanhoista synneistään’ (2Pi 1:9).

Mikä on anteeksiantamaton synti?

Tieto tuo mukanaan suuremman vastuun. Pilatuksen synti ei ollut yhtä suuri kuin niiden juutalaisten uskonnollisten johtajien synti, jotka luovuttivat Jeesuksen tuolle käskynhaltijalle, eikä yhtä suuri kuin Herransa pettäneen Juudaksen synti (Joh 19:11; 17:12). Jeesus sanoi aikansa fariseuksille, että jos he olisivat olleet sokeita, heillä ei olisi ollut syntiä, ja hän tarkoitti ilmeisesti sitä, että Jumala olisi voinut antaa heidän syntinsä anteeksi heidän tietämättömyytensä perusteella; koska he kuitenkin kielsivät olevansa tietämättömiä, ’heidän syntinsä pysyi’ (Joh 9:39–41). Jeesus sanoi, ettei heillä ollut ”puolustelua synnilleen”, koska he olivat niiden hänen voimallisten sanojensa ja tekojensa todistajia, jotka johtuivat siitä, että Jumalan henkeä oli hänen päällään (Joh 15:22–24; Lu 4:18). Ne, jotka joko sanoin tai teoin tieten tahtoen rienasivat näin ilmenevää Jumalan henkeä, olivat ’syyllisiä ikuiseen syntiin’, eikä heille voitu antaa anteeksi (Mt 12:31, 32; Mr 3:28–30; vrt. Joh 15:26; 16:7, 8). Näin saattoi käydä joillekuille, jotka tulivat kristityiksi ja kääntyivät sitten tahallaan pois Jumalan puhtaasta palvonnasta. Heprealaiskirjeen 10:26, 27:ssä sanotaan, että ”jos tahallamme harjoitamme syntiä saatuamme totuuden täsmällisen tuntemuksen, ei ole enää jäljellä uhria syntien edestä, vaan tietty pelottava tuomion odotus ja tulinen kiivaus, joka kuluttaa ne, jotka ovat vastaan”.

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen 5:16, 17:ssä Johannes tarkoittaa ilmeisesti tahallista, tietoista syntiä, kun hän puhuu ”synnistä, joka koituu kuolemaksi”, sellaisen synnin vastakohtana, joka ei koidu kuolemaksi (vrt. 4Mo 15:30). Kun on todisteita sellaisesta tahallisesta, tietoisesta synnistä, kristitty ei rukoilisi sillä tavoin rikkovan puolesta. Jumala on tietenkin Tuomari, joka viime kädessä arvioi synnintekijän sydämen asenteen (vrt. Jer 7:16; Mt 5:44; Ap 7:60).

 Yksittäinen synti ja synnin harjoittaminen. Johannes tekee myös eron yksittäisen synnin ja synnin harjoittamisen välillä, kuten havaitaan vertaamalla 1. Johanneksen kirjeen 2:1:tä ja 3:4–8:aa Uuden maailman käännöksen mukaan käännettynä. Käännöksen ”jokainen, joka harjoittaa syntiä [poi·ōnʹ tēn ha·mar·tiʹan]” (1Jo 3:4) oikeellisuudesta sanotaan Robertsonin teoksessa Word Pictures in the New Testament (1933, VI osa, s. 221): ”Aktiivin partisiipin preesens (poiōn) tarkoittaa tapaa tehdä syntiä.” 1. Johanneksen kirjeen 3:6:sta, jossa käytetään kreikkalaisessa tekstissä ilmausta oukh ha·mar·taʹnei tuo sama tutkija toteaa (s. 222): ”Kestopreesens – – aktiivin indikatiivi sanasta hamartanō ’ei jatka synnin tekemistä’.” Uskollinen kristitty voi siis joskus hairahtua tai langeta syntiin heikkouden vuoksi tai siksi, että häntä on johdettu harhaan, mutta hän ”ei jatka synnin tekemistä”, jää vaeltamaan siinä (1Jo 3:9, 10; vrt. 1Ko 15:33, 34; 1Ti 5:20).

