Raamatussa kiinnitetään suhteellisen vähän huomiota sellaisiin taiteenlajeihin kuin maalaus- ja kuvanveistotaide sekä muotoilu. Ihmisen elämä ei kuitenkaan alkanut karulla kedolla vaan puutarhassa, paratiisissa, jonka puut olivat ”hyviä ravinnoksi” mutta myös ”haluttavan näköisiä” (1Mo 2:9). Ihmiselle annettiin kauneudentaju, ja luomistöiden – kukkien, puiden, vuorten, laaksojen, järvien, vesiputousten, lintujen ja muiden eläinten sekä itse ihmisruumiin – ylivertainen kauneus, taiteellisuus ja muotoilu tuottavat ylistystä niiden jumalalliselle Luojalle (Ps 139:14; Sr 3:11; Lal 2:1–3, 9, 13, 14; 4:1–5, 12–15; 5:11–15; Ro 1:20). Tässä artikkelissa taiteella tarkoitetaan lähinnä sitä, miten edellä mainittuja asioita kuvataan eri materiaalien sekä erilaisten muotojen ja ilmaisutapojen avulla.

Raamatussa kerrotaan, että jo Abrahamin aikaan Rebekalle annettiin lahjaksi ”kultainen nenärengas”, kultaisia rannerenkaita ja muita hopea- ja kultaesineitä (1Mo 24:22, 53). Abrahamin kotikaupungin Urin kuninkaallisista haudoista on löydetty monia upeita, taiteellisesti erittäin korkeatasoisia koriste-esineitä. Monet niistä taide-esineistä, jotka on löydetty Irakissa, Israelissa, Egyptissä ja niiden lähiseuduilla tehdyissä arkeologisissa tutkimuksissa, liittyvät kuitenkin jotenkin pakanauskontojen epäjumalanpalvelukseen tai ylpeisiin poliittisiin hallitsijoihin, mikä osoittaa, että taidetta alettiin jo varhain käyttää turmeltuneisiin tarkoituksiin.

Erilaisia materiaaleja. Vaikuttaa siltä, että egyptiläiset ja ehkä myös foinikialaiset valmistivat lasia jo toisella vuosituhannella eaa. Ilmeisesti sen valmistus on kuitenkin saanut alkunsa Mesopotamiasta, sillä sieltä on löydetty taidokkaasti tehdyn lasin sirpaleita, joiden uskotaan olevan peräisin aina kolmannelta vuosituhannelta eaa. Job (n. 1600 eaa.) viittasi siihen, että lasi oli erittäin kallisarvoista (Job 28:17). Vaikka se olikin vielä läpinäkymätöntä, siitä tehtiin pieniä eläinten kuvia, hajusterasioita sekä kaula- ja muita koruja. Roomalaiset kuuluivat ensimmäisiin läpinäkyvän lasin valmistajiin. (Vrt. Il 4:6; ks. LASI.)

Muinaiset taiteilijat työstivät varsin monia materiaaleja, mm. savea, terrakottaa, puuta, pronssia tai kuparia, rautaa, kultaa, hopeaa, jalo- ja korukiviä, lasia, norsunluuta, kalkkikiveä ja marmoria. (Ks. SINETTI.)

Heprealainen taide. Jäljellä olevan materiaalin vähäisyyden vuoksi heprealaisesta taiteesta on vaikea muodostaa selvää kuvaa, mutta Raamatusta käy ilmi, että taidetta arvostettiin. Egyptistä lähtiessään kansa vei mukanaan egyptiläisiltä saatuja kulta- ja hopeaesineitä (2Mo 12:35). He luovuttivat mielellään noita esineitä tabernaakkelin kaunistukseksi erämaassa (2Mo 35:21–24). Kun tabernaakkelia ja sen koristeita ja varusteita tehtiin, heidän taiteelliset kykynsä puun ja metallin käsittelyssä, kirjonnassa ja jalokivien työstämisessä pääsivät oikeuksiinsa. Varsinkin Besalel ja Oholiab ottivat johdon työssä ja opettivat toisia. On huomionarvoista, että kunnia heidän taiteellisista kyvyistään annetaan Jehovalle. (2Mo 35:30–35; 36:1, 2.)

