Ihmiset ovat aikojen alusta lähtien esittäneet Jumalalle uhreja. Ensimmäisessä muistiin merkityssä tapauksessa Aadamin vanhin poika Kain uhrasi maan hedelmiä ja hänen nuorempi poikansa Abel lammaslaumansa esikoisia. Näiden kahden veljeksen asenne ja vaikuttimet olivat ilmeisesti erilaiset, sillä Jumala hyväksyi Abelin uhrin, mutta Kainin uhri ei miellyttänyt häntä. (Myöhemmin lakiliiton alaisuudessa uhrattiin sekä eläin- että viljauhreja.) Abelin on täytynyt uskoa Jumalan antamaan lupaukseen, jonka mukaan vapautus tulisi luvatun Siemenen kautta. Se, että Jehovan julistama tuomio hänen vanhempiaan vastaan Eedenissä oli toteutunut, oli ”selvä osoitus”, jonka varaan hän saattoi rakentaa uskonsa. Tuon ”uskon vaikutuksesta uhrasi Abel Jumalalle suuriarvoisemman uhrin kuin Kain”. Vaikka molempien veljesten uhri osoitti, että he tajusivat olevansa vieraantuneita Jumalasta, Jumala hyväksyi Abelin uhrin juuri hänen uskonsa vuoksi. (1Mo 4:1–4; Hpr 11:1, 4.)

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Tultuaan ulos arkista Nooa perheenpäänä uhrasi Jehovalle ”rauhoittavan” (tyynnyttävän) kiitosteurasuhrin, minkä jälkeen Jehova teki sateenkaariliiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa (1Mo 8:18–22; 9:8–16). Myöhemmin luemme myös uskollisista patriarkoista, jotka uhrasivat Jehovalle (1Mo 31:54; 46:1). Koska Job oli perheensä pää, hän toimi myös perheenjäsentensä pappina ja uhrasi Jumalalle polttouhreja heidän puolestaan (Job 1:5). Huomattavin ja merkityksellisin muinoin esitetyistä uhreista oli Abrahamin yritys uhrata Iisak Jehovan käskyn mukaisesti. Nähtyään Abrahamin uskon ja tottelevaisuuden Jehova antoi huomaavaisesti pässin Iisakin tilalle. Tämä Abrahamin teko esikuvasi sitä, miten Jehova uhrasi oman ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen. (1Mo 22:1–14; Hpr 11:17–19.)

Lain alaisuudessa. Lakiliiton vaatimat teurasuhrit viittasivat kaikki Jeesukseen Kristukseen ja hänen uhriinsa tai tuosta uhrista koituvaan hyötyyn (Hpr 8:3–5; 9:9; 10:5–10). Koska Jeesus Kristus oli täydellinen ihminen, kaikkien uhrieläinten oli myös oltava terveitä ja virheettömiä yksilöitä (3Mo 1:3, 10; 3:1). Sekä israelilaiset että Jehovaa palvovat muukalaisasukkaat esittivät näitä erilaisia uhreja (4Mo 15:26, 29).

Polttouhrit. Polttouhrit esitettiin Jehovalle kokonaan; palvoja ei saanut jättää eläimestä mitään itselleen (vrt. Tu 11:30, 31, 39, 40). Ne olivat Jehovalle esitetty pyyntö, että hän hyväksyisi tai  ilmaisisi hyväksyvänsä syntiuhrin, joka joskus uhrattiin niiden kanssa. Jeesus Kristus antoi itsensä täysin, kokonaan ”polttouhriksi”.

Polttouhrien uhraamistilaisuuksia ja piirteitä:

1) Vakituiset uhraamisajat: Joka aamu ja ilta (2Mo 29:38–42; 3Mo 6:8–13; 4Mo 28:3–8), jokaisena sapattipäivänä (4Mo 28:9, 10), kuukauden ensimmäisenä päivänä (4Mo 10:10), pesahina ja seitsemänä happamattomien leipien juhlan päivänä (3Mo 23:6–8; 4Mo 28:16–19, 24), sovituspäivänä (3Mo 16:3, 5, 29, 30; 4Mo 29:7–11), helluntaina (3Mo 23:16–18; 4Mo 28:26–31), jokaisena lehtimajanjuhlan päivänä (4Mo 29:12–39).

2) Muita tilaisuuksia: Vihittäessä pappeja virkaansa (3Mo 8:18–21; ks. VIRKAANASETUS), asetettaessa leeviläisiä virkaansa (4Mo 8:6, 11, 12), tehtäessä liittoja (2Mo 24:5; ks. LIITTO), yhteysuhrien ja eräiden syyllisyys- ja syntiuhrien kanssa (3Mo 5:6, 7, 10; 16:3, 5), täytettäessä juhlallisia lupauksia (4Mo 15:3, 8) tai puhdistautumisvaatimuksia (3Mo 12:6–8; 14:2, 30, 31; 15:13–15, 30).

