Vaikka heprealainen sana, joka käännetään tavallisesti vastineella ”uhrikukkulat” (ba·mōtʹ), liittyy useimmiten palvontaan, se voi tarkoittaa myös yleensä kumpuja, kukkuloita tai vuoria (2Sa 1:19, 25 [vrt. 1Sa 31:8]; Am 4:13; Mi 1:3), ”meren korkeita aaltoja” (kirjm. ”meren kukkuloita”) (Job 9:8) tai korkeuksia eli ”pilvien kukkuloita” (Jes 14:14).

Ilmeisesti ilmausten ”ratsastella maan kukkuloilla” ja ”astella kukkuloilla” tulee ymmärtää tarkoittavan maan voittoisaa valloittamista, koska se, joka valvoo kaikkia maan kukkuloita ja vuoria, on oikeastaan maan hallitsija (5Mo 32:13; 33:29).

Väärän palvonnan keskuksia. Uhrikukkuloita eli sellaisia paikkoja tai pyhäkköjä, joissa harjoitettiin epäjumalanpalvelusta, ei ollut ainoastaan kukkuloilla ja vuorilla vaan myös laaksoissa, joenuomissa, kaupungeissa ja puiden alla (5Mo 12:2; 1Ku 14:23; 2Ku 17:29; Hes 6:3). Noissa paikoissa oli uhrialttareita, suitsutusjalustoja, pyhiä paaluja, pyhiä patsaita ja veistettyjä kuvia  (3Mo 26:30; 4Mo 33:52; 5Mo 12:2, 3; Hes 6:6). Monilla uhrikukkuloilla palvelivat mies- ja naisprostituoidut (1Ku 14:23, 24; Ho 4:13, 14). Usein uhrikukkulat olivat hillittömien riittien, mm. palvontamenoihin kuuluvan prostituution ja lapsiuhrien, näyttämönä (Jes 57:5; Jer 7:31; 19:5).

Oli myös uhrikukkulahuoneita eli -pyhäkköjä, joissa papit hoitivat virkaansa ja joissa säilytettiin jumalankuvia (1Ku 12:31; 13:32; 2Ku 17:29, 32; 23:19, 20; Jes 16:12). Ilmaus ”uhrikukkula” voi siksi toisinaan viitata pikemminkin pyhäkköön kuin korkealla sijaitsevaan palvontapaikkaan. Hesekielin maininta monenkirjavista uhrikukkuloista antaa aihetta tällaiseen päätelmään (Hes 16:16). Kenties nuo uhrikukkulat olivat teltan kaltaisia pyhäkköjä.

Ennen Luvattuun maahan menoa israelilaisten käskettiin hävittää kanaanilaisten pyhät uhrikukkulat ja kaikki niillä harjoitettuun väärään palvontaan liittyvät varusteet (4Mo 33:51, 52). Israelilaiset eivät kuitenkaan hävittäneet niitä, ja Joosuan ja vanhan sukupolven kuoltua pääsi vallalle suurimittainen luopumus (Tu 2:2, 8–13; Ps 78:58).

Kaikkia uhrikukkuloita ei tuomittu. Jehovan lain mukaan teurasuhreja piti uhrata vain hänen osoittamassaan paikassa. Joosuan päivinä israelilaiset tajusivat, että polttouhrialttarin rakentaminen luvatta merkitsi todellisuudessa kapinointia Jehovaa vastaan. (5Mo 12:1–14; Jos 22:29.) Todisteet osoittavat kuitenkin, että sen jälkeen kun pyhä arkku oli siirretty pois tabernaakkelista (1Sa 4:10, 11; 6:1, 10–14; 7:1, 2), hyväksyttäviä uhreja esitettiin muuallakin kuin kohtaamisteltassa, ei ainoastaan erikoistilanteissa vaan joissakin tapauksissa melko säännöllisestikin (1Sa 7:7–9; 10:8; 11:14, 15; 16:4, 5; 1Ku 3:3; 1Ai 21:26–30). Sufin maassa sijainneen nimeltä mainitsemattoman kaupungin uhrikukkulalle oli pystytetty rakennus, jossa nähtävästi voitiin syödä yhteysteurasuhreja. Siellä olleeseen ruokasaliin mahtui ainakin kolmisenkymmentä miestä. Sikäläinen uhraamiskäytäntö oli tuttu jopa kaupungin tytöille. (1Sa 9:5, 11–13, 22–25.) Myös perheillä on saattanut olla tapana uhrata vuotuinen teurasuhrinsa omassa kaupungissaan eikä tabernaakkelissa (1Sa 20:6, 29).