Ennen tabernaakkelin rakentamista Aaron oli suunnannut taiteelliset kykynsä väärään tarkoitukseen, kun hän käytti kaiverrinta tehdessään valetun vasikankuvan palvottavaksi (2Mo 32:3, 4). Myös Mooses (tai joku hänen valtuuttamansa) ilmensi taiteellisuutta – mutta oikealla tavalla – tehdessään myöhemmin kuparikäärmeen (4Mo 21:9). Se että Lain määräykset kielsivät kuvien tekemisen palvottavaksi, kuitenkin epäilemättä rajoitti heprealaisten syventymistä maalaus- tai kuvanveistotaiteeseen, vaikka ne eivät sulkeneetkaan pois kaikkea kuvataiteen harjoittamista (2Mo 20:4, 5). Koska törkeä epäjumalanpalvelus oli hyvin yleistä kaikkien kansakuntien keskuudessa ja taidetta käytettiin laajalti sen edistämiseen, on ilmeistä, että ne, jotka noudattivat Lain määräyksiä ja joiden vastuulla oli niiden voimaan saattaminen, pitivät ihmis- tai eläinhahmoja esittäviä maalauksia tai veistoksia arveluttavina (5Mo 4:15–19; 7:25, 26). Tabernaakkelin kerubitkin peitettiin liinalla kuljetuksen ajaksi, jottei kansa olisi nähnyt niitä (4Mo 4:5, 6, 19, 20), ja vain ylimmäinen pappi näki myöhemmin rakennetun temppelin kerubit yhtenä päivänä vuodessa (1Ku 6:23–28; Hpr 9:6, 7). Lisäksi se maatalouskeskeinen elämä, jota israelilaiset viettivät sen jälkeen kun he olivat astuneet Luvattuun maahan ja asettuneet sinne asumaan, soi heille harvoin siinä määrin vapaa-aikaa ja varoja kuin laajamittainen taiteen harjoittaminen olisi vaatinut.

Kaikki tuomarien ajan taiteesta mainitut esimerkit liittyivät luopiouskonnon tapoihin (Tu 2:13; 6:25; 8:24–27; 17:3–6; 18:14).

Taideteokset kuninkaiden aikana. Vaikka muinainen Israelin kansakunta ei olekaan nykyään kuuluisa taideteoksistaan, todisteet osoittavat, että israelilaiset pystyivät tilaisuuden tullen valmistamaan taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, jotka herättivät laajalti huomiota ja ihailua.  Profeetta Hesekiel kuvailee, miten Jehova koristi ja kaunisti Jerusalemin: ”’Sinulle alkoi tulla nimeä kansakuntien keskuudessa kauneutesi tähden, sillä se oli täydellinen loistoni vuoksi, jonka olin pannut yllesi’, lausuu Suvereeni Herra Jehova.” (Hes 16:8–14.) Seuraavat jakeet (15–18, 25) kuitenkin osoittavat, että tuota kauneutta käytettiin vääristyneellä tavalla, kun Jerusalem harjoitti porttoutta sitä ympäröivien poliittisten kansakuntien kanssa. Myös Jeremia kertoo niiden, jotka näkivät Jerusalemin sen jälkeen kun Babylon oli kukistanut sen, sanoneen: ”Onko tämä se kaupunki, josta oli tapana sanoa: ’Se on kauneuden täydellisyys, koko maan riemun aihe’?” (Va 2:15; vrt. Ps 48:2; 50:2; Jes 52:1.) Salomon rakentama temppeli oli ilmeisesti täydellisen kaunis taideteos, ja sitä sanotaan ”pyhyyden ja kauneuden huoneeksi” (Jes 64:11; 60:13).

