Heprean kielen sanat mesil·lahʹ (valtatie) ja deʹrekh (tie) ja kreikan sana ho·dosʹ (tie) tarkoittavat kaikki yleistä, tavallisesti kaupunkien välistä tietä eli väylää.

Ennen muinoin tiet ja valtatiet, useat tärkeät kauppareitit mukaan luettuina, yhdistivät Palestiinan alueen kaupunkeja ja valtakuntia (4Mo 20:17–19; 21:21, 22; 22:5, 21–23; Jos 2:22; Tu 21:19; 1Sa 6:9, 12; 13:17, 18; ks. KUNINKAANTIE). Huomattavimpana pidetty reitti johti Egyptistä Gazan ja Askelonin filistealaiskaupunkeihin ja kaartui loivasti koilliseen kohti Megiddoa. Se kulki edelleen Hasoriin, Galileanmeren pohjoispuolelle, ja johti sitten Damaskokseen. Tämä Filistean halki kulkeva tie oli lyhin reitti Egyptistä Luvattuun maahan. Jehova johdatti israelilaiset kuitenkin huomaavaisesti toista tietä, jotta filistealaisten hyökkäys ei lannistaisi heitä (2Mo 13:17).

Luvatussa maassa israelilaisten oli entistäkin tärkeämpää pitää tieverkko hyvässä kunnossa, koska koko kansakuntaa varten oli vain yksi palvontakeskus. Monien israelilaisten täytyi sen vuoksi matkustaa melkoisia matkoja joka vuosi voidakseen noudattaa Lain vaatimusta, jonka mukaan kaikkien miespuolisten israelilaisten oli kokoonnuttava kolmeen vuotuiseen juhlaan (5Mo 16:16). Lisäksi kymmenykset, annit ja kaikki uhrit – niin vapaaehtoiset kuin pakollisetkin – oli esitettävä Jehovan valitsemassa paikassa (5Mo 12:4–7). Sen jälkeen kun Salomo oli rakentanut temppelin, tuo paikka oli Jerusalemissa. Kun israelilaiset siis kulkivat teitä pitkin Jerusalemiin ja sieltä pois, isille avautui erinomaisia tilaisuuksia opettaa pojilleen Jumalan lakia (5Mo 6:6, 7).

Kuuteen turvakaupunkiin johtavien teiden kunnossapitoon oli myös kiinnitettävä huomiota. Nämä tiet täytyi merkitä selvästi, ja niiltä piti poistaa esteet, jotka saattaisivat haitata tahattoman tappajan kulkua. (5Mo 19:3.) Juutalaisen perimätiedon mukaan jokaisessa risteyksessä oli turvakaupunkiin opastava tienviitta (Babylonian Talmud, Makkot 10b).

Vaikka Raamatussa ei kuvailla muinaisia teitä, se sisältää niiden rakentamista ja kunnossapitoa koskevia viittauksia. Toisinaan kukkuloita ja muita  epätasaisuuksia saatettiin tasoittaa, teiltä raivattiin kivet ja niitä pengerrettiin. (Jes 40:3, 4; 57:14; 62:10.) Historioitsija Josefus väittää, että kuningas Salomo päällysti Jerusalemiin johtaneet tiet mustilla kivillä (Jewish Antiquities, VIII, 187 [vii, 4]).

Tarkkoja tietoja muinaisten teiden rakenteesta on kuitenkin vasta Rooman imperiumin ajalta. Voidakseen yhdistää laajan imperiuminsa eri osat ja helpottaakseen armeijoittensa liikkumista roomalaiset kunnostautuivat teiden rakentajina. Heidän tiensä oli päällystetty laattakivillä, ja tienpohjat koostuivat tavallisesti kolmesta kerroksesta: alinna oli kivimurskaa, keskellä laastilla sidottuja laattoja sekä ylinnä betonia ja murskattua kiveä. Tiet viettivät keskeltä reunoja kohti, ja niiden varsilla oli välimatkoja osoittavia pylväitä, reunakiveyksiä ja ojia. Sopivin välein saattoi olla myös kaivoja. Koska roomalaiset tiet kulkivat miltei viivasuoraan, ne menivät useimmiten kukkuloiden ylitse sen sijaan että olisivat kiertäneet ne. Kuuluisa roomalainen valtatie Via Appia oli n. 5,5 m leveä, ja se oli päällystetty suurilla laavakivillä. Ollessaan matkalla Roomaan vangittu apostoli Paavali kulki juuri tätä tietä pitkin, jonka jotkin osat ovat käytössä vielä nykyäänkin (Ap 28:15, 16). (Ks. APPIUKSEN TORI.)

Kuvaannollista käyttöä. Jesajan 19:23:ssa sanotaan, että tulee olemaan ”valtatie Egyptistä Assyriaan”, mikä viittasi ystävällisiin suhteisiin, jotka kerran vallitsisivat noiden kahden maan välillä. Vapauttaessaan kansaansa kuuluvat Jehova teki heitä varten ikään kuin valtateitä, jotka johtivat pois niistä maista, joissa he olivat olleet vankeina (Jes 11:16; 35:8–10; 49:11–13; Jer 31:21).

Raamatussa sanaa ”tie” käytetään usein myös käytös- tai toimintatavasta, jonka Jehova Jumala hyväksyy tai jota hän ei hyväksy (Tu 2:22; 2Ku 21:22; Ps 27:11; 32:8; 86:11; Jes 30:21; Jer 7:23; 10:23; 21:8). Jeesuksen Kristuksen tultua maan päälle ihmisellä saattoi olla oikea suhde Jumalaan ja mahdollisuus rukoilla häntä otollisesti vain, jos hän otti vastaan Jeesuksen Kristuksen. Jumalan Poika sanoikin: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä. Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh 14:6; Hpr 10:19–22.) Niiden, joista tuli Jeesuksen Kristuksen seuraajia, sanottiin kuuluvan ”Tiehen”, ts. he noudattivat elämäntapaa, joka keskittyi Jeesukseen Kristukseen uskomisen ympärille, ja jäljittelivät hänen esimerkkiään (Ap 9:2; 19:9, 23; 22:4; 24:22).