Uhrikukkuloilla uhraaminen sallittiin siksi, että Jehovan nimelle ei ollut rakennettu huonetta. Tästä syystä Salomon täytyi uhrata Gibeonin suurella uhrikukkulalla, missä tabernaakkeli sijaitsi siihen aikaan. (1Ku 3:2–4; 1Ai 16:37–40, 43; 21:29; 2Ai 1:3, 13.) (Ks. ALTTARI; UHRIT, UHRILAHJAT.)

Salomon hallituskausi ja kymmenen heimon valtakunta. Hallituskautensa jälkipuoliskolla kuningas Salomo rakensi uhrikukkuloita väärille jumalille, joita hänen vierasmaiset vaimonsa palvoivat. Tämä oli osasyynä siihen, että israelilaiset hylkäsivät Jehovan tosi palvonnan ja alkoivat palvella vääriä jumalia. Jehova ilmaisi tämän vuoksi profeettansa Ahian välityksellä, että kymmenen heimoa repäistäisiin pois Salomon pojalta ja että Jerobeam hallitsisi niitä. (1Ku 11:7, 8, 30–35.)

 Vaikka Jehova vakuutti Jerobeamille, että tämän kuninkuus olisi turvattu, jos hän palvelisi edelleen Jumalaa uskollisesti, niin heti kuninkaaksi tultuaan Jerobeam alkoi pelätä, että israelilaiset kapinoisivat, jos he menisivät jatkuvasti ylös Jerusalemiin palvomaan. Tästä syystä hän pani alulle vasikanpalvonnan Danissa ja Betelissä ja rakensi niihin uhrikukkuloita. (1Ku 11:38; 12:26–33.) Koko kymmenen heimon valtakunnan olemassaolon ajan uhrikukkuloilla harjoitettiin jatkuvasti epäjumalanpalvelusta. ”Israelin pojat tutkiskelivat asioita, jotka eivät olleet oikeita Jehovaa, heidän Jumalaansa, kohtaan, ja rakensivat itselleen uhrikukkuloita kaikkiin kaupunkeihinsa, vartiomiesten tornista linnoitettuun kaupunkiin.” (2Ku 17:9.)

Profeetta Aamos ennusti henkeytettynä, että ”Iisakin uhrikukkulat” autioitettaisiin. ”Iisakin uhrikukkulat” tarkoittavat ilmeisesti pyhiä uhrikukkuloita, joilla kymmenen heimon valtakunnan israelilaiset, Iisakin jälkeläiset Jaakobin eli Israelin kautta, harjoittivat luopiopalvontaa. Tähän viittaa sekin, että ilmauksen ”Iisakin uhrikukkulat” rinnalla käytetään ilmausta ’Israelin pyhäköt’. (Am 7:9; ks. myös Ho 10:2–10.)

Sen jälkeen kun Assyrian kuningas oli vienyt kymmenen heimon valtakunnan pakkosiirtolaisuuteen, uhrikukkulat säilyivät jonkin aikaa, koska Assyrian kuninkaan määräyksestä Samarian alueelle muuttaneet vieraat kansat käyttivät edelleen uhrikukkuloita palvonnassaan (2Ku 17:24, 29–32). Noin sata vuotta tämän jälkeen Juudan uskollinen kuningas Josia hajotti Betelin alttarin ja uhrikukkulan ja häpäisi alttarin polttamalla sen päällä ihmisten luita. Hän poisti myös kaikki Samarian kaupunkien uhrikukkulahuoneet, uhrasi (surmasi) kaikki uhrikukkuloiden papit ja poltti ihmisten luita alttareilla. (2Ku 23:15–20.) Tämä täytti profetian, jonka muuan nimeltä mainitsematon ”Jumalan mies” oli lausunut yli 300 vuotta aiemmin (1Ku 13:1, 2).

