Kreikkalainen sana hōʹra (tunti, hetki) tarkoittaa Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa lyhyttä ajanjaksoa, määräaikaa tai päivän osaa. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ei ole vastinetta sanalle ”tunti”. Muinaiset israelilaiset ovat saattaneet jakaa päiväajan neljään osaan (Ne 9:3). Tiettyjen tuntien mainitsemisen asemesta Heprealaisissa kirjoituksissa käytetään tapahtumien ajanmääritteinä ilmauksia ”aamu”, ”puolipäivä”, ”keskipäivä” ja ”ilta” (1Mo 24:11; 43:16; 5Mo 28:29; 1Ku 18:26). Kenties täsmällisempiä määritteitä olivat lisäksi sanonnat ”heti kun aurinko paistaa” (Tu 9:33), ”päivän tuulinen aika” (1Mo 3:8), ”päivän ollessa helteisimmillään” (1Mo 18:1; 1Sa 11:11) ja ”auringonlaskun aika” (Jos 10:27; 3Mo 22:7). Pesah-uhri piti teurastaa ”kahden illan välillä”, mikä tarkoittaa nähtävästi aikaa auringonlaskusta pimeän tuloon (2Mo 12:6). Jotkut tutkijat samoin kuin karaiittijuutalaiset ja samarialaiset kannattavat tätä näkemystä, mutta fariseukset ja rabbinistit ajattelivat sen olevan auringon laskeutumisen alun ja varsinaisen auringonlaskun välinen aika.

Jumala käski uhraamaan polttouhrit alttarilla ”aamulla” ja ”kahden illan välillä”. Näiden kummankin ohella uhrattiin viljauhri. (2Mo 29:38–42.) Ilmaukset ”viljauhrin uhraaminen”, jolloin  tekstiyhteys osoittaa, onko kyse aamusta vai illasta (kuten 1Ku 18:29, 36:ssa), ja ”iltauhrilahjan aika” (Da 9:21) alkoivatkin tarkoittaa suhteellisen tarkasti määritettyä aikaa.

Yö jaettiin kolmeen jaksoon, joita sanottiin vartioiksi. Raamatussa puhutaan ”yövartioista” (Ps 63:6), ”keskimmäisestä yövartiosta” (Tu 7:19) ja ”aamuvartiosta” (2Mo 14:24; 1Sa 11:11).

24-tuntinen vuorokausi. Egyptin ansioksi on luettu vuorokauden jakaminen 24 tuntiin: 12 tuntiin päivänvalon aikaa ja 12 tuntiin yöaikaa. Nämä tunnit eivät olleet joka päivä yhtä pitkiä, koska vuodenaikojen vaihtelun takia päivänvalon tunnit pitenivät ja yöajan tunnit lyhenivät kesällä (paitsi päiväntasaajalla). Nykyinen vuorokauden jakaminen 24 tuntiin, joista jokainen on 60 minuutin pituinen, perustuu egyptiläisen ajanjaon ja babylonialaisen matematiikan seksagesimaali- eli kuusikymmenjärjestelmän yhdistelmään. Vuorokauden laskeminen keskiyöstä keskiyöhön, jolloin eliminoidaan vuodenajoista johtuva tuntien pituuden vaihtelu, on myöhäisempää perua, ehkä roomalaisten kehittämä menetelmä.

Ensimmäisellä vuosisadalla. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisten päivä oli 12-tuntinen, ja se alkoi auringonnoususta. ”Eikö päivänvaloa ole kaksitoista tuntia?” sanoi Jeesus (Joh 11:9). Tämän vuoksi tuntien pituus tietysti vaihteli eri päivinä vuodenaikojen mukaan; tunnit olivat samanpituisia kuin meidän tuntimme ainoastaan päiväntasausten aikaan. Ilmeisesti nämä hienoiset vaihtelut, jotka eivät olleet Palestiinassa kovinkaan merkittäviä, eivät aiheuttaneet suurempia hankaluuksia. Päivä alkoi n. klo 6 meidän kellomme mukaan. Kuvauksessa viinitarhan työntekijöistä Jeesus mainitsi 3., 6., 9. ja 11. tunnin ja ”illan”, joka oli tuntia myöhemmin (ts. 12. tunti). Nämä ajankohdat olisivat meidän kellomme mukaan klo 8–9, 11–12, 14–15, 16–17 ja 17–18. (Mt 20:3, 5, 6, 8, 12; Ap 3:1; 10:9.) Kreikkalaisissa kirjoituksissa käytetään ajanmääritteinä myös keskiyötä ja ’kukon kieuntaa’ (Mr 13:35; Lu 11:5; Ap 20:7; 27:27; ks. KUKON KIEUNTA). Rooman hallinnon alaisuudessa juutalaiset ottivat nähtävästi käyttöön entisten kolmen vartion tilalle roomalaisen tavan, jonka mukaan yö jaettiin neljään vartioon (Lu 12:38; Mt 14:25; Mr 6:48).

Näennäinen ristiriita. Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota ristiriitaan, joka näyttäisi syntyvän, kun Markuksen 15:25:ssä sanotaan, että Jeesus pantiin paaluun ”kolmannella tunnilla”, ja Johanneksen 19:14:ssä osoitetaan, että ”noin kuudennella tunnilla” Jeesuksen viimeinen oikeudenkäynti Pilatuksen edessä oli juuri päättymäisillään. Johanneksella oli käytettävissään Markuksen kertomus, ja hän olisi varmasti voinut toistaa Markuksen mainitseman ajan, joten Johanneksella on täytynyt olla jokin syy siihen, että hän mainitsi eri tunnin kuin Markus.