Osallistuminen toisten synteihin. Ihminen voi tulla Jumalan edessä syylliseksi syntiin olemalla halukkaasti tekemisissä väärintekijöiden kanssa, hyväksymällä heidän väärintekonsa tai peittämällä heidän käytöksensä, niin etteivät vanhimmat tiedä siitä eivätkä voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin (vrt. Ps 50:18, 21; 1Ti 5:22). Näin ollen ne, jotka pysyvät vertauskuvallisessa ”Suuren Babylonin” kaupungissa, ’saavat osan hänen vitsauksistaan’ (Il 18:2, 4–8). Jos kristitty on tekemisissä sellaisen kanssa, joka hylkää Kristuksen opetuksen, tai edes sanoo sellaiselle ”tervehdyksen”, hänestä tulee ”osallinen hänen pahoihin tekoihinsa” (2Jo 9–11; vrt. Tit 3:10, 11).

Paavali varoitti Timoteusta olemasta ”osallinen toisten synteihin” (1Ti 5:22). Sitä edeltävien Paavalin sanojen, ”älä koskaan pane käsiäsi hätäisesti kenenkään päälle”, täytyy viitata Timoteukselle annettuihin valtuuksiin nimittää valvojia seurakuntiin. Hänen ei tullut nimittää äsken kääntynyttä miestä, sillä sellainen saattaisi pöyhistyä ylpeydestä; jos Timoteus ei noudattaisi tätä neuvoa, hän olisi jossain määrin vastuussa kaikesta siitä väärästä, mitä tuollainen mies mahdollisesti tekisi (1Ti 3:6).

Kokonainen kansakunta saattoi edellä esitettyjen periaatteiden perusteella tulla Jumalan edessä syylliseksi syntiin (San 14:34).

Syntejä ihmisiä, Jumalaa ja Kristusta vastaan. Kuten aiemmin osoitettiin, Heprealaisissa kirjoituksissa mainitaan syntejä, joita eri kansakuntiin kuuluvat ihmiset tekivät patriarkkojen aikaan. Ne olivat pääasiassa toisia ihmisiä vastaan tehtyjä syntejä.

Koska vain Jumala on vanhurskauden ja hyvyyden mittapuu, ihmisiä vastaan tehdyt synnit eivät merkitse sitä, ettei pysty mukautumaan heidän ’kuvakseen ja kaltaisekseen’, vaan sitä, ettei kunnioita heidän oikeita ja sopivia etujaan eikä huolehdi niistä ja siten rikkoo heitä vastaan ja aiheuttaa heille epäoikeudenmukaista vahinkoa (Tu 11:12, 13, 27; 1Sa 19:4, 5; 20:1; 26:21; Jer 37:18; 2Ko 11:7). Jeesus asetti ohjaavat periaatteet, joita ihmisen tuli noudattaa, jos häntä vastaan tehtiin joitakin vakavia syntejä (Mt 18:15–17). Vaikka jonkun veli teki häntä vastaan syntiä 77 kertaa tai 7 kertaa samana päivänä, tuolle rikkojalle tuli antaa anteeksi, jos hän ilmaisi katumusta sen jälkeen, kun häntä oli nuhdeltu (Mt 18:21, 22; Lu 17:3, 4; vrt. 1Pi 4:8). Pietari puhuu palvelijoista, joita lyödään siksi, että he ovat tehneet syntiä omistajiaan vastaan (1Pi 2:18–20). Ihminen voi tehdä syntiä asetettua valtaa vastaan, jos hän ei osoita sille asianmukaista kunnioitusta. Paavali julisti olevansa viaton kaikkeen syntiin ’juutalaisten Lakia ja temppeliä ja keisaria vastaan’ (Ap 25:8).

