Jumalan asuinpaikka, kirjaimellinen tai hengellinen pyhä paikka eli pyhäkkö, jota käytetään palvontaan. Heprealainen sana hē·khalʹ, joka käännetään vastineella ”temppeli”, tarkoittaa myös ’palatsia’. Kreikkalaiset sanat hi·e·ronʹ ja na·osʹ käännetään molemmat vastineella ”temppeli”, ja ne voivat tarkoittaa koko temppelikompleksia tai sen keskeistä rakennusta; na·osʹ, joka merkitsee ’pyhäkköä’ tai ’Jumalan asumusta (asuntoa)’, tarkoittaa joskus nimenomaan temppelin pyhiä sisätiloja. (Ks. PYHÄ PAIKKA.)

Salomon temppeli. Kuningas Daavid halusi hartaasti rakentaa Jehovalle huoneen sijoittaakseen sinne liiton arkun, joka ’asui telttakankaiden keskellä’. Daavidin ehdotus miellytti Jehovaa, mutta hän sanoi että Daavidin poika (Salomo) saisi edun rakentaa sen, koska Daavid oli sotiessaan vuodattanut paljon verta. Tämä ei tarkoittanut sitä, ettei Jumala olisi hyväksynyt sotia, joita Daavid kävi Jehovan nimen ja hänen kansansa puolesta. Temppeli oli kuitenkin määrä rakentaa rauhan aikana, ja sen rakentajan piti olla rauhan mies. (2Sa 7:1–16; 1Ku 5:3–5; 8:17; 1Ai 17:1–14; 22:6–10.)

Kustannukset. Daavid osti myöhemmin jebusilaisen Ornanin (Araunan) puimatantereen Morianvuorelta temppelin paikaksi (2Sa 24:24, 25; 1Ai 21:24, 25). Hän kokosi 100000 talenttia kultaa, 1000000 talenttia hopeaa ja suuret määrät kuparia ja rautaa ja lahjoitti sen lisäksi omasta omaisuudestaan 3000 talenttia kultaa ja 7000 talenttia hopeaa. Lisäksi hän sai ruhtinailta lahjoituksina 5000 talentin ja 10000 dareikin arvosta kultaa ja 10000 talentin arvosta hopeaa sekä paljon rautaa ja kuparia. (1Ai 22:14; 29:3–7.) Kaikkiaan saatiin siis 108000 talenttia ja 10000 dareikkia kultaa ja 1017000 talenttia hopeaa, joiden arvo olisi nykyrahassa 48337047000 dollaria. Daavidin poika Salomo ei käyttänyt tuota kaikkea temppelin rakentamiseen vaan pani loput temppelin aarteistoon (1Ku 7:51; 2Ai 5:1).

Työmiehet. Kuningas Salomo ryhtyi rakentamaan Jehovan temppeliä neljäntenä hallitusvuotenaan (1034 eaa.), sen toisessa kuussa eli sivkuussa, Daavidin henkeytettynä saaman rakennussuunnitelman mukaan (1Ku 6:1; 1Ai 28:11–19). Työ kesti yli seitsemän vuotta (1Ku 6:37, 38). Tyroksen kuningas Hiram vaihtoi Libanonin puutavaraa vehnään, ohraan, öljyyn ja viiniin, ja hän antoi käytettäväksi kokeneita kirvesmiehiä ja kivenhakkaajia sekä erään erikoisasiantuntijan, joka oli myös nimeltään Hiram ja jonka isä oli tyroslainen ja äiti Naftalin heimoon kuulunut israelilainen. Tämä mies oli erittäin taitava käsittelemään kultaa, hopeaa, kuparia, rautaa, puuta, kiveä ja kankaita. (1Ku 5:8–11, 18; 7:13, 14, 40, 45; 2Ai 2:13–16.)

Salomo järjesti työt siten, että hän otti 30000 israelilaismiestä työvelvollisiksi ja lähetti heidät vuorotellen Libanonille 10000 kerrallaan kuukaudeksi, niin että miehet olivat työvuorojen välillä kaksi kuukautta kotona (1Ku 5:13, 14). Taakankantajiksi hän määräsi maan ”muukalaisasukkaista” 70000 ja hakkaajiksi 80000 (1Ku 5:15; 9:20, 21; 2Ai 2:2). Työnjohtajiksi Salomo asetti 550 miestä ja nähtävästi heidän avustajikseen 3300 miestä (1Ku 5:16; 9:22, 23). Näistä oli ilmeisesti 250 israelilaisia ja 3600 Israelissa asuvia ”muukalaisasukkaita” (2Ai 2:17, 18).

”Kyynärän” pituus. Käsitellessämme Salomon, Serubbabelin ja Herodeksen temppelien mittoja käytämme 44,5 cm:n pituista kyynärää. On kuitenkin mahdollista, että he käyttivät pitempää kyynäränmittaa, joka oli n. 51,8 cm (vrt. 2Ai 3:3 [jossa mainitaan ”pituus kyynäröissä – – aikaisemman mitan mukaan”, mikä saattoi olla pitempi kuin kyynärä, joka tuli yleiseen käyttöön] ja Hes 40:5). (Ks. KYYNÄRÄ.)

Rakennussuunnitelma ja -tarvikkeet. Temppeli oli erittäin upea rakennus, ja se rakennettiin pääosin tabernaakkelin mallin mukaan. Pyhän ja kaikkeinpyhimmän sisämitat olivat kuitenkin suuremmat kuin tabernaakkelin sisämitat. Pyhän pituus oli 40 kyynärää (17,8 m), leveys 20 kyynärää (8,9 m) ja korkeus ilmeisesti 30 kyynärää (13,4 m). (1Ku 6:2, 17.) Kaikkeinpyhin oli kuutio, jonka kukin sivu oli 20 kyynärää (1Ku 6:20; 2Ai 3:8). Lisäksi kaikkeinpyhimmän yläpuolella oli kattohuoneita, joiden korkeus oli noin 10 kyynärää (4,5 m) (1Ai 28:11). Temppelin kolmella  sivustalla oli myös sivurakennus, jossa oli varastohuoneita jne. (1Ku 6:4–6, 10).

