Siirrettävä palvontateltta, jota israelilaiset käyttivät; sitä sanotaan toisinaan myös ”kohtaamisteltaksi” (2Mo 39:32, 40; ks. KOHTAAMISTELTTA). Hepreassa sitä tarkoittavia sanoja ovat miš·kanʹ (asunto, asuinpaikka, asumus, tabernaakkeli, telttamaja), ’oʹhel (teltta) ja miq·dašʹ (pyhäkkö). Kreikassa siitä käytetään sanaa skē·nēʹ, joka tarkoittaa ’telttaa, majaa, asuinpaikkaa’. (Ks. PYHÄ PAIKKA.)

Tabernaakkelilla oli keskeinen sija siinä Jehovan järjestelyssä, jonka välityksellä Israelin kansakunta saattoi lähestyä häntä. Siihen kuului kaksi osastoa (kuva, 1. osa, s. 538). Ensimmäisessä osastossa, pyhässä, oli kultainen lampunjalka, kultainen suitsutusalttari, näkyleipäpöytä ja kultaiset välineet, ja sisimmässä osastossa, kaikkeinpyhimmässä, oli liiton arkku, jonka päällä oli kaksi kultaista kerubia (ks. KAIKKEINPYHIN; LIITON ARKKU).

Vihkimisaika. Tabernaakkeli eli ”kohtaamisteltta” (jota sanotaan 1Sa 1:9:ssä ”Jehovan temppeliksi” ja 1Sa 1:24:ssä ”Jehovan huoneeksi”) rakennettiin erämaassa Siinainvuoren juurella 1512 eaa. Se oli täysin valmis kalusteineen ja välineineen ensimmäisen kuun, abibin eli nisanin, ensimmäisenä päivänä (2Mo 40). Papisto asetettiin tuona päivänä virkaansa Jehovan määräyksestä Mooseksen välityksellä, ja virkaanasettajaiset kestivät kaiken kaikkiaan seitsemän päivää. Kahdeksantena päivänä papit alkoivat toimittaa virkatehtäviään. (3Mo, luvut 8, 9; ks. VIRKAANASETUS.)

Rakenne. Jehova oli puhunut Moosekselle vuorella ja antanut hänelle täydellisen mallin tabernaakkelia varten sekä käskenyt häntä: ”Katso, että teet kaikki sen mallin mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin.” Se toimi ”taivaallisten esikuvana ja varjona”, ja siksi sen tuli olla tarkka pienimpiä yksityiskohtia myöten. (Hpr 8:5.) Jehova henkeytti Besalelin ja Oholiabin, niin että työ, johon osallistui muitakin, sekä miehiä että naisia, voitiin tehdä täydellisesti, Mooseksen antamien ohjeiden mukaan. Tuloksena oli: ”Aivan niin kuin Jehova oli Moosesta käskenyt, niin tekivät Israelin pojat kaiken palveluksen.” (2Mo 39:42; 35:25, 26; 36:1, 4.) Materiaalit saatiin vapaaehtoisina lahjoituksina kansalta (2Mo 36:3, 6, 7). Epäilemättä kulta, hopea ja kupari sekä langat, kankaat ja nahat lahjoitettiin suurelta osin niistä tarvikkeista, joita israelilaiset olivat ottaneet mukaansa Egyptistä (2Mo 12:34–36; ks. HYLKEENNAHKA). Akasiapuuta saatiin erämaasta (ks. AKASIA).

Tämän artikkelin laskelmat perustuvat 44,5 cm:n pituiseen kyynärään. On kuitenkin saatettu käyttää pitkää kyynärää, jonka pituus oli n. 51,8 cm (vrt. 2Ai 3:3; Hes 40:5).

Peitteet ja verhot. Koko rakennuksen runko peitettiin ensin pellavapeitteellä, joka oli kirjailtu värikkäillä kerubien kuvilla. Peite koostui kahdesta suuresta puoliskosta, joissa kummassakin oli viisi kangasta, ja nuo puoliskot liitettiin toisiinsa kultahakasilla, jotka kiinnitettiin sinisestä langasta tehtyihin silmukoihin. Kukin kangas oli vain 28 kyynärää (12,5 m) pitkä, joten ne jäivät rakennuksen joka sivulla ainakin kyynärän (44,5 cm) korkeudelle maasta. (2Mo 26:1–6.)