Ihmisiä vastaan tehdyt synnit ovat kuitenkin syntejä myös Luojaa vastaan, jolle ihmisten on tehtävä tili (Ro 14:10, 12; Ef 6:5–9; Hpr 13:17). Jumala, joka esti Abimelekia olemasta sukupuolisuhteissa Saaran kanssa, sanoi tuolle filistealaiskuninkaalle: ”Minä myös pidättelin sinua tekemästä syntiä minua vastaan.” (1Mo 20:1–7.) Myös Joosef tajusi, että aviorikos oli synti miehen ja naisen Luojaa ja avioliiton Alkuunpanijaa vastaan (1Mo 39:7–9), ja samoin tajusi kuningas Daavid (2Sa 12:13; Ps 51:4). Sellaiset synnit kuin ryöstäminen, petollinen riisto tai toisen omaisuuden kavaltaminen luokitellaan Laissa ’uskottomaksi menettelyksi Jehovaa kohtaan’ (3Mo 6:2–4; 4Mo 5:6–8). Jumala ojensi niitä, jotka paaduttivat sydämensä ja sulkivat kätensä köyhiltä veljiltään ja kieltäytyivät maksamasta ihmisten palkkaa (5Mo 15:7–10; 24:14, 15; vrt. San 14:31; Am 5:12). Samuel sanoi: ”Minustakin on mahdotonta ajatella, että tekisin syntiä Jehovaa vastaan lakkaamalla rukoilemasta teidän puolestanne”, ts. toisten israelilaisten puolesta ja heidän pyynnöstään (1Sa 12:19–23).

Jaakobin 2:1–9:ssä tuomitaan niin ikään synniksi puolueellisuus tai luokkaerojen tekeminen kristittyjen keskuudessa. Paavali sanoo, että ne, jotka eivät ota huomioon veljiensä heikkoa omaatuntoa ja aiheuttavat siten näiden kompastumisen,  ’tekevät syntiä Kristusta vastaan’, Jumalan Poikaa vastaan, joka antoi oman elämänverensä seuraajiensa puolesta (1Ko 8:10–13).

Vaikka kaikki synnit ovat siis todellisuudessa syntejä Jumalaa vastaan, Jehova pitää joitakin syntejä suoranaisemmin omaa persoonaansa vastaan kohdistettuina, esim. sellaisia syntejä kuin epäjumalanpalvelusta (2Mo 20:2–5; 2Ku 22:17), uskottomuutta (Ro 14:22, 23; Hpr 10:37, 38; 12:1), epäkunnioitusta pyhiä asioita kohtaan (4Mo 18:22, 23) ja kaikkia väärän palvonnan muotoja (Ho 8:11–14). Epäilemättä tämän vuoksi ylimmäinen pappi Eeli sanoi pojilleen, jotka osoittivat epäkunnioitusta Jumalan tabernaakkelia ja palvelusta kohtaan: ”Jos ihminen tekee syntiä ihmistä vastaan, niin Jumala toimii sovintotuomarina hänen puolestaan [1Ku 8:31, 32], mutta jos ihminen tekee syntiä Jehovaa vastaan, niin kuka rukoilee hänen puolestaan?” (1Sa 2:22–25; vrt. jakeet 12–17).

Synnin tekeminen omaa ruumistaan vastaan. Varoittaessaan haureudesta (raamatullisesti hyväksyttävän avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista) Paavali sanoo, että ”jokainen muu synti, jonka ihminen voi tehdä, on hänen ruumiinsa ulkopuolella, mutta se, joka harjoittaa haureutta, tekee syntiä omaa ruumistaan vastaan” (1Ko 6:18; ks. HAUREUS). Tekstiyhteys osoittaa Paavalin tähdentäneen sitä, että kristittyjen tuli olla yhtä Herransa ja Päänsä, Kristuksen Jeesuksen, kanssa (1Ko 6:13–15). Haureellinen toimii väärin ja tekee syntiä tulemalla yhdeksi lihaksi jonkun toisen kanssa, joka usein on portto (1Ko 6:16–18). Ilmeisesti siksi, että mikään muu synti ei voi sillä tavoin erottaa kristityn ruumista Kristuksen yhteydestä ja tehdä siitä ”yhtä” jonkun toisen kanssa, kaikkien muiden syntien sanotaan tässä olevan ”hänen ruumiinsa ulkopuolella”. Haureus voi johtaa myös siihen, että haureellisen oma ruumis kärsii parantumattoman vahingon.