Rakennusaineina käytettiin pääasiassa kiveä ja puuta. Huoneiden lattiat oli päällystetty katajalla; sisäseinät olivat setripuuta, ja niihin oli kaiverrettu kerubeja, palmuja ja kukkia; seinät ja katto päällystettiin kokonaan kullalla (1Ku 6:15, 18, 21, 22, 29). Pyhän ovet (temppelin sisäänkäynnissä) olivat katajaa, niihin tehtiin kaiverruksia ja ne päällystettiin lehtikullalla (1Ku 6:34, 35). Pyhän ja kaikkeinpyhimmän väliset ovet olivat öljypuuta, niissäkin oli kaiverruksia ja nekin päällystettiin kullalla. Näiden ovien sijaintia ei tiedetä täsmällisesti, mutta ne eivät korvanneet täysin tabernaakkelissa käytössä ollutta esirippua (vrt. 2Ai 3:14). Kaikkeinpyhimmässä oli kaksi jättimäistä öljypuusta tehtyä ja kullalla silattua kerubia. Niiden alapuolelle sijoitettiin liiton arkku. (1Ku 6:23–28, 31–33; 8:6; ks. KERUBI.)

Kaikki pyhän esineet olivat kultaa: suitsutusalttari, kymmenen näkyleipäpöytää ja kymmenen lampunjalkaa varusteineen. Pyhän (ensimmäisen osaston) sisäänkäynnin sivuilla oli kaksi kuparipylvästä, joiden nimet olivat ”Jakin” ja ”Boas”. (1Ku 7:15–22, 48–50; 1Ai 28:16; 2Ai 4:8; ks. BOAS, II.) Sisempi esipiha tehtiin hakatusta kivestä ja setripuusta (1Ku 6:36). Tuon esipihan varusteet – polttouhrialttari, suuri ”valettu meri”, kymmenen siirtovaunua vesialtaita varten ja muut välineet – olivat kuparista (1Ku 7:23–47). Esipihojen laidoilla oli ruokailuhuoneita (1Ai 28:12).

Huomattava piirre tämän temppelin rakentamisessa oli se, että kaikki kivet hakattiin jo louhoksella niin tarkasti muotoonsa, että ne sopivat temppelialueella täydellisesti toisiinsa. ”Eikä huoneessa sitä rakennettaessa kuulunut vasaroiden eikä kirveiden eikä minkään rautaisten työkalujen ääntä.” (1Ku 6:7.) Työ saatiin valmiiksi seitsemässä ja puolessa vuodessa (se kesti vuoden 1034 eaa. keväästä vuoden 1027 eaa. syksyyn [bulkuuhun eli kahdeksanteen kuukauteen]) (1Ku 6:1, 38).

Vihkiäiset. Seitsemännessä kuussa, etanimkuussa, ilmeisesti 12. hallitusvuotenaan (1026 eaa.) Salomo kokosi Israelin miehet Jerusalemiin temppelin vihkiäisiin ja lehtimajanjuhlaan. Tabernaakkeli pyhine kalusteineen tuotiin paikalle ja liiton arkku pantiin kaikkeinpyhimpään (ks. KAIKKEINPYHIN). Silloin Jehovan pilvi täytti temppelin. Sen jälkeen Salomo siunasi Jehovaa ja Israelin seurakuntaa ja seistessään tilaisuutta varten erityisesti valmistetulla korokkeella kuparisen polttouhrialttarin edessä (ks. ALTTARI) hän esitti pitkän rukouksen, jossa hän ylisti Jehovaa ja pyysi, että tämä osoittaisi rakkaudellista huomaavaisuuttaan ja armoaan sekä niitä israelilaisia että niitä vierasmaalaisia kohtaan, jotka kääntyisivät hänen puoleensa pelätäkseen ja palvellakseen häntä. Suuri teurasuhri – 22000 nautaa ja 120000 lammasta – uhrattiin. Vihkiäiset kestivät 7 päivää ja lehtimajanjuhla 7 päivää, minkä jälkeen, kuukauden 23. päivänä, Salomo lähetti iloitsevan ja Jehovan hyvyydestä ja anteliaisuudesta kiitollisen kansan kotiin. (1Ku 8; 2Ai 5:1–7:10; ks. SALOMO: Temppelin vihkiäiset.)

Historia. Tämä temppeli säilyi vuoteen 607 eaa. asti, jolloin Babylonian armeija kuningas Nebukadnessarin johdolla tuhosi sen (2Ku 25:9; 2Ai 36:19; Jer 52:13). Koska israelilaiset lankesivat väärään uskontoon, Jumala antoi kansakuntien ahdistaa Juudaa ja Jerusalemia ja toisinaan ryöstää temppelin aarteet. Aika ajoin temppeliä laiminlyötiin. Egyptin kuningas Sisak ryösti temppelin aarteet (993 eaa.) Salomon pojan Rehabeamin päivinä, vain noin 33 vuotta sen vihkiäisten jälkeen (1Ku 14:25, 26; 2Ai 12:9). Kuningas Asa (977–937 eaa.) kunnioitti Jehovan huonetta, mutta suojellakseen Jerusalemia hän lahjoi tyhmästi temppelin aarteiden hopealla ja kullalla Syyrian kuninkaan Ben-Hadad I:n rikkomaan liittonsa Israelin kuninkaan Baesan kanssa (1Ku 15:18, 19; 2Ai 15:17, 18; 16:2, 3).

Jonkin aikaa vallitsi sekasorto ja temppeliä laiminlyötiin, kunnes Juudan kuningas Joas (898–859 eaa.) otti johdon sen korjaustöissä (2Ku 12:4–12; 2Ai 24:4–14). Hänen poikansa Amasjan päivinä Israelin kuningas Joas ryösti sen (2Ku 14:13, 14). Kuningas Jotam (777–762 eaa.) rakensi temppelialueelle ”yläportin” (2Ku 15:32, 35; 2Ai 27:1, 3). Juudan kuningas Ahas (761–746 eaa.) lähetti temppelin aarteet lahjukseksi Assyrian kuninkaalle Tiglat-Pileser III:lle, mutta sen lisäksi hän vielä saastutti temppelin rakentamalla Damaskoksessa olleen alttarin mallin mukaisen alttarin ja sijoittamalla sen temppelin kuparialttarin tilalle (2Ku 16:5–16). Lopulta hän sulki Jehovan huoneen ovet (2Ai 28:24).

