Alistumista valtaan, käskyjen toteuttamista, vaatimusten täyttämistä tai pidättymistä sellaisen tekemisestä, mikä on kiellettyä.

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ajatus tottelevaisuudesta ilmaistaan sanalla ša·maʽʹ, joka pohjimmiltaan merkitsee ’kuulla’ tai ’kuunnella’. Niinpä sana ša·maʽʹ tarkoittaa toisinaan pelkästään kuulemista, jonkin havaitsemista kuuloaistin välityksellä. (1Mo 3:10; 21:26; 34:5.) Mutta kun siitä, mitä puhutaan, ilmenee tahto, toive, ohje tai käsky, tämä heprealainen sana merkitsee puhujan huomioon ottamista tai tottelemista. Aadam ’kuunteli’ vaimonsa ääntä, ts. myöntyi tämän tahtoon, että myös hän söisi kiellettyä hedelmää (1Mo 3:17; vrt. 21:12). Joosef kieltäytyi ’kuuntelemasta’ Potifarin vaimon tunkeilevia ehdotuksia (1Mo 39:10). Kuningas Saul pelkäsi kansaa ja ’niin totteli [kuunteli] heidän ääntään’, ja siten tehdessään hän rikkoi Jumalan käskyn (1Sa 15:24). Jehova täytti siementä koskevan lupauksensa Abrahamille sen vuoksi, että tämä ”kuunteli” eli totteli Jehovan ääntä ja piti hänen käskynsä (1Mo 22:18; 26:4, 5; vrt. Hpr 11:8). (Ks. KORVA.)

Samaa heprealaista sanaa käytetään puhuttaessa siitä, että Jumala ’kuulee’ tai ’kuuntelee’ ihmisiä. Tässä yhteydessä ei ole sopivaa käyttää suomalaista sanaa ”tottelevaisuus”, sillä ihmiset eivät voi käskeä Jumalaa, vaan ainoastaan anoa tai rukoilla häneltä jotain. Kun Jumala siis sanoi Abrahamille, että ”Ismaelin suhteen olen kuullut sinua”, hän itse asiassa kertoi Abrahamille, että hän oli kiinnittänyt huomiota tämän pyyntöön ja toimisi sen mukaan (1Mo 17:20). Samalla tavoin Jumala ’kuuli’ pyyntöjä, joita ihmiset esittivät vaikeina aikoina tai ahdistuksissa, eli otti ne huomioon ja vastasi heidän vetoomuksiinsa, kun hän näki sopivaksi osoittaa armoa (1Mo 16:11; 29:33; 21:17; 2Mo 3:7–9; vrt. 5Mo 1:45).

Sanan ša·maʽʹ tavoin eräs kreikkalainen verbi, joka ilmaisee ajatuksen tottelemisesta (hy·pa·kouʹō; substantiivimuoto hy·pa·ko·ēʹ), tarkoittaa kirjaimellisesti ’kuulla alas’, ts. kuulla alistuen  tai noudattaa (kuten Ap 12:13:ssa). Eräs toinen sana, joka sisältää ajatuksen tottelevaisuudesta, on peiʹthō, joka merkitsee ’taivuttaa’ (Mt 27:20). Passiivissa ja mediumissa se tarkoittaa paitsi vakuuttuneeksi tulemista (Lu 16:31), luottamista (Mt 27:43) ja uskomista (Ap 17:4) myös kuulemista (Ap 5:40) ja tottelemista (Ap 5:36, 37). Tästä sanasta tulee kielteinen muoto a·pei·theʹō (joka merkitsee ’ei uskoa’ [Ap 14:2; 19:9] tai ’ei totella’ [Joh 3:36]) ja sille sukua olevia sanoja.

Tästä voidaan nähdä, että Raamatun alkukielissä tottelevaisuus riippuu ensinnäkin kuulemisesta eli tiedon saamisesta (vrt. Lu 12:47, 48; 1Ti 1:13) ja sen jälkeen sen tahtoon tai toiveisiin alistumisesta, joka puhumalla tai muutoin ilmaisee tahtonsa tai toiveensa. Alistuminen puolestaan riippuu siitä, tunnustetaanko jonkun valta tai oikeus pyytää tai vaatia toivottua vastakaikua, ja siitä, haluaako kuulija täyttää hänen tahtonsa. Kuten kreikankieliset sanat peiʹthō ja a·pei·theʹō osoittavat, asiaan liittyvät myös usko, luottamus ja vakuuttuneisuus.