Pellavapeitteen päälle pantiin vuohenkarvapeite, joka koostui kahdesta osasta; sen toisessa osassa oli kuusi kangasta ja toisessa viisi. Kukin noista 11 kankaasta oli 30 kyynärää (13,4 m) pitkä. Tämän päälle pantiin punaiseksi värjätty pässinnahkapeite ja lopuksi hylkeennahkapeite, joka ilmeisesti ylti maahan asti ja jossa oli nähtävästi köydet, niin että peite voitiin kiinnittää maahan telttavaarnoilla. (2Mo 26:7–14.)

Sisälle, pyhän ja kaikkeinpyhimmän väliin, pantiin kerubein kirjailtu esirippu (2Mo 36:35), ja itäpuolella olevan sisäänkäynnin verho oli värikästä villaa ja pellavaa (2Mo 36:37).

Mitat. Tabernaakkelin kuvaillaan Raamatussa olleen (ilmeisesti sisäpuolelta) 30 kyynärää (13,4 m) pitkä ja 10 kyynärää (4,5 m) korkea (vrt. 2Mo 26:16–18). Nähtävästi se oli myös 10 kyynärää leveä (vrt. 2Mo 26:22–24). Leveys voidaan päätellä seuraavasti: taka- eli länsiseinä rakennettiin kuudesta kehikosta, joista kukin oli puolitoista kyynärää leveä (yhteensä 9 kyynärää) sekä kahdesta kehikosta, joita sanottiin kulmatuiksi ja jotka asetettiin ilmeisesti niin, että kumpikin niistä lisäsi sisämittaan puoli kyynärää. Juutalainen oppinut Raši (1040–1105) sanoi 2. Mooseksen kirjan 26:23:sta: ”Kaikki kahdeksan lautaa asetettiin riviin, mutta niin että näiden kahden [kulmatuen] koko leveys ei näkynyt tabernaakkelin sisäpuolelle, vaan sisältä voitiin nähdä ainoastaan puoli kyynärää toisella puolella ja puoli kyynärää toisella, jolloin leveydeksi tuli kymmenen kyynärää. Toisen laudan jäljelle jäävä kyynärä ja toisen laudan jäljelle jäävä kyynärä tulivat vasten tabernaakkelin pohjois- ja eteläsivujen kyynärän paksuisia lautoja, niin että ulkopuoli oli tasainen.” (Pentateuch With Targum Onkelos, Haphtaroth and Rashi’s Commentary, Exodus, englanniksi kääntäneet  M. Rosenbaum ja A. M. Silbermann, s. 144; kursivointi kääntäjien.)

Kaikkeinpyhin oli ilmeisesti kuutio, jonka jokainen sivu oli 10 kyynärää, samoin kuin myöhemmin rakennetun Salomon temppelin kaikkeinpyhinkin oli kuutio, jonka jokainen sivu oli 20 kyynärää (8,9 m) (1Ku 6:20). Pyhän osaston pituus oli kaksi kertaa sen leveys. Sen pituuden kannalta ovat huomionarvoisia seuraavat seikat: Kumpikin pellavapeitteen puolikas oli 20 kyynärää leveä (2Mo 26:1–5). Näin ollen peitteen toinen puolikas (20 kyynärää) ulottui sisäänkäynnin kohdalta paikkaan, jossa se kiinnitettiin hakasilla peitteen toiseen puolikkaaseen. Liitoskohta oli ilmeisesti kaikkeinpyhimmän esirippua kannattavien pylväiden päällä. Sitten peitteen toinen puolisko (20 kyynärää) peitti kaikkeinpyhimmän (10 kyynärää) sekä tabernaakkelin taka- eli länsiosan (10 kyynärää).

Kehikot. Seinät olivat kullalla silattua akasiapuuta, ja ne koostuivat ilmeisesti kehikoista (jotka olivat samantapaisia kuin ikkunanpuitteet) eivätkä umpinaisista laudoista (2Mo 26:15–18). Tämä näkemys tuntuu johdonmukaiselta kahdesta syystä: 1) Kuvatun kokoiset akasiapuusta tehdyt laudat olisivat olleet tarpeettoman painavia, ja 2) lautojen yli ulottuvaan pellavapeitteeseen kirjaillut kerubit olisivat jääneet piiloon lukuun ottamatta niitä, jotka nähtiin rakennuksen sisällä sen katossa (2Mo 26:1). Ilmeisesti kukin kehikko oli siis rakennettu siten, että tabernaakkelissa palvelevat papit saattoivat nähdä pellavapeitteeseen kirjaillut kerubit. Myös jotkut nykyajan tutkijat ovat sitä mieltä, että rakentamisessa käytettiin kehikkoja eikä umpinaisia lautoja tai levyjä. Näin ollen vaikka heprealainen sana qeʹreš onkin käännetty vanhemmissa käännöksissä ”laudaksi”, useat nykykieliset käännökset käyttävät sen vastineena sanaa ”kehikko” (2Mo 26:15–29, UM, AT, JB, Mo, RS).