3) Uhrieläimet ja menettely: Sonni, pässi, vuohipukki, turturikyyhky tai kyyhkysenpoika (3Mo 1:3, 5, 10, 14). Jos uhri oli maaeläin, uhraaja pani kätensä eläimen pään päälle (hän tunnusti siten, että se oli hänen uhrinsa, joka esitettiin häntä varten, hänen puolestaan) (3Mo 1:4). Eläin teurastettiin ja sen veri vihmottiin polttouhrialttarille ympäriinsä (3Mo 1:5, 11), eläin nyljettiin ja paloiteltiin määräkappaleiksi, sen sisälmykset (mitään teurasjätteitä ei poltettu alttarilla) ja koivet pestiin ja pää sekä muut ruumiinosat pantiin kaikki alttarille (virantoimituksessa oleva pappi sai nahan; 3Mo 7:8). (3Mo 1:6–9, 12, 13.) Jos se oli lintu, siltä poistettiin kupu ja höyhenet, ja pää ja muu ruumis poltettiin alttarilla (3Mo 1:14–17).

Yhteysuhrit (eli rauhanuhrit). Jehovalle otolliset yhteysuhrit merkitsivät rauhaa hänen kanssaan. Uhriin osallistuivat palvoja ja hänen huonekuntansa (tabernaakkelin esipihassa; perimätiedon mukaan pitkin esipihaa ympäröivän verhon sisäpuolta pystytettiin majoja; temppelissä oli ruokailuhuoneita). Pappi, joka esitti uhrin, sai osan siitä, samoin palvelusvuorossa olevat papit. Jehova itse sai palavan rasvan miellyttävän tuoksun. Veri, joka edustaa elämää, annettiin Jumalalle, koska se kuului hänelle. Sen vuoksi papit, palvojat ja Jehova olivat ikään kuin yhdessä aterialla, mikä merkitsi rauhaisia suhteita. Se, joka osallistui tällaiseen ateriaan epäpuhtaana (millä tahansa lain mainitsemalla tavalla) tai joka söi yli määräajan säilytettyä lihaa (lämpimässä ilmastossa se alkoi pilaantua), oli karsittava pois kansastaan. Hän saastutti eli häpäisi aterian joko olemalla itse epäpuhdas tai syömällä sellaista, mikä oli Jehovan silmissä saastaista, ja osoitti siten epäkunnioitusta pyhiä asioita kohtaan. (3Mo 7:16–21; 19:5–8.)

Herran illallinen (muistoateria) on yhteysateria (1Ko 10:16). Ne, jotka ovat ’uudessa liitossa Jeesuksen veren perusteella’, osallistuvat tähän ateriaan toistensa kanssa uskossa ja ottavat osaa vertauskuviin, jotka edustavat Jeesuksen ruumista ja verta. He osallistuvat siihen myös Jehovan kanssa, joka on tämän järjestelyn Alkuunpanija. He haluavat saada Jehovan hyväksynnän ja ovat rauhassa sekä keskenään että Jehovan kanssa Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Yhteysateriaan osallistuvien puhtausvaatimuksen mukaisesti Paavali varoittaa, että kristityn tulee tutkia itseään ennen muistoateriaa. Kevyt tai halveksiva suhtautuminen tähän tilaisuuteen tai vertauskuviin – viiniin ja happamattomaan leipään – olisi pyhien asioiden häpäisemistä ja ansaitsisi epäsuotuisan tuomion. (1Ko 11:25, 27–29; ks. HERRAN ILLALLINEN.)

Kiitosuhri oli yhteysuhri, joka ylisti Jumalaa hänen huolenpidostaan ja rakkaudellisesta huomaavaisuudestaan, ja sen yhteydessä syötiin lihaa ja sekä hapanta että happamatonta leipää. Palvoja käytti siis tässä tilaisuudessa sellaista, mitä voitaisiin sanoa ”päivittäiseksi ravinnoksi”. (Hapanta leipää ei kuitenkaan koskaan pantu alttarille uhrattavaksi Jehovalle.) Tämän Jumalalle kiitokseksi ja ylistykseksi esitetyn uhrin liha piti syödä samana päivänä, ei seuraavana. (Muiden yhteysuhrien lihaa voitiin syödä toisena päivänä.) (3Mo 7:11–15.) Tämä tuo mieleen Jeesuksen Kristuksen seuraajilleen opettaman rukouksen: ”Anna meille tänään leipämme täksi päiväksi.” (Mt 6:11.)

