Veren pyhyyttä koskeva Jehovan laki oli hyvin yksiselitteinen. Ihmisveren vuodattaminen saastutti maan, jossa Israelin pojat asuivat ja jonka keskellä asui Jehova, ja se voitiin sovittaa vain veren vuodattajan verellä (1Mo 9:5, 6; 4Mo 35:33, 34). Jos joku siis murhasi jonkun, hänen uhrinsa veri kostettiin ja laki ’henki hengestä’ toteutettiin, kun verenkostaja ’ehdottomasti surmasi’ murhaajan (2Mo 21:23; 4Mo 35:21). Entä sitten tahaton tappaja, esimerkiksi mies, joka tappoi veljensä, kun kirveenterä vahingossa irtosi hänen hakatessaan puita? (5Mo 19:4, 5.) Näitä huono-onnisia varten Jehova järjesti rakkaudellisesti turvakaupunkeja, kaikkiaan kuusi, joista tahaton verenvuodattaja saattoi saada suojan ja turvapaikan verenkostajalta (4Mo 35:6–32; Jos 20:2–9).

Sijainti. Mooses määräsi ennen kuolemaansa kolme tällaista kaupunkia Jordanin itäpuolelta. Ensimmäinen, Beser, joka sijaitsi etelässä Ruubenin heimolle kuuluvan alueen ylätasangolla, oli Kuolleenmeren pohjoiskärjen itäpuolella; toinen, Gileadin Ramot, kuului Gadin heimolle ja oli Israelin asuttaman maan itäosan keskivaiheilla; kolmas, Basanissa sijaitseva Golan, oli pohjoisessa, Manassen alueella (5Mo 4:43; Jos 21:27, 36, 38). Sen jälkeen kun israelilaiset menivät Jordanin yli sen länsipuolelle, Joosua määräsi vielä kolme muuta turvakaupunkia: Hebronin Juudan alueen eteläosasta, Sikemin keskeltä Efraimin vuoristoa ja Kedesin pohjoisesta Naftalin alueelta, jota myöhemmin sanottiin Galilean seuduksi (Jos 21:13, 21, 32). Kaikki nämä kaupungit olivat leeviläiskaupunkeja, ja yksi niistä, Hebron, oli pappiskaupunki. Lisäksi  ne saivat pyhän aseman, koska ne oli asetettu erilleen turvakaupungeiksi (Jos 20:7).

Lain soveltaminen. Saavuttuaan turvakaupunkiin pakolaisen täytyi esittää asiansa vanhimmille kaupungin portilla, ja hänet täytyi ottaa vieraanvaraisesti vastaan. Tahallisia murhaajia estettiin hyötymästä tästä järjestelystä siten, että pakenevan oli turvakaupunkiin päästyään mentävä tuomittavaksi sen kaupungin porteille, jonka hallintoalueella tappaminen oli tapahtunut, jotta hän todistaisi syyttömyytensä. Jos hänet havaittiin syyttömäksi, hänet lähetettiin takaisin turvakaupunkiin. Hänen turvallisuutensa voitiin kuitenkin taata vain, jos hän pysyi tuossa kaupungissa loppuelämänsä ajan tai siihen saakka kun ylimmäinen pappi kuoli. Näitä ehtoja ei voitu muuttaa millään lunnailla. (4Mo 35:22–29, 32; Jos 20:4–6.) Edes Jehovan pyhä alttari ei tarjonnut suojaa murhaajille, niin kuin kävi ilmi Joabin tapauksessa (2Mo 21:14; 1Ku 1:50; 2:28–34). (Ks. VERENKOSTAJA.)

Jehovan järjestely tahattomien tappajien suojelemiseksi oli siis täysin toisenlainen kuin se suoja, jota muinaisten pakanakansojen ja kristikunnan kirkkojen pyhäköt ovat tarjonneet kautta aikojen! Noihin pyhäkköihin pääsivät suojaan niin rikolliset kuin viattomatkin, mutta Israelin turvakaupungit suojelivat vain tahatonta tappajaa ja häntäkin vain tietyillä ehdoilla, mikä edisti kunnioitusta elämän pyhyyttä kohtaan.