Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Taivas

Taivas

Hepreankielinen sana ša·maʹjim (aina monikossa), joka on käännetty vastineilla ”taivas” tai ”taivaat”, näyttää pohjimmiltaan merkitsevän sellaista, mikä on korkeaa tai ylvästä (Ps 103:11; San 25:3; Jes 55:9). Taivasta vastaavan kreikan sanan (ou·ra·nosʹ) alkuperää ei tiedetä varmasti.

Aineelliset taivaat. Alkukielen sanaan sisältyvät aineelliset taivaat koko laajuudessaan. Tekstiyhteyden perusteella pystytään tavallisesti päättelemään, mitä aineellisten taivaiden osaa tarkoitetaan.

Maan ilmakehän taivaat. Sana ”taivas” tai ”taivaat” voi tarkoittaa koko sitä maan ilmakehän aluetta, jossa kaste ja kuura muodostuvat (1Mo 27:28; Job 38:29), linnut lentävät (5Mo 4:17; San 30:19; Mt 6:26), tuulet puhaltavat (Ps 78:26), salamat leimahtelevat (Lu 17:24) ja pilvet ajelehtivat ja satavat vettä, lunta tai rakeita (Jos 10:11; 1Ku 18:45; Jes 55:10; Ap 14:17). Joskus ”taivaalla” tarkoitetaan sitä taivaankupua tai -holvia, joka näyttää kaareutuvan maan yli (Mt 16:1–3; Ap 1:10, 11).

Ilmakehä vastaa suurin piirtein sitä 1. Mooseksen kirjan 1:6–8:ssa kuvattua ”laajuutta [hepr. ra·qiʹaʽ ]”, joka muodostettiin toisella luomisjaksolla. Ilmeisesti 1. Mooseksen kirjan 2:4:n sekä 2. Mooseksen kirjan 20:11:n ja 31:17:n maininnat ”taivaiden ja maan” luomisesta tarkoittavat juuri tätä ’taivasta’. (Ks. LAAJUUS.)

Kun ilmakehän laajuus muodostettiin, maan pinnalla olevat vedet erotettiin laajuuden yläpuolella olevista vesistä. Tämä selittää sen, mitä sanottiin Nooan ajan maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta: ”Kaikki laajan vesisyvyyden lähteet puhkesivat ja taivaiden sulkuportit aukenivat.” (1Mo 7:11; vrt. San 8:27, 28.) Vedenpaisumuksessa laajuuden yläpuolella olevat vedet ilmeisesti tulivat alas ikään kuin uomia myöten ja myös sateena. Kun tämä suuri vesivarasto oli tyhjentynyt, ”taivaiden sulkuportit” tavallaan ”sulkeutuivat” (1Mo 8:2).

Avaruus. Aineelliset ”taivaat” ulottuvat maan ilmakehän ulkopuolelle avaruuteen, jossa ovat taivaankappaleet, ”kaikki taivaiden armeija”: aurinko, kuu, tähdet ja tähdistöt (5Mo 4:19; Jes 13:10; 1Ko 15:40, 41; Hpr 11:12). Raamatun ensimmäisessä jakeessa osoitetaan, että nuo tähtitaivaat luotiin ennen maan muuttamista ihmisen asuttavaksi (1Mo 1:1). Nämä taivaat samoin kuin ilmakehän laajuus ovat Jumalan ”sormien” työtä ja julistavat Jumalan kunniaa (Ps 8:3; 19:1–6). Jumalan asettamat ”taivaita koskevat säädökset” vallitsevat kaikkia taivaankappaleita. Nykyaikaisista välineistään ja laajoista matemaattisista tiedoistaan huolimatta tähtitieteilijät eivät vieläkään kykene täysin käsittämään näitä säädöksiä. (Job 38:33; Jer 33:25.) Heidän tutkimustuloksensa vahvistavat kuitenkin sen, ettei ihminen pysty mittaamaan noita taivaita eikä laskemaan taivaankappaleiden määrää (Jer 31:37; 33:22; ks. TÄHTI). Sen sijaan Jumala on sekä laskenut että nimennyt ne (Ps 147:4; Jes 40:26).

”Keskitaivas” ja ’taivaiden ääret’. Ilmaus ”keskitaivas” tarkoittaa sitä osaa maan ilmakehän laajuudesta, missä linnut, esimerkiksi kotka, lentävät (Il 8:13; 14:6; 19:17; 5Mo 4:11 [hepr. ’taivaiden sydän’]). Jokseenkin samaa merkitsee ilmaus ”maan ja taivaan välillä” (1Ai 21:16; 2Sa 18:9). Babylonia vastaan hyökänneiden joukkojen sanottiin tulevan ”taivaiden äärestä”, mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että ne tulisivat sen kimppuun kaukaa horisontista (missä maa ja taivas näyttävät kohtaavan ja mistä aurinko näyttää nousevan ja mihin se näyttää laskevan) (Jes 13:5; vrt. Ps 19:4–6). Samoin sanonta ”taivaiden neljältä ääreltä” viittaa ilmeisesti neljään ilmansuuntaan ja osoittaa siten, että kyseessä on koko maa (Jer 49:36; vrt. Da 8:8; 11:4; Mt 24:31; Mr 13:27). Taivaat ympäröivät maata joka puolelta, joten Jehovan kyky nähdä kaikki ”koko taivaan alla” kattaa koko maapallon (Job 28:24).

Pilvitaivaat. Erästä toista hepreankielistä sanaa, šaʹḥaq, käytetään tarkoittamaan mm. ”pilvitaivaita” eli ilmakehän laajuutta, joka ympäröi maata ja jossa pilvet leijailevat (5Mo 33:26; San 3:20; Jes 45:8). Se voi merkitä myös maan ylle näennäisesti kaartuvaa holvia tai kupolia, joka on päivällä sininen ja jota yöllä koristavat tähdet (Ps 89:37). Useimmissa tapauksissa kirjoittaja ilmeisesti tarkoittaa vain sellaista, mikä on korkealla ihmisen yläpuolella, täsmentämättä, mistä nimenomaisesta ”taivaasta” on kyse (Ps 57:10; 108:4).