Enkelien tekemiä syntejä. Koska myös Jumalan henkipoikien on määrä heijastaa Jumalan kunniaa ja tuottaa ylistystä hänelle sekä täyttää hänen tahtonsa (Ps 148:1, 2; 103:20, 21), he voivat tehdä syntiä pohjimmiltaan samalla tavalla kuin ihmiset. 2. Pietarin kirjeen 2:4:ssä osoitetaan, että jotkut Jumalan henkipojat tosiaan tekivät syntiä ja heidät ’luovutettiin sakean pimeyden kuiluihin tuomiota varten säilytettäviksi’. 1. Pietarin kirjeen 3:19, 20:ssä tarkoitetaan ilmeisesti samaa tilannetta, kun siinä puhutaan ”vankilassa olevista hengistä, jotka olivat kerran olleet tottelemattomia, kun Jumalan kärsivällisyys odotti Nooan päivinä”. Ja Juudaan 6:ssa osoitetaan, että nuo henkiluomukset ’osuivat harhaan’ eli tekivät syntiä siten, että he ”eivät pysyneet alkuperäisessä asemassaan, vaan hylkäsivät oman oikean asuinpaikkansa”, ja tuolla oikealla asuinpaikalla tarkoitettiin johdonmukaisesti Jumalan läsnäolon taivaita.

Koska Jeesuksen Kristuksen uhri ei kata millään tavalla henkiluomusten syntejä, ei ole mitään syytä uskoa, että noiden tottelemattomien enkelien synnit voitiin antaa anteeksi (Hpr 2:14–17). Aadamin tavoin he olivat täydellisiä luomuksia, vailla mitään synnynnäistä heikkoutta, jota olisi voitu pitää lieventävänä asianhaarana heidän väärintekoaan tuomittaessa.

Syntien anteeksianto. Kuten artikkelissa VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN (Miten ”luettiin” vanhurskaaksi) osoitetaan, Jehova Jumala todellisuudessa ’hyvittää’ vanhurskauden niiden tilille, jotka elävät uskon mukaan. Näin tehdessään Jumala vastaavasti ’peittää’ tai ’pyyhkii pois’ synnit, jotka muutoin veloitettaisiin noiden uskollisten tililtä (vrt. Ps 32:1, 2; Jes 44:22; Ap 3:19). Jeesus rinnasti siis ”hairahdukset” ja ”synnit”’velkoihin’ (vrt. Mt 6:14; 18:21–35; Lu 11:4). Vaikka heidän syntinsä olisivat helakanpunaisia, Jehova ’pesee pois’ tahran, joka tekee heidät epäpyhiksi (Jes 1:18; Ap 22:16). Sitä, millä tavoin Jumala voi tässä yhteydessä ilmaista hellää armoaan ja rakkaudellista huomaavaisuuttaan ja samalla pitää kiinni täydellisestä oikeudenmukaisuudestaan ja vanhurskaudestaan, käsitellään artikkeleissa KATUMUS; LUNNAAT; SOVITUS ja niihin liittyvissä artikkeleissa.

Synnin karttaminen. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on pääkeino karttaa syntiä, joka on laittomuutta, sillä rakkaus on Jumalan huomattava ominaisuus; hän asetti rakkauden Israelille antamansa lain perustukseksi (Mt 22:37–40; Ro 13:8–11). Tällä tavoin kristityt voivat olla iloisina Jumalan ja hänen Poikansa yhteydessä, eivät vieraantuneina Jumalasta (1Jo 1:3; 3:1–11, 24; 4:16). Sellaiset ovat avoimia Jumalan pyhän hengen ohjaukselle, ja he voivat elää ”henkeen nähden Jumalan näkökannalta”, luopua synneistä (1Pi 4:1–6) ja tuottaa Jumalan hengen vanhurskasta hedelmää syntisen lihan jumalattoman hedelmän sijasta (Ga 5:16–26). Näin he voivat vapautua synnin herruudesta (Ro 6:12–22).