Jumalan totteleminen elintärkeää. Jumalalla on ensisijainen oikeus vaatia tottelevaisuutta kaikilta luomuksiltaan. He ovat hänelle aiheellisesti velkaa ehdottoman tottelevaisuuden, koska hän on heidän Tekijänsä, Lähde, josta elämä on peräisin ja josta elämä riippuu (Ps 95:6–8). Koska hän on Kaikkiviisas ja Kaikkivaltias Jumala, hänen sanansa ansaitsevat kaiken kunnioituksen ja huomion. On täysin sopivaa, että ihmisisät odottavat lastensa noudattavan heidän sanojaan, ja jos lapsi reagoi kovin hitaasti, isä saattaa sanoa painokkaasti: ”Kuulitko?” Taivaallinen Isämme odottaa vielä suuremmalla syyllä vastaanottavaista huomiota ja vastakaikua omille sanoilleen. (Vrt. 5Mo 21:18–21; San 4:1; Jes 64:8; 1Pi 1:14.)

Tottelevaisuutta ei voi korvata mikään, eikä Jumalan suosiota voi saavuttaa ilman sitä. Samuel sanoikin kuningas Saulille: ”Mieltyykö Jehova yhtä paljon polttouhreihin ja teurasuhreihin kuin Jehovan äänen tottelemiseen [eräs muoto sanasta ša·maʽʹ]? Katso! Totteleminen [kirjm. ”kuunteleminen”] on parempi kuin teurasuhri, tarkkaaminen parempi kuin pässien rasva.” (1Sa 15:22.) Tottelemattomuus merkitsee Jehovan sanan hylkäämistä, sen osoittamista, että ei todellisuudessa usko eikä luota tuohon sanaan eikä sen Lähteeseen. Niinpä tottelematon ei eroa sellaisesta, joka harjoittaa okkulttista ennustelua tai käyttää epäjumalankuvia (1Sa 15:23; vrt. Ro 6:16). Suullisella myöntymisellä ei ole mitään merkitystä, jos sitä ei seuraa vaadittu toiminta; vastakaiun puute osoittaa uskon tai kunnioituksen puutetta ohjeiden lähdettä kohtaan (Mt 21:28–32). Ne jotka tyytyvät vain kuulemaan ja mielessään hyväksymään Jumalan totuuden, mutta eivät toimi sen vaatimusten mukaan, pettävät itsensä väärällä järkeilyllä eivätkä saa siunauksia (Ja 1:22–25). Jumalan Poika osoitti, että nekään, jotka tekevät niiden tekojen kaltaisia tekoja, joita käskettiin tehdä, mutta ilmeisestikin väärällä tavalla tai vääristä vaikuttimista, eivät pääsisi Valtakuntaan vaan heidät hylättäisiin täysin (Mt 7:15–23).

Perisynnistä johtuvan tottelemattomuuden voittaminen. Jumala kertoi ihmisille aivan alussa, että tottelevaisuus oli keskeinen, elämän ja kuoleman kysymys (1Mo 2:16, 17). Sama sääntö soveltuu Jumalan henkipoikiin (1Pi 3:19, 20; Ju 6; Mt 25:41). Täydellisen ihmisen Aadamin tahallinen tottelemattomuus Eevan vastuullisena päänä ja ihmisperheen kantaisänä eli elämän lähteenä toi synnin ja kuoleman kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi (Ro 5:12, 19). Sen vuoksi ihmiset ovat luonnostaan ”tottelemattomuuden poikia” ja ”vihastuksen lapsia”, jotka ansaitsevat Jumalan epäsuosion, koska he rikkovat hänen vanhurskaita mittapuitaan. Jos tätä synnynnäistä taipumusta tottelemattomuuteen ei vastusteta, edessä on lopulliseen tuhoon johtava tie. (Ef 2:2, 3; 5:6–11; vrt. Ga 6:7–9.)