Sana šaʹḥaq tulee juuresta, jonka merkitys on ’survoa hienoksi’ (2Sa 22:43) ja joka voi siten tarkoittaa jotain hienoksi hakattua tai jauhettua, kuten ”tomukerrosta” (šaʹḥaq) Jesajan 40:15:ssä. Merkitys on erittäin osuva, koska pilvet muodostuvat siten, että maasta nouseva lämmin ilma jäähtyy ns. kastepisteeseen ja siinä oleva vesihöyry tiivistyy pienen pieniksi hiukkasiksi, joita voidaan sanoa ”vesipölyksi” (vrt. Job 36:27, 28). Usein vesihöyry kerääntyy hienojen pölyhiukkasten ympärille. (Ks. PILVI.) Merkityksen osuvuutta lisää se, että ilmakehän hienot pölyhiukkaset, vesihöyryn molekyylit ja jossain määrin muiden ilmakehän kaasujen (esim. hapen, typen ja hiilidioksidin) molekyylit hajottavat valon säteitä. Kaikkein hajautuneimpia ovat siniset säteet, joista kirkas taivas saa tyypillisen sinisen värinsä.

Tehdessään ilmakehän Jumala on ikään kuin ’takonut taivaan kovaksi kuin valettu metallipeili’ ja asettanut täsmällisen rajan ihmisen yläpuolella sinisenä kaartuvalle ilmakehälle (Job 37:18). Ilmakehän hiukkaset puristuvat tosiaan kokoon maan vetovoiman vuoksi, ja ne pysyvät niille asetetuissa rajoissa, koska maan vetovoima estää niitä kaikkoamasta maasta (1Mo 1:6–8). Ne heijastavat auringonvaloa tavalla, jota voi verrata peiliin. Tämän vuoksi taivas näyttää kirkkaalta, mutta jos ilmakehää ei olisi, maan päällä oleva tarkkailija näkisi vain mustan taivaan, jossa taivaankappaleet kimaltaisivat kirkkaina mustaa taustaa vasten, kuten kuu, jolla ei ole ilmakehää. Astronautit voivat avaruudesta nähdä maan ilmakehän valaistuna, hohtavana kehänä.

”Taivasten taivaat”. Ilmauksen ”taivasten taivaat” on ajateltu viittaavan ylimpiin taivaisiin ja käsittävän siten aineelliset taivaat koko laajuudessaan, olivatpa ne kuinka valtavat tahansa, koska taivaat ulottuvat maasta kaikkiin suuntiin (5Mo 10:14; Ne 9:6).

Salomo, Jerusalemin temppelin rakentaja, totesi, ettei Jumala voi mahtua ”taivaisiinkaan, niin, taivasten taivaaseen” (1Ku 8:27). Taivaiden Luojana Jehova on paljon niiden kaikkien yläpuolella ja ”yksin hänen nimensä on saavuttamattoman korkea. Hänen arvokkuutensa on maan ja taivaan yläpuolella.” (Ps 148:13.) Jehova mittaa aineelliset taivaat yhtä helposti kuin ihminen mittaisi esineen levittämällä sormensa siten, että esine on peukalon ja pikkusormen päiden välissä (Jes 40:12). Salomon sanat eivät merkitse sitä, ettei Jumalalla ole erityistä asuinpaikkaa. Ne eivät myöskään merkitse sitä, että hän on kaikkialla läsnä olemalla kirjaimellisesti kaikkialla ja kaikessa. Tämä käy ilmi siitä, että Salomo sanoi Jehovan myös kuulevan ’taivaista, pysyvästä asuinpaikastaan’, ts. henkimaailman taivaista (1Ku 8:30, 39).

Sana ”taivaat” kattaa siis kirjaimellisessa merkityksessään melkoisen alueen. Se voi viitata maailmankaikkeuden ääriin, mutta se voi tarkoittaa myös jotain, mikä on yksinkertaisesti poikkeuksellisen korkeaa tai ylevää. Myrskyn riepottelemissa laivoissa olevista sanotaankin, että ”he kohoavat taivaisiin asti, he vaipuvat pohjiin” (Ps 107:26). Myös Babelin tornin rakentajat aikoivat pystyttää rakennuksen, jonka ”huippu ulottuu taivaisiin”, eräänlaisen ”pilvenpiirtäjän” (1Mo 11:4; vrt. Jer 51:53). Aamoksen 9:2:n profetiassa sanotaan, että ihmiset ”nousevat taivaisiin” yrittäessään turhaan välttää Jehovan tuomioita, mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että he yrittäisivät paeta korkeille vuoristoseuduille.

Henkitaivaat. Henkitaivaista käytetään samoja alkukielen sanoja kuin aineellisistakin taivaista, mutta edellä esitetyn mukaisesti Jehova Jumala ei asu aineellisissa taivaissa, koska hän on Henki. Hän on kuitenkin ”Korkea ja Ylhäinen” ja asuu ”korkeudessa” (Jes 57:15), joten on paikallaan, että Jumalan ”ylhäisestä pyhyyden ja kauneuden asuinsijasta” käytetään heprean kielen sanaa, jonka perusmerkitys on ’korotettu’ tai ’ylevä’ (Jes 63:15; Ps 33:13, 14; 115:3). Aineellisten taivaiden Tekijänä (1Mo 14:19; Ps 33:6) Jehova on myös niiden Omistaja (Ps 115:15, 16). Hän tekee niissä mitä ikinä haluaa, myös ihmetekoja (Ps 135:6).