Ahasin poika Hiskia (745–717 eaa.) yritti parhaansa mukaan korjata isänsä tekemän pahan. Heti hallituskautensa alussa hän avasi jälleen temppelin ja puhdistutti sen (2Ai 29:3, 15, 16). Myöhemmin hän kuitenkin Assyrian kuninkaan Sanheribin pelosta leikkasi temppelin ovet ja ovenpielet, jotka hän itse oli päällystyttänyt kullalla, ja lähetti ne Sanheribille (2Ku 18:15, 16).

 Hiskian kuoleman jälkeen temppelille koitti puoli vuosisataa kestävä häpeän ja rappion aika. Hänen poikansa Manasse (716–662 eaa.) ylitti pahuudessaan kaikki Juudan aiemmat kuninkaat ja pystytti alttareita ”kaikelle taivaiden armeijalle Jehovan huoneen kahteen esipihaan” (2Ku 21:1–5; 2Ai 33:1–4). Manassen pojanpojan Josian aikaan (659–629 eaa.) tuo aiemmin mahtava rakennus oli rappiotilassa. Siellä vallitsi ilmeisesti melkoinen epäjärjestys, sillä kun ylimmäinen pappi Hilkia löysi Lain kirjan (todennäköisesti Mooseksen kirjoittama alkuperäinen käärö), siihen reagoitiin voimakkaasti. (2Ku 22:3–13; 2Ai 34:8–21.) Temppelin korjauksen ja puhdistamisen jälkeen vietettiin suurinta pesahia sitten profeetta Samuelin päivien (2Ku 23:21–23; 2Ai 35:17–19). Tämä tapahtui profeetta Jeremian palveluksen aikaan (Jer 1:1–3). Siitä lähtien temppeli pysyi hävittämiseensä asti avoinna ja pappien käytössä; tosin monet papeista olivat turmeltuneita.

Serubbabelin rakentama temppeli. Niin kuin Jehovan profeetta Jesaja oli ennustanut, Jumala herätti Persian kuninkaan Kyyroksen vapauttamaan israelilaiset Babylonin vallasta (Jes 45:1). Jehova innosti myös omaa kansaansa palaamaan Jerusalemiin Juudan heimoon kuuluneen Serubbabelin johdolla. He palasivatkin rakentamaan temppeliä uudelleen 537 eaa. Jeremian ennustaman 70 vuotta kestäneen autioituksen jälkeen. (Esr 1:1–6; 2:1, 2; Jer 29:10.) Serubbabelin temppeli ei ollut läheskään yhtä loistoisa kuin Salomon temppeli, mutta se säilyi kauemmin, lähes 500 vuotta, vuodesta 515 eaa. pitkälle ensimmäisen vuosisadan loppupuolelle asti eaa. (Salomon temppeli oli palvellut noin 420 vuotta, 1027–607 eaa.)

Kyyros määräsi säädöksessään: ”Jokaiselle jäljellä olevalle kaikissa niissä paikoissa, joissa sellainen asuu muukalaisena, antakoot hänen paikkakuntansa miehet avustukseksi hopeaa ja kultaa ja tavaroita ja kotieläimiä vapaaehtoisen uhrilahjan ohella tosi Jumalan huonetta varten, joka oli Jerusalemissa.” (Esr 1:1–4.) Kyyros palautti myös ne 5400 kulta- ja hopea-astiaa, jotka Nebukadnessar oli vienyt Salomon temppelistä (Esr 1:7–11).

Vuoden 537 eaa. seitsemännessä kuussa (etanim eli tisri) pystytettiin alttari, ja seuraavana vuonna laskettiin uuden temppelin perustus. Rakentajat palkkasivat Salomon tavoin sidonilaisia ja tyroslaisia tuomaan setripuita Libanonilta (Esr 3:7). Vastustus – varsinkin samarialaisten aiheuttama – masensi rakentajia, ja noin 15 vuoden kuluttua nuo vastustajat saivat kuin saivatkin Persian kuninkaan kieltämään työn (Esr 4).

Juutalaiset olivat lopettaneet temppelin rakentamisen ja ryhtyneet muihin hankkeisiin, joten Jehova lähetti profeettansa Haggain ja Sakarjan innostamaan heitä jatkamaan rakentamista Dareios I:n toisena hallitusvuonna (520 eaa.), ja sen jälkeen annettiinkin säädös, jossa vahvistettiin Kyyroksen alkuperäinen käsky ja määrättiin, että kuninkaallisesta rahastosta annettaisiin, mitä rakentajat ja papit tarvitsivat (Esr 5:1, 2; 6:1–12). Rakennustyötä jatkettiin ja Jehovan huone saatiin valmiiksi adarkuun kolmantena päivänä Dareioksen kuudentena hallitusvuonna (todennäköisesti 6. maaliskuuta 515 eaa.), minkä jälkeen juutalaiset vihkivät uudelleenrakennetun temppelin ja viettivät pesahia (Esr 6:13–22).

Tämän toisen temppelin rakennussuunnitelman yksityiskohdista tiedetään hyvin vähän. Kyyroksen säädöksessä sanottiin rakennuksesta, jonka se valtuutti rakentamaan: ”Sen korkeus olkoon kuusikymmentä kyynärää [n. 27 m], sen leveys kuusikymmentä kyynärää, siinä olkoon kolme kerrosta paikalleen vieritettyjä kiviä ja yksi kerros hirsiä.” Pituutta ei mainita. (Esr 6:3, 4.) Siinä oli ruokasaleja ja varastohuoneita (Ne 13:4, 5) ja epäilemättä myös kattohuoneita, ja sen yhteydessä oli ehkä myös muita rakennuksia niin kuin Salomon temppelissäkin.