Pohjoissivulla oli 20 kehikkoa ja eteläsivulla 20 (2Mo 26:18, 20). Kukin kehikko oli 10 kyynärää (4,5 m) korkea ja puolitoista kyynärää (67 cm) leveä; sen syvyyttä ei ole kerrottu. Taka- eli länsiosassa oli kuusi kehikkoa ja takakulmissa kaksi kehikkoa, joita sanottiin ”kulmatuiksi” (2Mo 26:22–24).

Raamattu mainitsee kehikkojen yhteydessä ”renkaat”. Epäilemättä nuo renkaat kiinnitettiin kehikkoihin poikkitankoja varten, joita pujotettiin kolmeen riviin renkaiden läpi rakenteiden yhdistämiseksi. Ilmeisesti sekä ylä- että alarivi koostui kahdesta tangosta, sillä vain keskimmäisen tangon sanotaan ’kulkevan läpi päästä päähän’. Nämä poikkitangot olivat kullalla silattua puuta. (2Mo 26:26–29.)

Pylväät ja perustus. Etuosassa eli sisäänkäynnissä oli viisi kullalla päällystettyä pylvästä, ja neljä samanlaista pylvästä kannatti esirippua, joka erotti pyhän kaikkeinpyhimmästä (2Mo 26:32, 37). Koko rakennuksen perustus muodostui 100 jalustasta, joissa oli reiät 48 kehikon pohjassa olevia tappeja varten (kutakin kehikkoa kohti oli kaksi jalustaa; niitä neljää pylvästä varten, jotka erottivat pyhän kaikkeinpyhimmästä, oli neljä jalustaa). Kaikki nämä jalustat oli tehty hopeasta (2Mo 26:19–25, 32), ja kukin niistä painoi talentin (n. 34 kg) (2Mo 38:27). Lisäksi oli viisi kuparijalustaa sisäänkäynnin pylväitä varten (2Mo 26:37). Hopean painon huomioon ottaen nämä jalustat eivät ilmeisesti olleet kovinkaan paksuja vaan pikemminkin vahvoja levyjä.

Esipiha. Tabernaakkelia ympäröivä esipiha oli kooltaan 100 kyynärää × 50 kyynärää (44,5 m × 22,2 m). Sitä ympäröivä aitamainen verho oli 5 kyynärää (2,2 m) korkea. Sitä kannatti kummallakin sivulla 20 ja kummassakin päädyssä 10 kuparipylvästä. Idässä olevan sisäänkäynnin verho oli tehty pellavasta ja värikkäistä materiaaleista, ja sen pituus oli 20 kyynärää (8,9 m) (2Mo 38:9–20).

Arvioidut kustannukset. Tabernaakkeliin käytettiin nykyrahassa suunnilleen 12 miljoonan dollarin arvosta kultaa ja hopeaa, ja koko tabernaakkelin kustannukset olivat mahdollisesti yli 13 miljoonaa dollaria (2Mo 38:24–29).

Mahdollisia lisärakennelmia. Nähtävästi tabernaakkelin esipihalle, luultavasti rakennuksen sivuille, rakennettiin aikanaan huoneita pappien käyttöön (1Sa 3:3). Esipihalle pystytettiin ehkä myös lehtimajoja, joissa jotkut yhteysteurasuhrien esittäjät saattoivat perheineen syödä uhreja.

Sijainti Israelin leirissä. (POHJAPIIRROS, 1. osa, s. 538.) Tabernaakkeli oli Israelin leirin keskus. Lähimpänä sitä olivat leiriytyneinä Leevin heimon suvut, jotka huolehtivat tuosta rakennuksesta. Idässä oli Aaronin pappissuku, etelässä olivat kehatilaiset (joista Aaronin suku oli valittu papeiksi [2Mo 6:18–20]), lännessä olivat gersonilaiset ja pohjoisessa merarilaiset (4Mo 3:23, 29, 35, 38). Kauempana olivat muut 12 heimoa: Juuda, Isaskar ja Sebulon idässä, Ruuben, Simeon ja Gad etelässä, Efraim, Manasse ja Benjamin  lännessä sekä Dan, Asser ja Naftali pohjoisessa (4Mo 2:1–31). Tabernaakkeli oli aina helposti nähtävissä kaikkiin leirin osiin, koska liiton arkun sijaintipaikan eli kaikkeinpyhimmän yllä oli päivällä pilvi ja yöllä tuli (2Mo 40:36–38).