Monissa raamatunkohdissa sanalla ”taivaat” tarkoitetaankin Jumalaa itseään ja hänen suvereenia asemaansa. Hänen valtaistuimensa on taivaissa, ts. sillä hengellisellä valta-alueella, jota hän myös hallitsee (Ps 103:19–21; 2Ai 20:6; Mt 23:22; Ap 7:49). Kaiken yläpuolella olevasta asemastaan Jehova ’katsoo alas’ aineellisiin taivaisiin ja maahan (Ps 14:2; 102:19; 113:6), ja tästä ylhäisestä asemastaan hän myös puhuu, vastaa anomuksiin ja tuomitsee (1Ku 8:49; Ps 2:4–6; 76:8; Mt 3:17). Siksi luemmekin, että ollessaan vakavassa vaarassa Hiskia ja Jesaja ”rukoilivat – – ja huusivat taivaita avukseen” (2Ai 32:20; vrt. 2Ai 30:27). Jeesuskin käytti ”taivasta” edustamaan Jumalaa, kun hän kysyi uskonnollisilta johtajilta, oliko Johanneksen kaste peräisin ”taivaasta vai ihmisistä” (Mt 21:25; vrt. Joh 3:27). Tuhlaajapoika tunnusti tehneensä syntiä sekä ”taivasta vastaan” että omaa isäänsä vastaan (Lu 15:18, 21). ”Taivasten valtakunta” ei siis merkitse vain sitä, että se on perustettu henkitaivaissa ja että se hallitsee sieltä, vaan myös sitä, että se on ”Jumalan valtakunta” (Da 2:44; Mt 4:17; 21:43; 2Ti 4:18).

Jumalan taivaallisen aseman vuoksi sekä ihmiset että enkelit kohottivat kätensä tai kasvonsa kohti taivaita pyytäessään häntä toimimaan (2Mo 9:22, 23; 10:21, 22), vannoessaan valaa (Da 12:7) ja rukoillessaan (1Ku 8:22, 23; Va 3:41; Mt 14:19; Joh 17:1). Jehova sanoo 5. Mooseksen kirjan 32:40:ssä, että hän itse ’kohottaa kätensä ja vannoo kohti taivasta’. Heprealaiskirjeen 6:13:n mukaisesti tämä merkitsee ilmeisesti sitä, että Jehova vannoo itsensä kautta (vrt. Jes 45:23).

Enkelien asuinpaikka. Henkitaivaat ovat myös Jumalan henkipoikien ”oikea asuinpaikka” (Ju 6; 1Mo 28:12, 13; Mt 18:10; 24:36). Ilmauksella ”taivaiden armeija”, jota usein käytetään taivaankappaleista, tarkoitetaan joskus näitä Jumalan enkelipoikia (1Ku 22:19; vrt. Ps 103:20, 21; Da 7:10; Lu 2:13; Il 19:14). Sanaa ”taivaat” käytetään myös personoituna edustamaan enkeleitä, ”pyhien seurakuntaa” (Ps 89:5–7; vrt. Lu 15:7, 10; Il 12:12).

Hallitusvallan vertauskuva. Olemme nähneet, että taivaat voivat tarkoittaa Jehova Jumalaa hänen suvereenissa asemassaan. Kun Daniel siis kertoi Nebukadnessarille, että tämä Babylonian hallitsija tulisi kokemaan sellaista, mikä panisi hänet ”tietämään taivaiden hallitsevan”, se merkitsi sen tietämistä, ”että Korkein on Hallitsijana ihmisten valtakunnassa” (Da 4:25, 26).

Sen lisäksi että sana ”taivaat” tarkoittaa Korkeinta Suvereenia, sitä voidaan käyttää myös muista hallitusvalloista, jotka on korotettu alamaistensa yläpuolelle. Itse Babylonian kuninkaiden hallitsijasukua, jota Nebukadnessar edusti, kuvaillaan Jesajan 14:12:ssa tähden kaltaiseksi, ”loistavaksi, aamunkoiton pojaksi”. Valloittaessaan Jerusalemin 607 eaa. tuo Babylonian hallitsijasuku korotti valtaistuimensa ”Jumalan tähtien yläpuolelle”, ja näillä ”tähdillä” tarkoitettiin ilmeisesti Daavidin sukua olevia Juudan kuninkaita (niin kuin Daavidin valtaistuimen Perillisen, Kristuksen Jeesuksenkin, sanotaan Il 22:16:ssa olevan ”se kirkas aamutähti”; vrt. 4Mo 24:17). Kukistaessaan Jumalan asettaman Daavidin valtaistuimen Babylonian hallitsijasuku ikään kuin korotti itsensä taivaisiin. (Jes 14:13, 14.) Tätä ylvästä suuruutta ja laajalle ulottuvaa valta-aluetta kuvattiin myös Nebukadnessarin unessa vertauskuvallisella puulla, jonka latva ’ulottui taivaisiin’ (Da 4:20–22).

Uudet taivaat ja uusi maa. ”Taivaiden” yhteys hallitusvaltaan auttaa ymmärtämään, mitä merkitsee ilmaus ”uudet taivaat ja uusi maa”, joka esiintyy Jesajan 65:17:ssä ja 66:22:ssa ja jota apostoli Pietari lainaa 2. Pietarin kirjeen 3:13:ssa. Tämä yhteys havaitaan M’Clintockin ja Strongin Cyclopædiassa (1891, IV osa, s. 122), jossa sanotaan: ”Jes. 65:17:ssä uusi taivas ja uusi maa merkitsevät uutta hallitusta, uutta valtakuntaa, uutta kansaa.”