Tässä toisessa temppelissä ei ollut liiton arkkua, joka oli ilmeisesti kadonnut jo ennen kuin Nebukadnessar valtasi ja ryösti Salomon temppelin 607 eaa. Apokryfisen 1. Makkabilaiskirjan (1:21–24, 57; 4:38, 44–51) mukaan siellä oli yksi lampunjalka niiden kymmenen sijasta, jotka olivat Salomon temppelissä; lisäksi mainitaan kultainen alttari, näkyleipäpöytä ja astiat, samoin polttouhrialttari, jonka sanotaan olleen kivestä eikä kuparista niin kuin Salomon temppelin alttari. Sen jälkeen kun kuningas Antiokhos Epifanes oli saastuttanut tämän alttarin (168 eaa.), se rakennettiin uudelleen uusista kivistä Juudas Makkabin johdolla.

Herodeksen uudelleen rakentama temppeli. Tätä temppeliä ei kuvailla Raamatussa yksityiskohtaisesti. Tärkein tietolähde on Josefus, joka itse näki rakennuksen ja joka kertoo sen rakentamisesta teoksissaan. Juutalaisessa Mišnassa on joitakin tietoja, ja arkeologia paljastaa myös jotain. Tässä esitetty kuvaus perustuu näihin tietolähteisiin, jotka voivat paikoin olla kiistanalaisia. (Kuva, 2. osa, s. 543.)

 Josefus sanoo eräässä teoksessaan (The Jewish War, I, 401 [xxi, 1]), että Herodes rakensi temppelin uudelleen 15. hallitusvuotenaan, mutta eräässä toisessa kirjassaan (Jewish Antiquities, XV, 380 [xi, 1]) hän sanoo sen tapahtuneen Herodeksen 18. hallitusvuonna. Tutkijat hyväksyvät yleensä jälkimmäisen ajankohdan, vaikka siitä, milloin Herodeksen hallituskausi alkoi tai miten Josefus sen laski, ei ollakaan täysin varmoja. Itse pyhäkön rakentaminen kesti puolitoista vuotta, mutta esipihoja yms. rakennettiin kahdeksan vuoden ajan. Kun eräät juutalaiset menivät Jeesuksen Kristuksen luo vuonna 30 ja sanoivat: ”Tätä temppeliä rakennettiin neljäkymmentäkuusi vuotta” (Joh 2:20), he puhuivat ilmeisesti niistä töistä, joita oli tehty koko tuossa rakennuskompleksissa ja sen esipihoissa aina siihen asti. Työ saatiin valmiiksi vasta kuutisen vuotta ennen temppelin hävitystä vuonna 70.

Juutalaiset vihasivat Herodesta eivätkä luottaneet häneen, joten he suostuivat hänen ehdotukseensa temppelin uudelleen rakentamisesta vasta sitten, kun hän oli tehnyt kaikki valmistelutyöt uutta rakennusta varten. Samasta syystä he eivät pitäneet tätä temppeliä kolmantena vaan ainoastaan uudelleen rakennettuna temppelinä, ja he puhuivat vain ensimmäisestä ja toisesta temppelistä (Salomon ja Serubbabelin).

Josefuksen esittämistä mitoista sanotaan Smithin teoksessa Dictionary of the Bible (1889, IV osa, s. 3203): ”Hän on esittänyt pituus- ja leveysmitat niin pikkutarkasti, että voimme melkein olettaa hänellä olleen kirjoittaessaan silmiensä edessä Tituksen armeijan päämajoitusmestarin osastolla laadittu pohjapiirros. Ne ovat outo vastakohta hänen esittämilleen korkeusmitoille, joita voidaan lähes poikkeuksetta pitää liioiteltuina, melkein aina kaksinkertaisina. Koska kaikki rakennukset luhistuivat piirityksen yhteydessä, häntä oli mahdotonta syyttää virheistä näissä korkeusmitoissa.”

Pylväskäytävät ja portit. Josefus kirjoittaa, että Herodes kaksinkertaisti temppelialueen koon rakentamalla Morianvuoren reunoille suuret kivimuurit ja tasoittamalla osan vuoren huipulla ollutta aluetta. (The Jewish War, I, 401 [xxi, 1]; Jewish Antiquities, XV, 391–402 [xi, 3].) Mišnassa (Middot 2:1) sanotaan, että Temppelivuoren neliömäisen alueen kukin sivu oli 500 kyynärää (223 m) pitkä. Alueen laidoilla olivat pylväskäytävät. Temppelin julkisivu oli itään päin, kuten sen edeltäjienkin julkisivut olivat olleet. Sillä puolella oli Salomon pylväskäytävä. Siinä oli kaksi käytävää, joissa oli rivissä marmoripylväitä. Siellä eräät juutalaiset tulivat kerran talvella kysymään Jeesukselta, oliko tämä Kristus. (Joh 10:22–24.) Myös pohjois- ja länsireunalla oli pylväskäytäviä, jotka jäivät kuitenkin etelässä sijaitsevan Kuninkaan pylväskäytävän varjoon, sillä siihen kuului neljä riviä korinttilaispylväitä, kaikkiaan 162, ja kolme käytävää. Pylväiden ympärysmitta oli niin suuri, että kolmen miehen täytyi levittää käsivartensa, jotta he olisivat yltäneet yhden pylvään ympäri. Ne olivat myös paljon korkeammat kuin muiden pylväskäytävien pylväät.

Temppelialueelle johti ilmeisesti kahdeksan porttia: neljä läntisellä sivustalla, kaksi eteläisellä sivustalla ja yksi sekä itäisellä että pohjoisella sivustalla. (Ks. PORTTI, PORTTIKÄYTÄVÄ: Temppelin portit.) Näiden porttien vuoksi ensimmäinen esipiha, pakanoiden esipiha, toimi myös läpikulkutienä, sillä ihmiset oikaisivat mieluummin sen läpi kuin kiersivät temppelin ulkopuolelta.

Pakanoiden esipiha. Pylväskäytävät reunustivat suurta aluetta, jota sanottiin pakanoiden esipihaksi, koska pakanat saivat tulla sinne. Sieltä Jeesus karkotti kaksi kertaa – kerran maanpäällisen palveluksensa alkuvaiheessa ja kerran sen loppupuolella – ne, jotka olivat tehneet hänen Isänsä huoneesta kauppahuoneen (Joh 2:13–17; Mt 21:12, 13; Mr 11:15–18).