Kuljetus. Kun tabernaakkelia ja sen kalusteita ja välineitä kuljetettiin, papit peittivät pyhän välineet, minkä jälkeen kehatilaiset kantoivat peitetyn liitonarkun, näkyleipäpöydän, lampunjalan ja alttarit. He kantoivat niitä olkapäillään kävellessään. (4Mo 4:4–15; 7:9.) Gersonilaiset, joilla oli kahdet vankkurit, kuljettivat telttakankaita (paitsi kaikkeinpyhimmän esirippua, joka oli liiton arkun päällä [4Mo 4:5]), tabernaakkelin peitteitä, esipihan ympärysverhoja, muita verhoja ja niihin liittyviä telttaköysiä sekä joitakin palvelusvälineitä (4Mo 4:24–26; 7:7). Merarilaiset, joilla oli neljät vankkurit, huolehtivat raskaista esineistä, mm. kehikoista ja pylväistä, jalustoista sekä niihin liittyvistä telttavaarnoista ja -köysistä (4Mo 4:29–32; 7:8).

Historia. Israelin mentyä Jordanin yli Luvattuun maahan tabernaakkeli pystytettiin Gilgaliin (Jos 4:19). Maan jakamisen aikaan se siirrettiin Siloon (Jos 18:1), missä se oli vuosikausia (1Sa 1:3, 24), kunnes se vietiin Nobiin (1Sa 21:1–6). Myöhemmin se oli Gibeonissa (1Ai 21:29). Kun Daavid siirsi liiton arkun Siioniin, se ei ollut enää moniin vuosiin ollut tabernaakkelissa. Mutta siihen saakka, kun Salomo rakensi temppelin, teurasuhreja uhrattiin edelleen tabernaakkelin luona Gibeonissa, jota sanottiin ”suureksi uhrikukkulaksi” (1Ku 3:4). Temppelin rakentamisen jälkeen Salomo tuotatti tabernaakkelin Jerusalemiin, jonne se ilmeisesti varastoitiin (1Ku 8:4; 2Ai 5:5).

Kuvaannollista käyttöä. Apostoli Paavali valaisee tabernaakkelin kuvaannollista merkitystä. Käsitellessään tabernaakkelin ja siellä suoritetun palveluksen asettamaa mallia hän sanoo Jeesuksen Kristuksen olleen ”sen pyhän paikan ja tosi teltan julkinen palvelija, jonka pystytti Jehova eikä ihminen” (Hpr 8:2). Lisäksi hän sanoo: ”Kristus tuli sen hyvän ylimmäiseksi papiksi, joka on tullut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, joka ei ole käsin tehty, toisin sanoen ei tätä luomakuntaa.” (Hpr 9:11.) Erämaahan pystytetty teltta oli Jumalan käskystä tehty järjestely, jotta häntä voitiin lähestyä tosi palvonnassa, ja tuo järjestely esikuvasi syntien poistamista. Koska se oli kuvaus (Hpr 9:9), se edusti Jumalan tekemää järjestelyä, jossa suuri Ylimmäinen Pappi, Jeesus Kristus, saattoi palvella menemällä taivaaseen Isänsä eteen mukanaan uhrinsa arvo, joka voi tosiaan poistaa synnit (Hepr 9:24–26; ks. TEMPPELI). Tämän järjestelyn välityksellä uskolliset ihmiset voivat todella lähestyä Jumalaa (Hpr 4:16). Apostoli Johannes näki tuon taivaallisen ”todistuksen teltan pyhäkön” eli tabernaakkelin näyssä (Il 15:5).

Apostoli Pietari, Jumalan hengestä siinnyt poika, jolla oli toivo taivaallisesta elämästä Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, sanoi liharuumistaan ”telttamajaksi” eli tabernaakkeliksi. Se oli ’asuinpaikka’, mutta vain tilapäinen, koska Pietari tiesi, että hänen kuolemansa oli lähellä ja että hänen ylösnousemuksensa ei tapahtuisi lihassa vaan hengessä (2Pi 1:13–15; 1Jo 3:2; 1Ko 15:35–38, 42–44).

Tabernaakkelin kalusteita ja välineitä on käsitelty omissa artikkeleissaan.