Samoin kuin ”maa” voi tarkoittaa ihmisyhteiskuntaa (Ps 96:1; ks. MAA), niin myös ”taivaat” voivat kuvata sellaisen ”maan” yläpuolella olevaa ylintä hallitusvaltaa tai hallitusta. Jesajan kautta annettu profetia, jossa esitettiin lupaus ”uusista taivaista ja uudesta maasta”, koski alkujaan Israelin palauttamista Babylonin pakkosiirtolaisuudesta. Palatessaan kotimaahansa israelilaiset astuivat uuteen asiainjärjestelmään. Jumala käytti Kyyros Suurta huomattavalla tavalla tuossa palauttamisessa. Serubbabel (Daavidin jälkeläinen) toimi Jerusalemissa käskynhaltijana ja Joosua ylimmäisenä pappina. Jehovan tarkoituksen mukaisesti tämä uusi hallitusjärjestelmä eli ”uudet taivaat” ohjasi ja valvoi alamaisiaan (2Ai 36:23; Hag 1:1, 14). Sen vuoksi Jerusalem tuli ”iloksi ja sen kansa riemuksi”, kuten Jesajan 65. luvun jakeessa 18 oli ennustettu.

Pietarin lainaus kuitenkin osoittaa, että Jumalan lupauksen perusteella oli odotettavissa vielä tulevakin täyttymys (2Pi 3:13). Koska Jumalan lupaus tässä tapauksessa liittyy Kristuksen Jeesuksen läsnäoloon, kuten osoitetaan jakeessa 4, ”uusien taivaiden ja uuden maan” täytyy liittyä Jumalan messiaaniseen valtakuntaan ja siihen, että se hallitsee tottelevaisia alamaisiaan. Kun Kristus Jeesus sai ylösnousemuksen ja nousi Jumalan oikealle puolelle, hän tuli ”taivaita korkeammaksi” (Hpr 7:26) sillä tavoin, että hänet sijoitettiin ”paljon ylemmäksi jokaista hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta – – ei ainoastaan tässä asiainjärjestelmässä, vaan myös tulevassa” (Ef 1:19–21; Mt 28:18).

Jumala asettaa Jeesuksen kristityt seuraajat, ”taivaallisesta kutsumisesta osalliset” (Hpr 3:1), ”perillisiksi” Kristuksen yhteydessä, jonka välityksellä Jumalan tarkoitus oli ”kaiken kokoaminen jälleen yhteen”. Ensimmäiseksi kootaan ykseyteen Jumalan kanssa Kristuksen kautta ”se mitä on taivaissa”, ts. taivaalliseen elämään kutsutut. (Ef 1:8–11.) Heidän perintönsä on ”varattuna taivaissa” (1Pi 1:3, 4; Kol 1:5; vrt. Joh 14:2, 3). He ovat ”kirjattuja” ja heillä on ’kansalaisuutensa’ taivaissa (Hpr 12:20–23; Fil 3:20). He muodostavat sen ”Uuden Jerusalemin”, jonka nähtiin Johanneksen näyssä ”tulevan alas taivaasta Jumalan luota” (Il 21:2, 9, 10; vrt. Ef 5:24–27). Koska tämän näyn alussa sanotaan sen koskevan ”uutta taivasta ja uutta maata” (Il 21:1), niin näyssä myöhemmin kerrottujen asioiden täytyy koskea niitä molempia. Näin ollen ”uuden taivaan” täytyy vastata Kristusta yhdessä hänen ’morsiamensa’, ”Uuden Jerusalemin”, kanssa, ja ”uuden maan” nähdään koostuvan heidän alamaisistaan, ’ihmisten kansoista’, jotka saavat heidän hallintonsa siunaukset, niin kuin kuvaillaan jakeissa 3 ja 4.

Kolmas taivas. 2. Korinttilaiskirjeen 12:2–4:ssä apostoli Paavali kertoo ihmisestä, joka ”temmattiin – – kolmanteen taivaaseen” ja ”paratiisiin”. Koska Raamattu ei mainitse kellään muulla olleen sellaista kokemusta, on todennäköistä, että apostoli puhui omasta kokemuksestaan. Jotkut ovat pyrkineet yhdistämään Paavalin maininnan kolmannesta taivaasta siihen varhaiseen rabbiiniseen näkemykseen, jonka mukaan taivaassa oli eri tasoja – kaikkiaan jopa ”seitsemän taivasta” – mutta Raamattu ei tue tätä näkemystä. Kuten olemme nähneet, taivaiden ei sanota jakautuvan joihinkin nimenomaisiin tasanteisiin tai tasoihin, vaan lukijan on turvauduttava tekstiyhteyteen saadakseen selville, tarkoitetaanko taivailla maan ilmakehän laajuutta, avaruutta, henkitaivaita vai jotain muuta. Näin ollen vaikuttaa siltä, että maininta ”kolmannesta taivaasta” viittaa nähtävästi messiaanisen valtakunnan ylivertaiseen hallintomuotoon. Huomaa, miten Jesajan 6:3:ssa, Hesekielin 21:27:ssä, Johanneksen 21:15–17:ssä ja Ilmestyksen 4:8:ssa sanat ja ilmaukset toistetaan kolme kertaa ilmeisestikin korostuksen vuoksi.