Temppelin päärakennukseen eli itse pyhäkköön kuljettiin useiden esipihojen läpi. Jokainen esipiha oli pyhempi kuin edellinen. Pakanoiden esipihalla oli kolmen kyynärän (n. 1,3 m) korkuinen aita, jossa oli läpikulkuaukkoja. Sen päällä oli suuria kivitauluja, joissa oli kreikan- ja latinankielinen varoitus. Kreikkalainen teksti kuului (erään käännöksen mukaan): ”Älköön kukaan vierasmaalainen astuko tämän pyhäkköä ympäröivän esteen ja aidan sisäpuolelle. Jokainen kiinni jäävä on itse syyllinen siitä seuraavaan kuolemanrangaistukseensa.” (The New Westminster Dictionary of the Bible, toim. H. Gehman, 1970, s. 932.) Kerran apostoli Paavaliin käytiin käsiksi temppelissä, koska juutalaiset levittivät huhua, jonka mukaan hän olisi tuonut pakanan kielletyn alueen sisäpuolelle. Meitä muistutetaan tästä aidasta, kun luemme, että Kristus ”hävitti väliseinän”, joka erotti juutalaisen pakanasta; tosin Paavali puhuu siitä kuvaannollisessa merkityksessä. (Ef 2:14, Rbi8, alav.; Ap 21:20–32.)

Naisten esipiha. Naisten esipiha oli 14 askelmaa korkeammalla. Naiset saattoivat mennä  palvomaan tälle alueelle. Naisten esipihalla oli mm. rahalippaita, ja Jeesus istui tällaisen lippaan läheisyydessä kiittäessään leskeä siitä, että tämä antoi kaiken, mitä hänellä oli (Mr 12:41-44; Lu 21:1–4). Tällä esipihalla oli myös useita rakennuksia.

Israelin esipiha ja pappien esipiha. Israelin esipihaan johti 15 leveää puoliympyränmuotoista porrasta, ja sinne saivat mennä miehet, jotka olivat palvontamenojen mukaisesti puhtaita. Tämän esipihan ulkomuuria vasten oli varastohuoneita.

Seuraavana oli pappien esipiha, joka vastasi tabernaakkelin esipihaa. Siellä sijaitsi hakkaamattomista kivistä tehty alttari. Mišnan mukaan sen pohjan sivun pituus oli 32 kyynärää (14,2 m) (Middot 3:1). Josefus esittää suuremman luvun. (The Jewish War, V, 225 [v, 6]; ks. ALTTARI: Pakkosiirtolaisuuden jälkeiset alttarit.) Papit nousivat alttarille kaltevaa luiskaa pitkin. Mišnan mukaan käytössä oli myös ”pesuallas” (Middot 3:6). Tätäkin esipihaa reunustivat erilaiset rakennukset.

Temppelirakennus. Varsinainen temppeli käsitti aiempien temppelien tavoin pääasiassa kaksi osastoa, pyhän ja kaikkeinpyhimmän. Tämän rakennuksen lattia oli 12 askelmaa pappien esipihaa korkeammalla. Rakennuksen sivustoilla oli huoneita, niin kuin Salomon temppelissäkin, ja lisäksi siihen kuului ylähuone. Sisäänkäynnissä oli kaksi kultaista ovea, kumpikin 55 kyynärää (24,5 m) korkea ja 16 kyynärää (7,1 m) leveä. Rakennuksen etuosa oli leveämpi kuin sen takaosa, sillä se ulottui 20 kyynärää (8,9 m) takaosaa ulommaksi kummallakin puolella. Pyhä oli sisältä 40 kyynärää (17,8 m) pitkä ja 20 kyynärää leveä. Pyhässä oli lampunjalka, näkyleipäpöytä sekä suitsutusalttari, kaikki kullasta tehtyjä.

Kaikkeinpyhimmän sisäänkäynnin verhona oli kauniisti koristeltu paksu esirippu. Jeesuksen kuollessa tämä esirippu repeytyi kahtia ylhäältä alas asti ja paljasti, ettei kaikkeinpyhimmässä ollut liiton arkkua. Arkun paikalla oli kivilaatta, jonka päälle ylimmäinen pappi vihmoi verta sovituspäivänä. (Mt 27:51; Hpr 6:19; 10:20.) Tämä huone oli 20 kyynärää pitkä ja 20 kyynärää leveä.

Juutalaiset käyttivät temppelialuetta linnoituksena roomalaisten piirittäessä Jerusalemia vuonna 70. He itse sytyttivät tuleen pylväskäytävät, mutta eräs roomalainen sotilas sytytti vastoin Rooman joukkojen komentajan Tituksen tahtoa itse temppelin ja täytti siten Jeesuksen temppelin rakennuksista lausumat sanat: ”Tähän ei missään tapauksessa jätetä kiveä kiven päälle maahan hajottamatta.” (Mt 24:2; The Jewish War, VI, 252–266 [iv, 5–7]; VII, 3, 4 [i, 1].)

Jehovan suuri hengellinen temppeli. Mooseksen rakentama tabernaakkeli sekä Salomon, Serubbabelin ja Herodeksen rakentamat temppelit olivat vain esikuvia, malleja. Apostoli Paavali osoitti tämän kirjoittaessaan, että tabernaakkeli, jonka pääpiirteet sisältyivät myöhemmin rakennettuihin temppeleihin, oli ”taivaallisten esikuva ja varjo”. (Hpr 8:1–5; ks. myös 1Ku 8:27; Jes 66:1; Ap 7:48; 17:24.) Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset paljastavat näiden esikuvien edustaman todellisuuden. Niissä osoitetaan, että tabernaakkeli samoin kuin Salomon, Serubbabelin ja Herodeksen temppelit eri piirteineen kuvasivat Jehovan suurempaa, hengellistä temppeliä, ”tosi telttaa – –, jonka pystytti Jehova eikä ihminen” (Hpr 8:2). Tuon hengellisen temppelin eri  piirteet ilmaisevat, että se on järjestely, jonka avulla Jehovaa voidaan lähestyä ja palvoa Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin perusteella (Hpr 9:2–10, 23).