Käsitellessään kuningas Salomon aikaisen temppelin rakentamista monet hakuteokset ovat esittäneet olettamuksia, joiden mukaan israelilaisilla ei olisi ollut taiteellisia kykyjä, ja ne menevät jopa niin pitkälle, että antavat miltei kaiken kunnian foinikialaisille. Kertomuksesta käy kuitenkin ilmi, että Salomo pyysi avuksi vain yhtä foinikialaista taiteilijaa niiden puunhakkaajien lisäksi, jotka työskentelivät Libanonilla kuningas Hiramin omissa metsissä, ja kivenlouhijoiden lisäksi (1Ku 5:6, 18; 2Ai 2:7–10). Tämä israelilais-foinikialainen taiteilija oli myös nimeltään Hiram, ja hän oli taitava työstämään jalometalleja, kutomaan ja kaivertamaan. Kertomuksessa mainitaan kuitenkin Salomon omat taitavat miehet, ja myös kuningas Hiram puhui heistä sekä Salomon isän Daavidin taitavista miehistä (2Ai 2:13, 14). Daavid antoi Salomolle temppelin ja kaikkien sen yksityiskohtien rakennussuunnitelman, ja näin Salomo sai ”selvän käsityksen koko asiasta kirjoituksessa, jonka – – [hän sai] Jehovan kädestä – –, niin, kaikista rakennussuunnitelman töistä” (1Ai 28:11–19). Uskoton kuningas Ahas sitä vastoin ihastui Damaskoksessa olevaan pakanalliseen alttariin ja lähetti pappi Urialle ”luonnoksen alttarista ja – – sen – – mallin” teettääkseen siitä jäljennöksen (2Ku 16:1–12).

Kuningas Salomo teki myös suuren, ainutlaatuisesti muotoillun norsunluisen valtaistuimen, joka oli päällystetty kullalla. Sen käsinojien vieressä oli leijonapatsaita, ja leijonapatsaat reunustivat myös niitä kuutta porrasta, joita pitkin sille noustiin. (1Ku 10:18–20.) Psalmista 45:8 käy ilmi, että kuninkaan palatsissa käytettiin runsaasti norsunluuta. Ilmeisesti norsunluukaiverrukset olivat yleisiä huonekaluissa, paneeleissa ja taide-esineissä Israelin pohjoisessa valtakunnassa ja sen pääkaupungissa Samariassa kuningas Ahabin aikana ja sen jälkeen (1Ku 22:39; Am 3:12, 15; 6:4). Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty runsaasti norsunluupalasia, -laattoja ja -paneeleja alueelta, jolla palatsin arvellaan sijainneen. Joissakin niistä on kulta-, lasuurikivi- ja lasiupotuksia. Megiddosta on löydetty nelisensataa norsunluutyötä, mm. kauniisti kaiverrettuja norsunluupaneeleja sekä norsunluu-upotuksin koristeltuja rasioita ja pelilautoja, joiden arvellaan olevan peräisin n. 1100-luvulta eaa.

Hesekiel näki luopio-Jerusalemia koskeneessa näyssä matelijoiden, maaeläinten ja epäjumalien kaiverrettuja kuvia eräässä temppelialueen seinässä (Hes 8:10). Lisäksi vertauskuvallisen Oholiban (joka edusti uskotonta Jerusalemia) kerrotaan nähneen seinään veistettyjä kaldealaisten kuvia, jotka oli maalattu oranssinpunaisiksi (Hes 23:14; vrt. Jer 22:14).

Suhde kristillisyyteen. Paavali näki omin silmin Ateenan taiteellisen loiston, joka oli kehittynyt kreikkalaisten jumalien ja jumalattarien palvonnan ympärille, ja hän osoitti sikäläiselle kuulijakunnalleen, kuinka epäjohdonmukaista ihmisten, jotka olivat kiitollisuudenvelassa elämästään ja olemassaolostaan tosi Jumalalle ja Luojalle, oli kuvitella, että ”Jumalolento on kullan tai hopean tai kiven kaltainen, kuin jokin, mikä on muovailtu ihmisen taidon ja kekseliäisyyden avulla” (Ap 17:29). Hänkin siis osoitti, että olipa johonkin uskontoon liittyvä taiteellinen kauneus kuinka vaikuttavaa tai viehättävää tahansa, se ei sinänsä todista tuota uskontoa tosi palvonnaksi (vrt. Joh 4:23, 24).

Ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden kristittyjen taiteesta ei ole mitään mainintaa eikä todistusaineistoa. Katakombeista löydetyt nimikristittyjen tekemiksi arvellut maalaukset ja veistokset ovat peräisin vasta 100- ja 200-luvulta. Kirkon ja valtion yhdistyttyä 300-luvulla taidetta alettiin korostaa, ja aikanaan se saavutti yhtä merkittävän aseman kuin sillä oli pakanauskonnoissa, joihin sen symboliikka ja muodot usein liittyivätkin tai joita ne selvästi jäljittelivät. Louis Réau, joka toimi keskiajan taidehistorian professorina Sorbonnen yliopistossa Ranskassa, osoittaa teoksessaan Iconographie de l’art chrétien (Pariisi 1955, I osa, s. 10), että taidehistorioitsijat ovat jo pitkään olleet perillä tuosta pakanallisuudesta ja että tuo pakanallisuus ei  johtunut pelkästään taiteilijoista vaan myös kirkon omista menettelytavoista. Hän huomauttaa (s. 50), että kirkko päätti kunnioittaa ”esi-isien tapoja ja jatkaa niiden noudattamista toisen nimisinä”, sen sijaan että se olisi todella saanut pakanat muuttamaan vanhat tapansa ja palvontamuotonsa.

Sen vuoksi ei olekaan yllättävää nähdä muinaisessa Babylonissa varsin yleisiä eläinradan merkkejä katedraaleissa, esim. Pariisin Notre-Damessa, jossa niitä on vasemmassa oviaukossa ja Marian ympärillä valtavassa, keskeisellä paikalla olevassa ruusuikkunassa. (Vrt. Jes 47:12–15.) Niin ikään Ranskassa Auxerressa sijaitsevan katedraalin opaskirjassa todetaan, että katedraalin keskimmäisessä sisäänkäynnissä ”kuvanveistäjä pani joukkoon joitakin pakanasankareita: alastoman ja nukkuvan Eroksen [kreikkalainen rakkaudenjumala] – – Herakleen ja satyyrin [kreikkalaisen mytologian haltija, joka on puoliksi eläimen hahmoinen]! Alhaalla oikealla esitetään vertaus tuhlaajapojasta.”

Roomassa sijaitsevan Pietarinkirkon sisäänkäynnissä on Kristuksen ja ”Neitsyen” ohella kuvattu Ganymedes, jonka ”kotka vie pois”, jotta hänestä tulisi jumalien kuninkaan Zeuksen juomanlaskija, sekä ”Leda [Kastorin ja Polydeukeen synnyttäjä], jonka joutsen [Zeus] hedelmöittää”. Réau kysyy edelleen näistä pakanallisista vaikutteista: ”Mitä sitten pitäisi sanoa Sikstuksen kappelissa, Vatikaanin pääkappelissa, olevasta ’Viimeisestä tuomiosta’, jossa nähdään Michelangelon alastoman Kristuksen heittävän salaman muotoista keihästä kuin jyrisevä Juppiter [roomalaisten jumalien isä] ja kadotukseen tuomittujen ylittävän Styksiä [joki, jonka yli kuolleet kreikkalaisten uskomuksen mukaan kuljetettiin] Kharonin lautalla?” Hän sanookin: ”Esimerkkiä, joka tuli niin korkealta taholta [ts. jonka paavi hyväksyi], ei voitu olla seuraamatta.”

Kuten olemme havainneet, lihalliset israelilaiset eivät pitäneet kuvataidetta kovin tärkeänä, ja ensimmäisellä vuosisadalla toimineen hengellisten israelilaisten alkuseurakunnan historiasta se puuttuu lähes kokonaan. Heidän kirjallisuutensa sen sijaan vie voiton kaikkien muiden kansojen kirjallisuudesta, sillä he valmistivat Jumalan ohjauksessa muotonsa ja ennen kaikkea sisältönsä puolesta häikäisevän kauniin teoksen: Raamatun. Heidän henkeytetyt kirjoituksensa ovat ”kuin kultaomenoita hopeisissa kaiverrustöissä”, ja ne sisältävät kristallinkirkkaita totuuksia, jotka voivat loistossaan kilpailla hienoimpien jalokivien kanssa, sekä kielikuvia, jotka välittävät niin suurenmoisia ja ihastuttavia näkymiä, etteivät ihmistaiteilijat pysty kuvaamaan niitä. (San 25:11; 3:13–15; 4:7–9; 8:9, 10.)