Entisen taivaan ja maan katoaminen. Johanneksen näyssä sanotaan ”entisen taivaan ja entisen maan” kadonneen (Il 21:1; vrt. 20:11). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa osoitetaan maallisten hallitusten ja niiden hallitsemien kansojen olevan Saatanan vallan alaisuudessa (Mt 4:8, 9; Joh 12:31; 2Ko 4:3, 4; Il 12:9; 16:13, 14). Apostoli Paavali viittasi ”taivaallisissa oleviin pahoihin henkivoimiin” ja niiden hallituksiin, valtoihin ja maailmanhallitsijoihin (Ef 6:12). ”Entisen taivaan” katoaminen merkitsee siis loppua poliittisille hallituksille, joihin Saatana ja hänen demoninsa ovat vaikuttaneet. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, mitä 2. Pietarin kirjeen 3:7–12:ssa sanotaan ”nykyisten taivaiden” tuhoamisesta ikään kuin tulella. Myös Ilmestyksen 19:17–21:ssä kuvaillaan maailmanlaajuisen poliittisen järjestelmän ja sen kannattajien tuhoa; siinä sanotaan, että vertauskuvallinen peto ”heitettiin – – tuliseen järveen, joka palaa rikistä”. (Vrt. Il 13:1, 2.) Ilmestyksen 20:1–3:ssa taas osoitetaan, että Panettelija itse heitetään ”syvyyteen” tuhanneksi vuodeksi, minkä jälkeen hänet ’päästetään irti vähäksi aikaa’.

Korotetun alentaminen. Koska taivaat edustavat sellaista, mikä on ylennettyä, jonkin korotetun alentaminen esitetään toisinaan taivaiden kukistumisena tai ’järkkymisenä’ tai ’vavisuttamisena’. Jehovasta sanotaan, että hän ”on heittänyt Israelin kauneuden taivaasta maan päälle” sen autioituksen aikaan. Tuohon kauneuteen sisältyi sen valtakunta ja ruhtinashallitsijat sekä heidän valtansa, ja tuo kauneus kulutettiin kuin tulella. (Va 2:1–3.) Israelin valloittaja, Babylon, koki kuitenkin myöhemmin oman ’taivaansa’ vavisuttamisen ja ’maansa’ järkkymisen, kun meedialaiset ja persialaiset kukistivat Babylonin ja sen taivaalliset jumalat osoittautuivat vääriksi eivätkä pystyneet pelastamaan sitä maan herruuden menettämiseltä (Jes 13:1, 10–13).

Samoin ennustettiin, ettei Edomin taivaan korkuinen asema pelastaisi sitä tuholta ja että Jehovan tuomion miekka kastuisi sen korkeuksissa eli ”taivaissa” täysin märäksi, eikä edomilaisille tulisi apua mistään taivaallisesta eli korotetusta lähteestä (Jes 34:4–7; vrt. Ob 1–4, 8). Kerskailevat ihmiset, jotka puhuvat pahaa ylhäiseen tapaan, ikään kuin he olisivat ”panneet suunsa itse taivaisiin”, syöksyvät varmasti perikatoon (Ps 73:8, 9, 18; vrt. Il 13:5, 6). Kapernaumin kaupungilla oli syytä tuntea olevansa suuresti suosittu sen huomion takia, jota se sai Jeesuksen ja hänen palveluksensa kautta. Koska se ei kuitenkaan reagoinut myönteisesti Jeesuksen voimatekoihin, hän kysyi: ”Korotetaanko sinut ehkä taivaaseen?” ja ennusti sitten sen sijaan: ”Alas Haadekseen sinä joudut.” (Mt 11:23.)

Taivaiden pimeneminen. Taivaiden tai taivaankappaleiden pimenemistä käytetään usein edustamaan vauraiden, suotuisien olosuhteiden loppumista ja niiden korvaamista pahaenteisillä, synkillä näkymillä ja olosuhteilla, kuin synkällä ajalla, jolloin pilvet pimentävät kaiken valon päivällä ja yöllä (vrt. Jes 50:2, 3, 10). Tämä aineellisten taivaiden kuvaannollinen käyttö ihmisten tulevaisuudennäkymien yhteydessä muistuttaa jonkin verran vanhaa arabialaista ilmausta: ”Hänen taivaansa on pudonnut maahan.” Se merkitsee, että jonkun ylemmyys tai hyvinvointi on huomattavasti vähentynyt. Toisinaan Jumala on tosin käyttänyt jumalallisen vihansa ilmausten yhteydessä taivaallisia ilmiöitä, joista jotkin ovat pimentäneet taivaat kirjaimellisesti (2Mo 10:21–23; Jos 10:12–14; Lu 23:44, 45).

Juudalle sellainen pimeyden päivä tuli profeetta Joelin kautta annetun Jehovan tuomion täyttymykseksi, ja se saavutti huippunsa Babylonin autioittaessa Juudan (Jl 2:1, 2, 10, 30, 31; vrt. Jer 4:23, 28). Kaikki toivo taivaallisesta lähteestä saatavasta avusta näytti sammuneen, ja kuten 5. Mooseksen kirjan 28:65–67:ssä oli ennustettu, Juudan asukkaat olivat ’kauhuissaan yötä päivää’ ilman apua tai toivoa auringonvalosta aamulla tai kuunvalosta illalla. Saman profeetan, Joelin, kautta Jehova kuitenkin varoitti Juudan vihollisia, että he kokisivat saman tilanteen, kun hänen tuomionsa kohtaisi heitä (Jl 3:12–16). Hesekiel ja Jesaja käyttivät tätä samaa kielikuvaa ennustaessaan Jumalan tuomiota, Hesekiel Egyptille ja Jesaja Babylonille (Hes 32:7, 8, 12; Jes 13:1, 10, 11).

Apostoli Pietari lainasi Joelin profetiaa helluntaipäivänä kehottaessaan häntä kuuntelevaa ihmisjoukkoa: ”Pelastautukaa tästä kierosta sukupolvesta.” (Ap 2:1, 16–21, 40.) Tuon sukupolven välinpitämättömät jäsenet näkivät synkän pimeyden ajan, kun roomalaiset piirittivät ja lopulta hävittivät Jerusalemin vajaat 40 vuotta myöhemmin. Ennen helluntaita Jeesus oli kuitenkin esittänyt samanlaisen profetian ja osoittanut, että se täyttyisi hänen läsnäolonsa aikana (Mt 24:29–31; Lu 21:25–27; vrt. Il 6:12–17).