Heprealaisille kirjoitetussa henkeytetyssä kirjeessä osoitetaan, että tässä hengellisessä temppelissä kaikkeinpyhin on ”itse taivas”, jossa Jumala itse on (Hpr 9:24). Koska vain kaikkeinpyhin on ”itse taivas”, niin pyhän, pappien esipihan ja niiden eri piirteiden täytyy liittyä maanpäällisiin asioihin, jotka koskivat Jeesusta Kristusta hänen maanpäällisen palveluksensa aikana ja hänen seuraajiaan, jotka ovat ”taivaallisesta kutsumisesta osallisia” (Hpr 3:1).

Esirippu muodosti esteen, joka erotti pyhän kaikkeinpyhimmästä, ja se edusti Jeesuksen ”lihaa”, joka hänen oli annettava uhriksi, luovutettava ikuisiksi ajoiksi, jotta hän voisi mennä taivaaseen, vastakuvalliseen kaikkeinpyhimpään (Hpr 10:20). Voideltujen kristittyjenkin on mentävä sen lihallisen esteen toiselle puolelle, joka estää heitä pääsemästä Jumalan läsnäoloon taivaaseen. Pyhä edustaa siis heidän tilaansa Jumalan hengestäsiinneinä poikina, joilla on odotteena taivaallinen elämä, ja he saavat tuon taivaallisen palkinnon, kun heiltä poistetaan heidän liharuumiinsa kuolemassa. (1Ko 15:50; Hpr 2:10.)

Vielä vastakuvallisessa pyhässä ollessaan ne, jotka on voideltu pyhällä hengellä ja jotka palvelevat alipappeina Kristuksen kanssa, saavat nauttia hengellistä valistusta ikään kuin lampunjalasta, syödä hengellistä ravintoa ikään kuin näkyleipäpöydältä ja esittää rukouksia ja ylistystä sekä palvella Jumalaa ikään kuin tarjoten hyväntuoksuista suitsutusta kultaiselta suitsutusalttarilta. Esikuvallisen temppelin pyhä oli suojattu ulkopuolisten katseilta, ja samaan tapaan ne, jotka eivät ole hengestä siinneitä, eivät voi täysin ymmärtää sitä, kuinka joku tietää olevansa hengestä siinnyt Jumalan poika ja mitä hän siinä asemassa kokee. (Il 14:3.)

Muinaisen temppelin esipihassa oli uhrialttari. Se esikuvasi sitä, että Jumala järjesti tahtonsa mukaisesti täydellisen ihmisuhrin lunastamaan Aadamin jälkeläiset. (Hpr 10:1–10; 13:10–12; Ps 40:6–8.) Hengellisessä temppelissä itse esipihan täytyy olla yhteydessä tuohon uhriin liittyvään tilaan. Nimenomaan se, että Jeesus oli täydellinen ihminen, teki hänen elämänsä uhraamisen otolliseksi. Hänen voidellut seuraajansa taas julistetaan vanhurskaiksi sen perusteella, että he uskovat Kristuksen uhriin, ja sen vuoksi Jumala pitää heitä synnittöminä, vaikka he ovatkin vielä lihassa (Ro 3:24–26; 5:1, 9; 8:1).

”Tosi teltan”, Jumalan suuren hengellisen temppelin, piirteet olivat olemassa jo ensimmäisellä vuosisadalla. Tämä käy ilmi siitä, että Paavali kirjoitti Mooseksen rakentaman tabernaakkelin olevan ”sitä määräaikaa koskeva kuvaus, joka on nyt tullut”, siis jotain sellaista varten, mikä oli olemassa silloin, kun Paavali kirjoitti (Hpr 9:9). Tuo temppeli oli todella olemassa, kun Jeesus esitti uhrinsa arvon sen kaikkeinpyhimmässä, itse taivaassa. Sen olemassaolon onkin täytynyt alkaa vuonna 29, jolloin Jeesus voideltiin pyhällä hengellä palvelemaan Jehovan suurena Ylimmäisenä Pappina. (Hpr 4:14; 9:11, 12.)

Jeesus Kristus lupaa hengestä siinneille kristityille, että se, joka voittaa, joka kestää uskollisena loppuun saakka, tehdään ”pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän missään tapauksessa lähde sieltä enää ulos” (Il 3:12). Hänelle annetaan siis pysyvä paikka ”itse taivaassa”, vastakuvallisessa kaikkeinpyhimmässä.

Ilmestyksen 7:9–15:ssä kuvataan ”suuri joukko” muita Jehovan palvojia, jotka osallistuvat puhtaaseen palvontaan hengellisessä temppelissä. Tähän ”suureen joukkoon” kuuluvia ei kuvailla siten, että heitä voitaisiin pitää alipappeina. ”Suuren joukon” jäsenistä sanotaan, että ”he ovat pesseet pitkät vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä”. He uskovat Kristuksen uhriin ja siksi heidät luetaan vanhurskaiksi, minkä ansiosta he säilyvät elossa ”suuresta ahdistuksesta”, joten heidän sanotaan ’tulevan siitä’ eloon jääneinä.

Jesajan 2:1–4:ssä ja Miikan 4:1–4:ssä kerrotaan, että ”päivien lopulla” ”Jehovan huoneen vuori” ”korotetaan”, ja lisäksi ennustetaan, että ”kaikkien kansakuntien” ihmisiä kootaan tuohon ”Jehovan huoneeseen”. Koska Jerusalemissa ei ole ollut kirjaimellista Jehovan temppeliä vuoden 70 jälkeen, tämä ei voi tarkoittaa mitään kirjaimellista rakennusta, vaan tosi palvonnan korottamista Jehovan kansaan kuuluvien elämässä ”päivien lopulla” ja suurta kaikkiin kansakuntiin kuuluvien ihmisten kokoamista palvomaan Jehovan suuressa hengellisessä temppelissä.

Hesekielin temppelinäky. Myös Hesekielin luvuissa 40–47 esitetään yksityiskohtainen kuvaus Jehovan temppelistä, mutta tätä temppeliä ei ole koskaan rakennettu Morianvuorelle Jerusalemiin eikä se sinne mahtuisikaan. Kyse on näystä, eikä se kuvaa Jumalan suurta hengellistä temppeliä.  Kertomuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota temppelistä virtaavaan huolenpitoon sekä niihin varotoimiin, joihin ryhdytään kaikkien niiden pitämiseksi ulkopuolella, jotka eivät ole arvollisia pääsemään sen esipihoilla olevien palvojien joukkoon.