Jehova Jumala on armollisesti antanut keinot lihan syntiä vastaan taistelemiseksi ja sellaisten väärintekojen anteeksi saamiseksi, jotka eivät johdu tahallisesta tottelemattomuudesta vaan epätäydellisyydestä. Pyhän henkensä välityksellä Jumala antaa vanhurskauteen tarvittavan voiman, jonka avulla syntiset ihmiset voivat tuottaa hyvää hedelmää (Ga 5:16–24; Tit 3:3–7). Synnit saadaan anteeksi Kristuksen lunastusuhriin uskomisen kautta, ja sellainen usko ehkäisee jo sinänsä väärin tekemistä ja kannustaa tottelevaisuuteen (1Pi 1:2). Niinpä Paavali puhuukin ”uskosta tulevasta tottelevaisuudesta [alistuvasta kuulemisesta]” (Ro 16:26; 1:16; vrt. Ap 6:7). Roomalaiskirjeen 10:16–21:ssä hän osoittaa, että kuuleminen, johon liittyy usko, saa aikaan tottelevaisuutta ja että israelilaisten tottelemattomuus (epäusko [sanasta a·pei·theʹō]) johtui uskon puutteesta (vrt. Hpr 3:18, 19). Koska tosi usko on ”sen vakuuttunutta odotusta, mitä toivotaan”, ja ”selvä osoitus todellisuuksista, vaikka niitä ei nähdä”, ja koska se vaatii sen uskomista, että Jumala on ”ja että hänestä tulee niiden palkitsija,  jotka hartaasti etsivät häntä”, niin ne, joilla on uskoa, haluavat totella, sillä he luottavat tottelevaisuudesta koituviin siunauksiin ja ovat vakuuttuneita niistä (Hpr 11:1, 6).

Tämän mukaisesti Jumala ei ole pelkästään sanellut ihmisille niukkasanaisten käskyjen sarjaa kuin jokin tunteeton diktaattori. Jumala ei halua sellaista tottelevaisuutta, jota eläimet saadaan osoittamaan suitsien ja kuolainten avulla (vrt. Ja 3:3; Ps 32:8, 9). Hän ei myöskään odota muodollista tai vastahakoista tottelevaisuutta, jollaista jopa demonit osoittivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan kohtaan (Mr 1:27; Lu 10:17, 20), vaan tottelevaisuutta, joka lähtee arvostavasta sydämestä (Ps 112:1; 119:11, 112; Ro 6:17–19). Sen vuoksi Jehova liittää tahtonsa ja tarkoituksensa ilmauksiin hyödyllisiä tietoja, jotka vetoavat ihmisen oikeuden ja vanhurskauden tajuun, rakkauteen ja hyvyyteen, älyyn, järkeen ja viisauteen (5Mo 10:12, 13; Lu 1:17; Ro 12:1, 2). Ne, joilla on oikea sydämen asenne, tottelevat rakkaudesta (1Jo 5:2, 3; 2Jo 6). Lisäksi Jumalan palvelijoiden kautta annetun sanoman totuuden- ja oikeudenmukaisuus saa kuulijat tottelemaan, ja apostoli Pietari puhuukin ”tottelevaisuudesta totuutta kohtaan, minkä tuloksena on veljellinen kiintymys, jossa ei ole ulkokultaisuutta” (1Pi 1:22; vrt. Ro 2:8, 9; Ga 5:7, 8).

Jehova osoitti suurta kärsivällisyyttä Israelia kohtaan, ja hän kertoo ’nousseensa joka päivä varhain’ ja lähettäneensä profeettansa vakavasti varoittamaan ja muistuttamaan heitä ’levittäen kaiken päivää käsiään kohti kansaa, joka on tottelematon ja väittää vastaan’, mutta he kovettivat jatkuvasti sydämensä koviksi kuin hiomakivi ja hylkäsivät itsepintaisesti kurin (Jer 7:23–28; 11:7, 8; Sak 7:12; Ro 10:21). Vielä senkin jälkeen, kun Messias oli tullut, he halusivat vahvistaa vanhurskauttaan omalla tavallaan, Lain tekojen kautta. Se, etteivät he uskoneet ohjeisiin, joita Jumala oli antanut Poikansa kautta, eivätkä totelleet niitä, maksoi useimmille heistä paikan Valtakunta-hallituksessa ja avasi monille ei-juutalaisille mahdollisuuden päästä hengellisen Israelin valitun kansan jäseniksi. (Ro 10:1–4; 11:13–23, 30–32.)