Aineellisten taivaiden pysyvyys. Temanilainen Elifas sanoi Jumalasta: ”Katso! Pyhiinsä hän ei usko, eivätkä taivaatkaan ole puhtaat hänen silmissään.” Jehova sanoi kuitenkin Elifasille hänestä ja hänen kahdesta toveristaan: ”Te ette ole puhuneet minusta totuudenmukaisesti niin kuin palvelijani Job.” (Job 15:1, 15; 42:7.) 2. Mooseksen kirjan 24:10:ssä osoitetaan päinvastoin, että taivaat edustavat puhtautta. Raamatussa ei siis esitetä mitään syytä, jonka vuoksi Jumala hävittäisi aineelliset taivaat.

Aineellisten taivaiden pysyvyys käy ilmi siitä, että niitä käytetään jonkin ikuisesti kestävän vertauskuvana, esimerkiksi kuvaamaan Jumalan Pojan perimän Daavidin valtakunnan aikaansaamaa rauhaa ja vanhurskautta (Ps 72:5–7; Lu 1:32, 33). Sellaisia raamatunkohtia kuin psalmi 102:25, 26, joissa sanotaan, että taivaat ”tuhoutuvat” ja että ne ’vaihdetaan kuin kulunut vaate’, ei pidäkään sen vuoksi tulkita kirjaimellisesti.

Luukkaan 21:33:ssa Jeesus sanoo, että ”taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät missään tapauksessa katoa”. Toiset raamatunkohdat osoittavat, että ”taivas ja maa” pysyvät ikuisesti (1Mo 9:16; Ps 104:5; Sr 1:4). Näin ollen tässä mainitut ”taivas ja maa” voivat hyvinkin olla vertauskuvallisia samoin kuin Ilmestyksen 21:1:ssä mainitut ”entinen taivas ja entinen maa”; vertaa Matteuksen 24:35:een.

Psalmissa 102:25–27 korostetaan Jumalan ikuisuutta ja katoamattomuutta, kun taas hänen aineellinen luomakuntansa, taivaat ja maa, on katoavaa, ts. se voitaisiin hävittää, jos se olisi Jumalan tarkoitus. Jumala on olemassa ikuisesti, mutta kaikkien hänen aineellisen luomakuntansa osien pysyvyys on ehdollista. Kuten havaitaan maasta, aineellisessa luomakunnassa täytyy tapahtua jatkuvaa uusiutumista, jotta se säilyisi tai pysyisi nykyisessä muodossaan. Se että aineellisten taivaiden olemassaolo riippuu Jumalan tahdosta ja hänen ylläpitävästä voimastaan, osoitetaan psalmissa 148, jossa ensin viitataan aurinkoon, kuuhun ja tähtiin sekä muihin Jumalan luomakunnan osiin ja todetaan sitten jakeessa 6, että Jumala ”pitää ne paikoillaan ikuisesti, ajan hämärään asti. Hän on antanut säännöksen, eikä se häviä.”

Psalmin 102:25, 26 sanoilla tarkoitetaan Jehova Jumalaa, mutta apostoli Paavali käyttää niitä Jeesuksesta Kristuksesta. Tämä johtuu siitä, että Jumalan ainosyntyinen Poika oli Jumalan henkilökohtainen Edustaja, jota käytettiin aineellisen maailmankaikkeuden luomisessa. Paavali vertaa toisiinsa Pojan pysyvyyttä ja sen aineellisen luomakunnan pysyvyyttä, jonka Jumala voisi halutessaan ’kääriä kokoon niin kuin viitan’ ja panna syrjään. (Hpr 1:1, 2, 8, 10–12; vrt. 1Pi 2:3, Rbi8, alav.)

Runollisia ja kuvaannollisia ilmauksia. Aineelliset taivaat vaikuttavat merkittävästi elämän säilymiseen ja kukoistamiseen maan päällä, esimerkiksi auringonpaisteen, sateen, kasteen, virkistävien tuulien ja muiden ilmakehän hyödyllisten luonnonilmiöiden kautta, ja siksi niitä sanotaankin runollisesti Jehovan ”hyväksi varastohuoneeksi” (5Mo 28:11, 12; 33:13, 14). Jehova avaa sen ”ovet” siunatakseen palvelijoitaan, kuten aiheuttaessaan mannan, ”taivaan viljan”, laskeutumisen maahan (Ps 78:23, 24; Joh 6:31). Pilvet ovat ikään kuin ”vesiruukkuja” tuon varastohuoneen yläkammioissa, ja sade valuu kuin ”patoluukuista”, kun jotkin syyt, esimerkiksi vuoret tai jopa jokin Jumalan yliluonnollinen teko, saavat veden tiivistymään ja satamaan maahan joillakin nimenomaisilla alueilla (Job 38:37; Jer 10:12, 13; 1Ku 18:41–45).

Jehova käytti kuvakieltä varoittaessaan Israelia siitä, että yläpuolella olevat taivaat muuttuisivat tottelemattomuuden vuoksi kupariksi ja alla oleva maa raudaksi ja heidän maansa sateena olisivat pöly ja tomu. Epäilemättä ”suljettu”, pilvetön taivas muuttuisi sellaisesta sateen puutteesta punertavaksi, kuparinväriseksi, koska tomuhiukkasten määrän lisääntyminen ilmakehässä hajauttaa sinistä valoa siten, että punaiset valoaallot tulevat huomattavammiksi, samoin kuin laskeva aurinko näyttää punaiselta, koska auringon säteiden täytyy läpäistä syvempi tai paksumpi ilmakehä. (3Mo 26:19; 5Mo 11:16, 17; 28:23, 24; vrt. 1Ku 8:35, jossa ”taivas” tarkoittaa taivaanlaajuutta.)