Mistä tämä näennäinen ristiriita johtuu? Erilaisia ehdotuksia on esitetty, mutta mikään niistä ei kumoa kaikkia vastaväitteitä. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, jotta voisimme selittää varmasti, miksi nämä kertomukset eroavat toisistaan. Ehkä Markus tai Johannes mainitsi tunnin vain sivumennen eikä aikajärjestyksessä. Joka tapauksessa on varmaa, että molemmat kirjoittajat olivat pyhän hengen henkeyttämiä.

Synoptiset evankeliumit osoittavat selvästi, että kuudenteen tuntiin eli klo 12:een mennessä Jeesus oli jo riippunut paalussa niin kauan, että sotilaat olivat ehtineet heittää arpaa hänen vaatteistaan ja ylipapit, kirjanoppineet, sotilaat ja muut ohikulkijat puhua hänestä herjaavasti. Lisäksi ne osoittavat, että Jeesus antoi henkensä n. klo 15. (Mt 27:38–45; Mr 15:24–33; Lu 23:32–44.) Tärkeintä on muistaa, että Jeesus kuoli meidän syntiemme puolesta 14. nisankuuta vuonna 33. (Mt 27:46–50; Mr 15:34–37; Lu 23:44–46.)

Muuta käyttöä. Sanaa hōʹra käytetään usein Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa merkityksessä ’heti’, ’kohta’, ’samassa’, ’viipymättä’ tai hyvin lyhyen ajan kuluttua. Nainen, joka kosketti Jeesuksen päällysvaipan reunusta, tuli terveeksi ”sillä hetkellä” (Mt 9:22). ”Hetki” voi viitata johonkin tarkemmin määrittelemättömään erikoiseen tai merkitykselliseen ajankohtaan tai sellaisen ajan alkamiskohtaan. Jeesus sanoi esimerkiksi: ”Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan” (Mt 24:36), ”Onpa tulossa hetki, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, kuvittelee suorittaneensa pyhän palveluksen Jumalalle” (Joh 16:2) ja: ”Tulee hetki, jolloin en puhu teille enää vertauksin” (Joh 16:25).

Lisäksi ”hetki” saattoi tarkoittaa yleensä päiväaikaa. Esimerkiksi opetuslapset sanoivat Jeesukselle puhuessaan suuresta ihmisjoukosta, joka oli seurannut häntä syrjäiseen paikkaan: ”Paikka on syrjäinen ja hetki on jo pitkälle kulunut; lähetä ihmisjoukot pois.” (Mt 14:15; Mr 6:35.)

Kuvaannollista käyttöä. Kuvaannollisesti käytettynä ”hetki” merkitsee suhteellisen lyhyttä aikaa. Jeesus sanoi ihmisjoukolle, joka oli tullut ottamaan häntä kiinni: ”Tämä on teidän  hetkenne ja pimeyden valta.” (Lu 22:53.) Helakanpunaisen pedon kymmenen sarven sanotaan edustavan kymmentä kuningasta, joiden on määrä saada valta kuninkaina ”yhdeksi hetkeksi” pedon kanssa (Il 17:12). Suuresta Babylonista sanotaan: ”Sinun tuomiosi tuli yhdessä hetkessä!” (Il 18:10.) Sopusoinnussa Matteuksen 13:25, 38:ssa olevien, vehnää ja rikkakasveja koskevien Jeesuksen sanojen, Apostolien tekojen 20:29:ssä ja 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:3, 7:ssä olevien tulevaa luopumusta koskevien Paavalin varoitusten ja 2. Pietarin kirjeen 2:1–3:ssa olevan Pietarin toteamuksen kanssa Johannes, viimeinen elossa ollut apostoli, saattoi hyvin sanoa: ”Lapsukaiset, on viimeinen hetki, ja niin kuin olette kuulleet, että antikristus on tulossa, niin onkin nyt tullut monia antikristuksia; siitä me tiedämme, että on viimeinen hetki.” Oli jäljellä hyvin lyhyt aika, oli todellakin ”viimeinen hetki”, apostolisen ajanjakson loppuosa, jonka jälkeen luopumus puhkeaisi täyteen kukoistukseensa. (1Jo 2:18.)

Ilmestyksen 8:1–4:ään muistiin merkityn kertomuksen mukaan apostoli Johannes näki taivaassa syntyneen ”noin puolen tunnin äänettömyyden” aikana enkelin, joka uhrasi suitsuketta kaikkien pyhien esittämien rukousten ohella. Tämä tuo mieleen sen, mitä oli tapana tehdä Jerusalemin temppelissä ”suitsutushetken aikana” (Lu 1:10). Teoksessaan The Temple (1874, s. 138) Alfred Edersheim esittää perinteisen juutalaisen kuvauksen tästä ”hetkestä”: ”Suitsuttava pappi ja hänen apulaisensa nousivat hitaasti pyhään paikkaan johtavat portaat – – Seuraavaksi yksi apulaisista levitti kunnioittavasti hiilet kultaiselle alttarille, toinen järjesti suitsukkeen, ja sitten virkaa hoitava ylipappi jätettiin yksin pyhään paikkaan odottamaan esimiehen merkkiä ennen suitsuttamisen aloittamista. – – Kun esimies lausui käskysanan, joka oli merkkinä siitä, että ’suitsuttamisen aika oli tullut’, ’kaikki ulkopuolella oleva kansa’ perääntyi sisäpihalta, lankesi maahan Herran eteen ja levitti kätensä hiljaiseen rukoukseen. Juuri tässä erittäin juhlallisessa vaiheessa, kun palvojien joukon yllä lepäsi syvä hiljaisuus kaikkialla suurissa temppelirakennuksissa, itse pyhäkössä oleva pappi pani suitsukkeen kultaiselle alttarille ja ’tuoksujen’ pilvi kohosi Herran eteen.”