Terve Jumalan pelko liittyy myös tottelevaisuuteen, koska ihminen tunnustaa silloin Jumalan kaikkivaltiuden ja sen, että Jumalan kanssa ei voi leikitellä eikä häntä voida pitää pilkkana, sillä hän antaa kullekin hänen tekojensa mukaan (vrt. Fil 2:12, 13; Ga 6:7, 8; Hpr 5:7). Tahallinen tottelemattomuus Jumalan paljastettua tahtoa kohtaan tai sen jättäminen huomioon ottamatta tuottaa ”tietyn pelottavan tuomion odotuksen” (Hpr 10:26–31).

Raamatussa on kerrottu monia rohkaisevia esimerkkejä uskollisesta tottelevaisuudesta kaikenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa ja kaikenlaisen vastustuksen edessä. Paras näistä esimerkeistä on Jumalan oman Pojan esimerkki. ”Hän nöyrrytti itsensä ja tuli tottelevaiseksi kuolemaan saakka, aina kidutuspaalussa kuolemaan saakka.” (Fil 2:8; Hpr 5:8.) Tottelevaisuutensa perusteella hänet vanhurskautettiin eli osoitettiin vanhurskaaksi omasta ansiostaan, ja sen vuoksi hän pystyi antamaan täydellisen uhrin, joka lunastaisi ihmiskunnan synnistä ja kuolemasta (Ro 5:18–21).

Tottelevaisuus muita yläpuolella olevia kohtaan. Pojan asema Jumalan nimittämänä Kuninkaana edellyttää sitä, että kaikki muut tottelevat häntä (Da 7:13, 14). Hän on se ”Silo” Juudan heimosta, ’jolle kuuluu kansojen tottelevaisuus’ (1Mo 49:10), Mooseksen kaltainen profeetta, jota jokaisen sielun täytyy kuunnella, jottei sitä tuhottaisi (Ap 3:22, 23), ”johtaja ja käskijä kansallisille ryhmille” (Jes 55:3, 4), asetettu ”paljon ylemmäksi jokaista hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta” (Ef 1:20, 21), se jolle ”jokainen polvi notkistuisi” tunnustaen hänen Jumalalta saamansa valtuudet (Fil 2:9–11). Hän on se Ylimmäinen Pappi, jonka ohjeet johtavat ne, jotka häntä alistuvasti kuulevat, parantumiseen ja ikuiseen elämään (Hpr 5:9, 10; Joh 3:36). Koska Jeesus oli Jumalan Pääedustaja, hän saattoi aivan oikein tehdä tunnetuksi, että tottelevaisuus hänen sanoilleen muodosti ainoan lujan perustuksen, jolle ihmiset saattoivat rakentaa tulevaisuudentoivonsa (Mt 7:24–27). Tottelevaisuus on todiste siitä rakkaudesta, jota hänen seuraajansa tuntevat häntä kohtaan ja joka saa heidät tottelemaan (Joh 14:23, 24; 15:10). Koska Jumala on tehnyt Pojastaan avainhahmon kaikkien tarkoitustensa toteuttamisessa (Ro 16:25–27), elämä riippuu tottelevaisuudesta ”Herraamme Jeesusta koskevaa hyvää uutista” kohtaan, ja tähän tottelevaisuuteen liittyy se, että usko häneen julistetaan julkisesti (2Te 1:8; Ro 10:8–10, 16; 1Pi 4:17).