Kun ihminen uskoo Jumalan varmasti palkitsevan vanhurskauden (Hpr 11:1, 6), hän voi  vastustaa synnistä saatavan tilapäisen nautinnon houkutusta (Hpr 11:24–26). Koska ”Jumalaa ei voida pitää pilkkana”, ihminen tietää sen säännön väistämättömyyden, jonka mukaan ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää”, ja hän varjeltuu synnin petollisuudelta (Ga 6:7, 8). Hän tajuaa, etteivät synnit voi pysyä ikuisesti kätkössä (1Ti 5:24) ja että ”vaikka syntinen voi tehdä pahaa sata kertaa ja jatkaa pitkään niin kuin häntä miellyttää”, ”tosi Jumalaa pelkäävien käy hyvin”, mutta jumalattomalle, joka ei pelkää Jumalaa, ei käy hyvin (Sr 8:11–13; vrt. 4Mo 32:23; San 23:17, 18). Mitkään jumalattomien kokoamat aineelliset rikkaudet eivät suojele heitä Jumalalta (Sef 1:17, 18), ja aikanaan synnintekijän varallisuus tulee tosiaan olemaan ”talletettua vanhurskasta varten” (San 13:21, 22; Sr 2:26). Ne, jotka pyrkivät uskon avulla vanhurskauteen, voivat välttyä kantamasta synnin mukanaan tuomaa ”raskasta kuormaa”, mielenrauhan ja sydämen levollisuuden menetystä ja hengellisestä sairaudesta johtuvaa heikkoutta (Ps 38:3–6, 18; 41:4).

Jumalan sanan tuntemus on tuollaisen uskon perusta ja keino vahvistaa sitä (Ps 119:11; vrt. Ps 106:7). Ihminen, joka liikkuu hätäisesti hankkimatta ensin tietoa reitistään, ’osuu harhaan’, tekee syntiä (San 19:2, Rbi8, alav.). Koska vanhurskas tajuaa, että ”yksikin syntinen voi tuhota paljon hyvää”, hän pyrkii toimimaan todellisen viisauden mukaisesti (vrt. Sr 9:18; 10:1–4). On viisasta välttää kanssakäymistä väärää palvontaa harjoittavien ja moraalittomuuteen taipuvaisten ihmisten kanssa, sillä he saavat ihmisen synnin ansaan ja turmelevat hyödylliset tavat (2Mo 23:33; Ne 13:25, 26; Ps 26:9–11; San 1:10–19; Sr 7:26; 1Ko 15:33, 34).

On tietenkin monia asioita, joita voidaan tehdä tai olla tekemättä tai jotka voidaan tehdä eri tavoin niiden olematta missään mielessä syntiä (vrt. 1Ko 7:27, 28). Jumala ei saartanut ihmistä lukemattomilla määräyksillä, jotka hallitsisivat pienimpiä yksityiskohtia myöten sitä, miten mikin asia tulisi tehdä. Ihmisen piti selvästikin käyttää älyään, ja hänelle annettiin myös riittävästi toimintavapautta, niin että hän saattoi ilmentää omaa persoonallisuuttaan ja omia mieltymyksiään. Lakiliitto sisälsi monia säädöksiä, mutta sekään ei riistänyt ihmisiltä vapautta ilmaista itseään. Samalla tavoin kristillisyys, joka korostaa voimakkaasti ohjaavaa periaatettaan, rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, antaa ihmisille suurimman mahdollisen vapauden, mitä ihmiset, joilla on vanhurskauteen taipuvainen sydän, voivat toivoa (vrt. Mt 22:37–40; Ro 8:21). (Ks. JEHOVA: Moraalinormien Jumala; VAPAUS.)