Juudan valtakunnassa. Kuningas Rehabeam jatkoi isänsä Salomon luopumusta, ja hänen alamaisensa rakensivat edelleen uhrikukkuloita ja harjoittivat irstaita riittejä (1Ku 14:21–24). Rehabeamin poika ja seuraaja Abiam ”vaelsi kaikissa isänsä synneissä” (1Ku 15:1–3).

Asa, joka nousi valtaistuimelle Abiamin jälkeen, palveli Jehovaa uskollisesti ja ponnisteli päättäväisesti raivatakseen valtakunnasta kaiken väärään palvontaan liittyvän (1Ku 15:11–13). ”Hän poisti kaikista Juudan kaupungeista uhrikukkulat ja suitsutusjalustat.” (2Ai 14:2–5.) 1. Kuninkaiden kirjan 15:14 ja 2. Aikakirjan 15:17 viittaavat kuitenkin nähtävästi siihen, ettei uhrikukkuloita poistettu. Saattaa olla, että vaikka Asa poisti väärien jumalien palvontaan tarkoitetut uhrikukkulat, hän jätti ne uhrikukkulat, joilla kansa palvoi Jehovaa. Tai ehkä uhrikukkuloita ilmaantui uudelleen hänen hallituskautensa loppupuolella, ja sen vuoksi hänen seuraajansa Josafat joutui tuhoamaan ne. Mutta uhrikukkulat eivät tyystin hävinneet Josafatinkaan hallituskaudella. (1Ku 22:42, 43; 2Ai 17:5, 6; 20:31–33.) Juudan uhrikukkuloilla harjoittama palvonta oli siis juurtunut niin syvälle, ettei kaikkia uhrikukkuloita onnistuttu hävittämään pysyvästi Asan ja Josafatin puhdistusten avulla.

Kuningas Joram toimi toisin kuin isänsä Josafat: hän teki uhrikukkuloita Juudan vuorille (2Ai 21:1, 11). Valtakunnan uskonnollinen tila oli rappiolla vielä Ahasjan ja vallananastaja Ataljankin, Ahabin ja Isebelin tyttären, hallitessa (2Ku 8:25–27; 2Ai 22:2–4, 10). Vaikka Joasin hallituskauden alussa ryhdyttiin määrätietoisiin uudistuksiin tosi palvonnan ennallistamiseksi, luopumus sai jälleen kerran jalansijaa ylimmäisen papin Jehojadan kuoleman jälkeen, eivätkä uhrikukkulat hävinneet (2Ku 12:2, 3; 2Ai 24:17, 18). Uhrikukkulat pysyivät lainvastaisen palvonnan keskuksina kuninkaiden Amasjan, Asarjan (Ussian) ja Jotamin hallituskausien ajan (2Ku 14:1–4; 15:1–4, 32–35). Seuraava Juudan kuningas, Ahas, uhrasi ja suitsutti uhrisavua uhrikukkuloilla ja pani vieläpä oman poikansakin kulkemaan tulen läpi (2Ku 16:2–4). Hän teki myös lisää ”uhrikukkuloita uhrisavun suitsuttamiseksi muille jumalille” (2Ai 28:25).

Kuningas Hiskian päivinä ryhdyttiin taas laajoihin puhdistuksiin uhrikukkuloiden poistamiseksi (2Ku 18:1–4, 22; 2Ai 32:12). Hänen hallituskaudellaan vietetyn suuren pesahin jälkeen israelilaiset menivät kaikkiin Juudan ja Benjaminin kaupunkeihin ja jopa Efraimiin ja Manasseen ja murskasivat pyhiä patsaita, hakkasivat maahan pyhiä paaluja ja hajottivat uhrikukkuloita ja alttareita (2Ai 30:21, 23; 31:1).