Tämä auttaa ymmärtämään Hoosean 2:21–23:ssa esitettyä kuvausta. Jehova ennustaa ensin Israelin uskottomuuden autioittavat seuraukset ja kertoo sitten sen ennallistamisen ajasta ja sitä seuraavista siunauksista. ”Sinä päivänä”, hän sanoo, ”minä vastaan taivaille, ja ne puolestaan vastaavat maalle, ja maa taas vastaa viljalle ja makealle viinille ja öljylle, ja ne puolestaan vastaavat Jisreelille.” Ilmeisesti tämä edustaa Israelin anomusta Jehovan siunauksen saamiseksi tässä mainitun Jehovan asettaman luonnon kiertokulun kautta. Siitä syystä ne personoidaan, ikään kuin ne pystyisivät pyytämään ja anomaan. Israel pyytää viljaa, viiniä ja öljyä; nämä tuotteet vuorostaan pyytävät kasveilleen ravintoa ja vettä maasta; tyydyttääkseen tämän tarpeen maa tarvitsee (eli kuvaannollisesti pyytää) aurinkoa, sadetta ja kastetta taivaista; taivaat (jotka siihen asti ovat olleet ’suljettuina’ Jumalan siunauksen menettämisen vuoksi) voivat vastata vain, jos Jumala hyväksyy niiden anomuksen, palauttaa kansan suosioonsa ja panee sitten tuon luonnon tuotannon liikkeelle. Profetiassa vakuutetaan hänen tekevän niin.

Toisen Samuelin kirjan 22:8–15:ssä Daavid ilmeisesti käyttää kuvausta hirvittävästä myrskystä sen valaisemiseen, minkä vaikutuksen Jumalan puuttuminen asioihin Daavidin hyväksi teki, kun hän vapautti Daavidin tämän vihollisista. Tämän kuvaannollisen myrskyn rajuus vavisuttaa taivaiden perustuksia, ja taivaat ’taipuvat’ synkkien pilvien roikkuessa matalalla. Vertaa tätä 2. Mooseksen kirjan 19:16–18:ssa kuvattuun kirjaimelliseen myrskyyn ja Jesajan 64:1, 2:n runollisiin ilmauksiin.

Jehovan, ”taivaan valojen Isän” (Ja 1:17), sanotaan usein ’jännittävän taivaat’, niin kuin telttakangas jännitetään (Ps 104:1, 2; Jes 45:12). Taivaat – sekä ilmakehän laajuus päivällä että tähtitaivaat yöllä – näyttävät maan päällä elävien ihmisten silmissä suunnattomalta kupolikatokselta. Jesajan 40:22:n kuvauksessa puhutaan ”hienon harson”, ei karkean telttakankaan, levittämisestä. Tämä ilmaisee tuon taivaankatoksen hienoa rakennetta. Kirkkaana yönä tuhannet tähdet tosiaan muodostavat pitsimäisen verkon avaruuden mustan samettitaustan päälle. Myös se valtava galaksi, jota sanotaan via lacteaksi tai Linnunradaksi ja jossa meidän aurinkokuntamme sijaitsee, näyttää maasta katsottuna harsomaiselta.

Edellä esitetystä voidaan nähdä, että näiden kuvaannollisten ilmausten merkitystä määriteltäessä on aina otettava huomioon tekstiyhteys. Kun Mooses siis kutsui ”taivaat ja maan” niiden asioiden todistajiksi, joita hän julisti Israelille, on selvää, ettei hän tarkoittanut elotonta luomakuntaa, vaan taivaiden ja maan älyllisiä asukkaita (5Mo 4:25, 26; 30:19; vrt. Ef 1:9, 10; Fil 2:9, 10; Il 13:6). Näin on myös taivaiden ja maan iloitessa Babylonin kukistumisesta, mistä on kerrottu Jeremian 51:48:ssa (vrt. Il 18:5; 19:1–3). Jesajan 45:8:n kehotuksen ”valukoot pilvitaivaat vanhurskautta” täytyy myös tarkoittaa henkitaivaita. Joissakin tapauksissa tarkoitetaan kirjaimellisia taivaita, mutta niiden sanotaan vertauskuvallisesti iloitsevan tai huutavan ääneen. Jehovan tullessa tuomitsemaan maata, kuten kuvaillaan psalmissa 96:11–13, sekä taivaat että maa, meri ja keto näyttävät iloisilta (vrt. Jes 44:23). Aineelliset taivaatkin ylistävät Luojaansa samalla tavoin kuin kauniisti suunniteltu tuote tuottaa ylistystä sen tehneelle ammattimiehelle. Taivaat puhuvat tavallaan Jehovan voimasta, viisaudesta ja majesteettisuudesta (Ps 19:1–4; 69:34).

Taivaaseennouseminen. 2. Kuninkaiden kirjan 2:11, 12:ssa kerrotaan, että profeetta ”Elia lähti nousemaan myrskytuulessa kohti taivasta”. Taivaalla ei tässä tarkoiteta Jumalan läsnäolon henkitaivaita vaan ilmakehän taivasta, jossa myrskytuulet puhaltavat. Elia ei kuollut tuon taivaaseennousemisen yhteydessä vaan eli vielä useita vuosia sen jälkeen, kun hänet oli taivaan kautta siirretty pois seuraajansa Elisan luota. Elia ei kuollessaankaan noussut henkitaivaisiin, sillä Jeesus sanoi maan päällä ollessaan selvästi, että ”kukaan ei ole noussut taivaaseen” (Joh 3:13). (Ks. ELIA nro 1: Elisasta tulee Elian seuraaja.) Pietari sanoi helluntaina myös Daavidista, että tämä ”ei – – noussut taivaisiin” (Ap 2:34). Mikään Raamatussa ei todellakaan osoita, että taivaallinen toivo olisi ollut tarjolla Jumalan palvelijoille ennen Kristuksen Jeesuksen tuloa. Sellainen toivo ilmenee ensimmäisen kerran siitä, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen (Mt 19:21, 23–28; Lu 12:32; Joh 14:2, 3), ja he ymmärsivät sen täysin vasta vuoden 33 helluntain jälkeen (Ap 1:6–8; 2:1–4, 29–36; Ro 8:16, 17).