Kristillisen seurakunnan päänä Kristus Jeesus jakaa valtaa muille, kuten hän jakoi sitä apostoleillekin (2Ko 10:8). Nämä henkilöt välittävät seurakunnan Pään ohjeita, ja sen vuoksi on oikein ja tarpeellista totella heitä (2Ko 10:2–6; Fil 2:12; 2Te 3:4, 9–15), sillä nuo hengelliset paimenet ”valvovat teidän sielujanne sellaisina, jotka  tulevat tekemään tilin” (Hpr 13:17; 1Pi 5:2–6; vrt. 1Ku 3:9). Sellainen altis vastakaiku ja tottelevaisuus, jota Rooman ja Filippin kristityt osoittivat ja joka oli ominaista Filemonille, jolle Paavali saattoi sanoa: ”Kirjoitan sinulle, koska tiedän, että teet enemmänkin kuin sanon”, tuottaa iloa vastuuta kantaville (Ro 16:19; Fil 2:12, 17; Flm 21).

Tottelevaisuus vanhempia ja aviomiehiä kohtaan. Vanhemmat ovat saaneet Jumalalta luontaisen oikeuden vaatia tottelevaisuutta lapsiltaan (San 23:22). Jaakobin tottelevaisuus vanhempiaan kohtaan oli epäilemättä yksi syy siihen, että Jehova ’rakasti Jaakobia ja vihasi Esauta’ (Mal 1:2, 3; 1Mo 28:7). Jeesus oli lapsena alamainen maallisille vanhemmilleen (Lu 2:51). Apostoli Paavali kehottaa lapsia olemaan ’tottelevaisia vanhemmilleen kaikessa’. On syytä muistaa, että hänen kirjeensä osoitettiin kristityille ja näin ollen ”kaikessa” ei voi tarkoittaa tottelevaisuutta käskyille, jotka johtaisivat tottelemattomuuteen taivaallisen Isän, Jehova Jumalan, sanaa kohtaan, sillä se ei voisi olla ”hyvin mieluista” Herralle. (Kol 3:20; Ef 6:1.) Raamatussa ei suhtauduta kevyesti tottelemattomuuteen vanhempia kohtaan, ja Mooseksen lain alaisuudessa poika tuli surmata jatkuvan tottelemattomuuden vuoksi (5Mo 21:18–21; San 30:17; Ro 1:30, 32; 2Ti 3:2).

Miehen päänasema vaatii myös vaimoja olemaan tottelevaisia miehilleen ”kaikessa”, ja tässä yhteydessä viitataan Saaraan jäljittelemisen arvoisena esimerkkinä (Ef 5:21–33; 1Pi 3:1–6). Tässä pitää jälleen paikkansa se, että aviomiehen päänasema ja valta ei ole ehdotonta, vaan Jumalan ja Kristuksen vallan alaista (1Ko 11:3).

Isännille ja hallituksille. Orjia kehotettiin samalla tavoin olemaan tottelevaisia isäntiään kohtaan ”kaikessa”, ei silmänpalveluin vaan kuin Kristuksen orjat, peläten Jehovaa (Kol 3:22–25; Ef 6:5–8). Ne orjat, jotka joutuivat kestämään kärsimyksiä, saattoivat pitää esimerkkinään Kristusta Jeesusta, ja niin saattoivat menetellä myös samoissa olosuhteissa olevat kristityt vaimot (1Pi 2:18–25; 3:1). Heidän isäntiensä valta oli suhteellista, ei ehdotonta, joten kristityt orjat tottelivat ”kaikessa”, mikä ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon ja käskyjen kanssa.

Lopuksi, tottelevaisuutta tulee osoittaa maallisia hallituksia, valtoja ja hallitsijoita kohtaan (Tit 3:1), koska Jumala on sallinut niiden toimia ja jopa tehdä joitakin palveluksia hänen kansalleen. Kristittyjä siis vaaditaan ’maksamaan takaisin keisarille, mikä on keisarin’ (Mr 12:14–17). Asianmukainen pelko keisarin rangaistuksen ”miekkaa” kohtaan ei ole se pääasiallinen syy, joka pakottaa kristityn tottelemaan keisarin lakeja ja maksamaan veroja, vaan tuo syy on kristityn omatunto (Ro 13:1–7). Koska omatunto on tässä ratkaiseva tekijä, kristityn alamaisuus ihmishallituksille rajoittuu ilman muuta asioihin, jotka eivät ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa. Tämän vuoksi apostolit sanoivat päättäväisesti hallitsijoille, jotka käskivät heidän lakata täyttämästä Jumalalta saamaansa saarnaamistehtävää: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Ap 5:27–29, 32; 4:18–20.)