Tämä tosi palvonnan ennallistaminen oli ohimenevää. Hiskian poika Manasse rakensi uudelleen juuri ne uhrikukkulat, jotka hänen isänsä oli hävittänyt (2Ku 21:1–3; 2Ai 33:1–3). Manasse sai kansan toimimaan jopa pahemmin kuin ne pakanalliset kanaanilaiset, jotka Jehova oli tuhonnut. Kaikkivaltias päätti siksi tuottaa Juudalle ja Jerusalemille onnettomuuden. (2Ku 21:9–12.) Sen jälkeen kun Assyrian kuningas oli  ottanut Manassen vangiksi ja vienyt hänet Babyloniin, Manasse katui. Palattuaan Jerusalemiin hän ryhtyi toimiin poistaakseen väärään palvontaan liittyvät varusteet. Mutta kansa jatkoi teurasuhrien uhraamista laittomilla uhrikukkuloilla, ei kuitenkaan väärille jumalille vaan Jehovalle. (2Ai 33:10–17.) Manassen seuraaja, hänen poikansa Amon, ei jatkanut isänsä aloittamia uudistuksia vaan saattoi syyllisyyden lisääntymään (2Ai 33:21–24).

Josia, joka nousi hallitsijaksi Amonin jälkeen, tuli tunnetuksi siitä, että hän teki sitä, mikä oli oikein Jehovan silmissä, ja piti kiinni Mooseksen laista. Hän pani viralta vieraiden jumalien papit, jotka suitsuttivat uhrisavua uhrikukkuloilla. Hän hajotti uhrikukkulat kaikkialta Juudasta ja vieläpä Samarian kaupungeistakin. Väärään palvontaan käytetyt paikat häpäistiin, niin ettei niitä voitu käyttää Jehovan loukkaamiseen. (2Ku 23:4–20; 2Ai 34:1–7.)

Se että Josian kerrotaan tehneen Salomon rakentamat uhrikukkulat palvontaan sopimattomiksi, näyttää tukevan sitä päätelmää, että vaikka aikaisemmat kuninkaat olivat hajottaneet uhrikukkulat, ne otettiin uudelleen käyttöön. Tuntuu vain johdonmukaiselta, että uskolliset kuninkaat Asa ja Josafat olivat repineet maahan nämä Salomon hallituskaudelta peräisin olevat väärän palvonnan uhrikukkulat.

Vaikkei uhrikukkuloita enää mainita Kuninkaiden kirjojen ja Aikakirjojen kertomuksissa sen jälkeen kun Josia oli puhdistanut perusteellisesti kaikki väärän palvonnan rippeetkin, neljän viimeisen Juudan kuninkaan, nimittäin Jehoahasin, Jojakimin, Jojakinin ja Sidkian, kerrotaan tehneen sitä, mikä oli pahaa Jehovan silmissä (2Ku 23:31, 32, 36, 37; 24:8, 9, 18, 19). Israelilaiset palasivat uhrikukkuloilla harjoitettuun luopiopalvontaan. Sen vuoksi Jehova varoitti profeettansa Hesekielin välityksellä tuota kansakuntaa sitä odottavista hirvittävistä seurauksista: ”Minä tuon teidän kimppuunne miekan, ja minä tuhoan uhrikukkulanne. Ja teidän alttarinne on autioitettava ja suitsutusjalustanne murskattava, ja minä panen surmattunne kaatumaan saastaisten epäjumalienne eteen.” (Hes 6:3, 4.)

On huomionarvoista, ettei Babylonin pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen mainita lainkaan uhrikukkuloilla harjoitettua palvontaa. Ennustuksen mukaisesti uskollinen juutalainen jäännös oli ottanut opikseen karvaista kokemuksistaan ja tullut tuntemaan Jehovan (Hes 6:9, 10).