Vuonna 593 eaa., 14. vuonna Jerusalemin ja siellä olleen Salomon temppelin tuhon jälkeen, pappi-profeetta Hesekiel vietiin näyssä korkealle vuorelle, ja hän näki suuren Jehovan temppelin (Hes 40:1, 2). Hesekieliä käskettiin kertomaan ”Israelin huoneelle” kaikki, mitä hän näki, jotta pakkosiirtolaisuudessa asuvat juutalaiset nöyrtyisivät ja katuisivat, ja ilmeisesti myös siksi, että uskolliset saisivat lohtua (Hes 40:4; 43:10, 11). Näyssä kiinnitettiin erityisen tarkkaa huomiota yksityiskohtaisiin mittoihin. Mittayksikköinä käytettiin pitkää ”ruokoa” (3,11 m) ja pitkää ”kyynärää” (51,8 cm) (Hes 40:5, Rbi8, alav.). Nämä tarkat mitat ovat saaneet jotkut otaksumaan, että tämän näyssä kuvaillun temppelin oli määrä olla malli sille temppelille, jonka Serubbabel rakensi myöhemmin pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Tälle olettamukselle ei ole kuitenkaan mitään kiistattomia todisteita.

Koko temppelialue oli ilmeisesti neliö, jonka jokainen sivu oli 500 kyynärää pitkä. Siihen kuului ulompi esipiha, sitä korkeammalla sijaitseva sisempi esipiha, temppeli alttareineen, ruokailuhuoneita ja temppelin takana eli sen läntisellä sivustalla oleva rakennus. Temppelin ulompaan ja sisempään esipihaan pääsi kuudesta valtavasta porttikäytävästä, joista kolme johti ulompaan esipihaan ja kolme sisempään esipihaan. Ne sijaitsivat pohjoiseen, itään ja etelään päin, ja kukin sisäportti oli täsmälleen samalla kohdalla kuin vastaava ulkoportti. (Hes 40:6, 20, 23, 24, 27.) Ulkomuurin sisäpuolella oli alempi kiveys. Sen leveys oli 50 kyynärää (25,9 m) eli sama kuin porttikäytävien pituus. (Hes 40:18, 21.) Siellä sijaitsi 30 ruokailuhuonetta, jotka olivat todennäköisesti sitä varten, että kansa saattoi niissä syödä yhteysteurasuhreja (Hes 40:17). Tämän ulomman esipihan kussakin neljässä nurkkauksessa olivat paikat, joissa papit valmistivat ihmisten osuudet heidän tuomistaan teurasuhreista Lain vaatimusten mukaisesti; sen jälkeen ne ilmeisesti syötiin tätä tarkoitusta varten varatuissa ruokailuhuoneissa (Hes 46:21–24). Ulomman esipihan loppuosa alemman kiveyksen ja sisempään esipihaan johtavien porttien välissä oli ilmeisesti 100 kyynärän levyinen (Hes 40:19, 23, 27).

Pappien ruokailuhuoneet olivat erillään kansan ruokailuhuoneista, lähempänä temppeliä. Kaksi pappien ruokailuhuonetta ja kaksi temppelilaulajien ruokailuhuonetta oli sisemmällä esipihalla massiivisten sisempien porttikäytävien vieressä. (Hes 40:38, 44–46.) Papeilla oli myös ruokailuhuoneistoja itse pyhäkön pohjois- ja eteläsivustoilla (Hes 42:1–12). Sen lisäksi, että näissä ruokailuhuoneissa syötiin, mikä oli niiden ilmeisin tarkoitus, papit vaihtoivat niissä myös ennen ulommalle esipihalle astumistaan pois ne pellavavaatteet, joita he olivat käyttäneet temppelipalveluksessaan (Hes 42:13, 14; 44:19). Samalla alueella ruokailuhuoneistojen takana olivat pappien keitto- ja paistopaikat, joita käytettiin samanlaiseen tarkoitukseen kuin ulommassa esipihassa olevia keittopaikkoja, mutta nämä olivat vain pappien käytössä (Hes 46:19, 20).

Kun kuljettiin ulomman esipihan poikki sisemmän porttikäytävän läpi, tultiin sisemmälle esipihalle. Sisemmän esipihan reuna oli idässä, pohjoisessa ja etelässä 150 kyynärän (77,7 m) päässä ulomman esipihan reunasta. Sisempi esipiha oli 200 kyynärää (103,6 m) leveä. (Hesekielin 40:47:ssä sanotaan, että neliönmuotoisen sisemmän esipihan sivujen pituus oli 100 kyynärää. Tämä tarkoittaa ilmeisesti vain temppelin edessä ollutta aluetta, johon sisemmät porttikäytävät johtivat.) Sisemmän esipihan huomattava piirre oli alttari (Hes 43:13–17; ks. ALTTARI: Hesekielin temppelin alttari).

Pyhäkön ensimmäiseen huoneeseen, joka oli 40 kyynärää (20,7 m) pitkä ja 20 kyynärää (10,4 m) leveä, mentiin oviaukosta, jossa oli kaksi ovea ja kummassakin ovessa kaksi ovenpuoliskoa (Hes 41:23, 24). Siellä oli ”pöytä, joka on Jehovan edessä”, eli puinen alttari (Hes 41:21, 22).