Raamattu osoittaa, että Kristus Jeesus oli ensimmäinen, joka nousi maasta Jumalan läsnäolon taivaisiin (1Ko 15:20; Hpr 9:24). Kun Jeesus nousi kohti taivasta, pilvi vei hänet pois opetuslasten näkyvistä. Heidän katsellessaan kiinteästi taivaalle heille näyttäytyivät enkelit, jotka sanoivat: ”Galilean miehet, miksi te seisotte katsomassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne ylös taivaaseen, tulee näin samalla tavalla kuin olette nähneet hänen taivaaseen menevän.” (Ap 1:9–11, Rbi8, alav.) Oikeastaan enkelit siis sanoivat opetuslapsille, ettei näiden kannattanut katsella taivaalle ja odottaa Jeesuksen ilmestyvän heidän näkyviinsä sieltä, sillä pilvi oli vienyt hänet ylös, ja hänestä oli tullut näkymätön. Mutta hän tulisi takaisin samalla tavalla, näkymättömänä, kirjaimellisten silmien havaitsematta.

Nousemalla Jumalan luo taivaaseen ja esittämällä siellä lunastusuhrinsa Jeesus avasi tien niille, jotka seuraisivat häntä sinne: seurakuntansa hengestäsiinneille jäsenille (Joh 14:2, 3; Hpr 6:19, 20; 10:19, 20). Heissä täytyy ylösnousemuksessa olla ”taivaallisen” – Kristuksen Jeesuksen – ”kuva”, jotta he voisivat nousta henkitason taivaisiin, sillä ”liha ja veri” eivät voi periä taivaallista Valtakuntaa (1Ko 15:42–50).

Miten ”taivaallisissa” olevat voivat yhä olla maan päällä?

Apostoli Paavali puhuu kirjeessään efesolaisille tuolloin maan päällä eläneistä kristityistä ikään kuin he jo olisivat taivaallisessa asemassaan herätettyinä kuolleista ja asetettuina ”istumaan yhdessä taivaallisiin Kristuksen Jeesuksen yhteydessä” (Ef 1:3; 2:6). Tekstiyhteys osoittaa, että Jumala pitää voideltuja kristittyjä sellaisina, koska hän on ’asettanut heidät perillisiksi’, jotka saavat hänen Poikansa kanssa taivaallisen perinnön. Tämän asettamisen kautta heidät on korotettu eli nostettu ylös jo maan päällä ollessaan. (Ef 1:11, 18–20; 2:4–7, 22.) Nämä seikat valaisevat myös Ilmestyksen 11:12:n vertauskuvallista näkyä. Lisäksi ne auttavat ymmärtämään Danielin 8:9–12:n profeetallista symboliikkaa, kun siinä sanotaan, että jokin, minkä aiemmin osoitettiin edustavan jotain poliittista valtaa, ”tuli jatkuvasti suuremmaksi aina taivaiden armeijaan asti” ja jopa pudotti muutamia tuosta armeijasta ja tähdistä maahan. Danielin 12:3:ssa sanotaan niiden Jumalan palvelijoiden, jotka ovat maan päällä ennustettuna lopun aikana, loistavan ”kuin tähdet ajan hämärään asti”. Pane myös merkille tähtien kuvaannollinen käyttö Ilmestyksen luvuissa 1–3, missä tekstiyhteys osoittaa noiden ”tähtien” tarkoittavan ihmisiä, jotka selvästikin elävät maan päällä ja joutuvat siellä erilaisiin tilanteisiin ja kiusauksiin; nämä ”tähdet” ovat vastuussa huostaansa uskotuista seurakunnista (Il 1:20; 2:1, 8, 12, 18; 3:1, 7, 14).

Tie taivaalliseen elämään. Tie taivaalliseen elämään sisältää muutakin kuin pelkästään uskon Kristuksen lunastusuhriin ja Jumalan ohjeiden mukaisia uskon tekoja. Apostolien ja opetuslasten henkeytetyt kirjoitukset osoittavat, että Jumalan on täytynyt myös kutsua ja valita heidät Poikansa välityksellä (2Ti 1:9, 10; Mt 22:14; 1Pi 2:9). Tähän kutsuun sisältyy joukko toimenpiteitä, joiden kautta täytetään taivaallisen perinnön saamisen edellytykset. Monet noista toimenpiteistä tekee Jumala, jotkin kutsuttu itse. Noita toimenpiteitä ovat kutsutun kristityn julistaminen vanhurskaaksi (Ro 3:23, 24, 28; 8:33, 34), hänen tuottamisensa (”siittämisensä”) pyhällä hengellä (Joh 1:12, 13; 3:3–6; Ja 1:18), hänen kastamisensa Kristuksen kuolemaan (Ro 6:3, 4; Fil 3:8–11), hänen voitelemisensa (2Ko 1:21; 1Jo 2:20, 27) ja hänen pyhittämisensä (Joh 17:17). Kutsutun täytyy myös pysyä nuhteettomana kuolemaan saakka (2Ti 2:11–13; Il 2:10), ja kun hän on osoittautunut uskolliseksi kutsumiselleen ja valitsemiselleen (Il 17:14), hänet herätetään lopulta henkielämään (Joh 6:39, 40; Ro 6:5; 1Ko 15:42–49). (Ks. PYHITYS; VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN; VOIDELTU, VOITELU; YLÖSNOUSEMUS.)