Pyhäkön ulkoseiniin kiinni oli rakennettu neljän kyynärän (2 m) levyisiä sivukammioita. Niitä oli kolme kerrosta lännen, pohjoisen ja etelän puolella, 30 kammiota kerroksessa. (Hes 41:5, 6.) Näihin kolmeen kerrokseen päästiin kiertäviä kulkuväyliä, nähtävästi kierreportaita, pitkin, jotka olivat pohjoisella ja eteläisellä seinustalla (Hes 41:7). Temppelin takana eli länsipuolella ilmeisesti pituussuunnassa pohjoisesta etelään sijaitsi rakennus, josta käytettiin nimeä bin·janʹ ’rakennus länttä kohti’ (Hes 41:12). Jotkut tutkijat ovat yrittäneet yhdistää tämän rakennuksen itse temppeliin eli pyhäkköön, mutta Hesekielin kirjassa ei näytä olevan perusteita sellaiselle yhdistämiselle;  ’rakennus länttä kohti’ oli esimerkiksi muodoltaan ja mittasuhteiltaan erilainen kuin pyhäkkö. Tämän rakennuksen tarkoitus liittyi ilmeisesti pyhäkössä suoritettaviin palvelustehtäviin. Salomon temppelin länsipuolella on saattanut olla samantapainen rakennus tai rakennuksia (vrt. 2Ku 23:11 ja 1Ai 26:18).

Kaikkeinpyhin oli samanmuotoinen kuin Salomon temppelin kaikkeinpyhin, ja sen sivujen pituus oli 20 kyynärää. Hesekiel näki näyssä Jehovan kirkkauden tulevan idästä ja täyttävän temppelin. Jehova sanoi tämän temppelin olevan ”valtaistuimeni paikka”. (Hes 43:1–7.)

Hesekielin kuvauksen mukaan temppelin ympärillä oli muuri, jonka kunkin sivun pituus oli 500 ruokoa (1555 m). Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että muuri oli noin 600 metrin päässä esipihasta ja että muurin ympäröimä alue oli ”pyhän erottamiseksi ei-pyhästä”. (Hes 42:16–20.)

Hesekiel näki myös vesivirran, joka kumpusi ”Huoneen kynnyksen alta itään päin”, alttarin eteläpuolitse, ja joka laajeni syväksi ja mahtavaksi tulvavirraksi virratessaan Araban halki Suolameren pohjoiskärkeen. Siellä se paransi suolaisen veden, niin että se tuli täyteen kaloja. (Hes 47:1–12.)

Voidellut kristityt – hengellinen temppeli. Maan päällä olevia voideltuja kristittyjä verrataan moniin eri asioihin, mm. temppeliin. Tämä kuvaus on sopiva, sillä Jumalan henki asuu voideltujen seurakunnassa. Paavali kirjoitti ”Kristuksen Jeesuksen yhteydessä” oleville efesolaiskristityille, jotka ”sinetöitiin luvatulla pyhällä hengellä”: ”Teidät on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle, kun taas Kristus Jeesus itse on peruskulmakivenä. Hänen yhteydessään koko rakennus sopusointuisesti yhteen liittyneenä kasvaa pyhäksi temppeliksi Jehovalle. Hänen yhteydessään tekin rakennutte yhdessä paikaksi, jossa Jumala asuu hengen välityksellä.” (Ef 1:1, 13; 2:20–22.) Näiden Kristuksen muodostamalle perustalle laskettujen ”sinetöityjen” lukumäärän osoitetaan olevan 144000 (Il 7:4; 14:1). Apostoli Pietari sanoo heitä ”eläviksi kiviksi”, jotka ’rakentuvat hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi’ (1Pi 2:5).

Koska nämä alipapit ovat ”Jumalan rakennus”, hän ei salli tämän hengellisen temppelin saastuttamista. Paavali tähdentää tämän hengellisen temppelin pyhyyttä ja vaaraa, johon sen saastuttamista yrittävä joutuu, kirjoittaessaan: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu teissä? Jos joku tuhoaa Jumalan temppelin, niin Jumala tulee tuhoamaan hänet, sillä Jumalan temppeli on pyhä, joka temppeli te olette.” (1Ko 3:9, 16, 17; ks. myös 2Ko 6:16.)

Jehova Jumala ja Karitsa ’ovat sen temppeli’. Nähdessään Uuden Jerusalemin tulevan alas taivaasta Johannes sanoo: ”Ja temppeliä en siinä nähnyt, sillä Jehova Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, samoin Karitsa.” (Il 21:2, 22.) Koska Uuden Jerusalemin jäsenet voivat päästä suoraan itse Jehovan kasvojen eteen, he eivät tarvitse temppeliä, jonka välityksellä he lähestyisivät Jumalaa (1Jo 3:2; Il 22:3, 4). Ne, jotka muodostavat Uuden Jerusalemin, suorittavat Jumalalle pyhää palvelusta suoraan Karitsan, Jeesuksen Kristuksen, ylimmäisen pappeuden alaisuudessa. Tästä syystä Karitsa onkin Jehovan kanssa Uuden Jerusalemin temppeli.

Petkuttaja. Varoittaessaan tulevasta luopumuksesta apostoli Paavali puhui ”laittomuuden ihmisestä”, joka korottaa itsensä, ”niin että hän istuu Jumalan temppeliin ja osoittaa julkisesti olevansa jumala” (2Te 2:3, 4). Koska tämä ”laittomuuden ihminen” on luopio, väärä opettaja, hän istuu todellisuudessa vain paikkaan, jonka hän valheellisesti väittää olevan tuo temppeli. (Ks. LAITTOMUUDEN IHMINEN.)

Kuvaannollista käyttöä. Kun juutalaiset kerran vaativat Jeesukselta tunnusmerkkiä, hän vastasi heille: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin pystytän sen kolmessa päivässä.” Juutalaiset luulivat hänen puhuvan temppelirakennuksesta, mutta apostoli Johannes selittää: ”Hän puhui ruumiinsa temppelistä.” Kun hänen Isänsä Jehova herätti hänet kolmantena päivänä kuolleista, opetuslapset muistivat ja ymmärsivät nämä hänen sanansa ja uskoivat niihin. (Joh 2:18–22; Mt 27:40.) Hänet herätettiin kuolleista, mutta ei liharuumiissaan, joka annettiin lunastusuhriksi; tuo liharuumis ei kuitenkaan turmeltunut, vaan Jumala hajotti sen, niin kuin uhri poltettiin alttarilla. Kun Jeesus herätettiin kuolleista, hän oli edelleen sama persoona, hänellä oli sama persoonallisuus siinä uudessa ruumiissa, joka oli tehty hänen uutta asuinpaikkaansa, hengellisiä taivaita, varten. (Lu 24:1–7; 1Pi 3:18; Mt 20:28; Ap 2:31; Hpr 13:8.)