Yhteysuhrien uhraamistilaisuuksia ja piirteitä:

1) Tilaisuudet: Tehtäessä liittoja (2Mo 24:5), juhla-aikoina ja kuukausien alussa (4Mo 10:10; 2Mo 12:2–14; 3Mo 23:15–19; 4Mo 29:39) ja muissa tilaisuuksissa.

2) Tarkoitus: Saada Jumalan hyväksymys; harras pyyntö tai rukous Jumalalle onnettomuuden aikoina (3Mo 19:5; Tu 20:26; 21:4; 1Sa 13:9; 2Sa 24:25).

3) Uhrieläimet ja menettely: Uros- tai naaraspuolisia nautoja, lampaita, vuohia (ei lintuja, sillä  niiden ei katsottu riittävän uhriateriaksi) (3Mo 3:1, 6, 12). Uhraaja pani kätensä eläimen pään päälle; eläin teurastettiin; pappi vihmoi sen veren polttouhrialttarille ympäriinsä (3Mo 3:2, 8, 13); rasva (myös lampaan rasvahäntä) pantiin polttouhrialttarille (3Mo 3:3–5, 9); rintaliha annettiin papeille, oikea reisi papille, joka esitti uhrin (2Mo 29:26, 28; 3Mo 7:28–36).

4) Lajit: Kiitos- ja ylistysuhri, lupausuhri (ks. 4Mo 6:13, 14, 17) ja vapaaehtoinen uhri.

Syntiuhrit. Kaikki nämä uhrit esitettiin sellaisten tahattomien syntien johdosta, joita tehtiin epätäydellisen lihan heikkouden vuoksi, ei ”kohotetun käden myötä” eli avoimesti, ylpeästi ja tieten tahtoen (4Mo 15:30, 31, Rbi8, alav.). Uhrina käytettiin erilaisia eläimiä sonnista kyyhkyseen, sen uhraajan aseman ja olosuhteiden mukaan, jonka syntiä sovitettiin. On huomattava, että 3. Mooseksen kirjan 4. luvussa käsiteltyihin synteihin syyllistyneet olivat tehneet jonkin ”niistä teoista, joita Jehovan käskyn mukaan ei saisi tehdä”, ja tulleet sen vuoksi syyllisiksi (3Mo 4:2, 13, 22, 27). Sovituspäivän syntiuhreja on käsitelty artikkelissa SOVITUSPÄIVÄ.

Tilanteita, joissa vaadittiin syntiuhria, ja näiden uhrien piirteitä:

1) Ylimmäisen papin synti, joka saattoi kansan syylliseksi (3Mo 4:3): Ylimmäinen pappi toi sonnin ja pani kätensä sen pään päälle; sonni teurastettiin; sen veri vietiin pyhään paikkaan ja sitä vihmottiin esiripun eteen; osa verestä siveltiin suitsutusalttarin sarviin; loppu vuodatettiin polttouhrialttarin juurelle; rasva poltettiin (kuten yhteysuhrinkin rasva) polttouhrialttarilla (3Mo 4:4–10) ja ruho (nahka mukaan lukien) poltettiin puhtaassa paikassa kaupungin ulkopuolella, jonne alttarin tuhka vietiin (3Mo 4:11, 12).

2) Koko kansankokouksen synti (sellainen, jonka kansankokous oli tehnyt mutta josta johtoasemassa olevat saivat tietää vasta myöhemmin) (3Mo 4:13): Seurakunta toi sonnin; vanhimmat panivat kätensä sonnin pään päälle; yksi teurasti sen; sen jälkeen meneteltiin samalla tavalla kuin ylimmäisen papin synnin yhteydessä (3Mo 4:14–21).

Jos virassa ja virantoimituksessa oleva ylimmäinen pappi, joka edusti koko kansakuntaa Jehovan edessä, teki synnin, koko seurakunta tuli syylliseksi. Tällaisia syntejä olivat esimerkiksi erehtyminen tuomiossa, lain soveltamisessa tai kansallisesti tärkeän asian käsittelemisessä. Tällaisesta ja koko kansankokouksen synnistä vaadittiin arvokkain uhri, nimittäin sonni. (3Mo 4:3, 13–15.)

Yksityisten ihmisten syntiuhrin veri vietiin vain alttarille asti. Ylimmäisen papin ja koko kansankokouksen syntiuhrien veri vietiin kuitenkin myös pyhään paikkaan, pyhäkön ensimmäiseen osastoon, ja sitä pirskotettiin sen esiripun eteen, jonka toisella puolella Jehova ”asui”, mitä kuvasi kaikkeinpyhimmässä liiton arkun yläpuolella loistanut yliluonnollinen valo. (Vain sovituspäivänä säännöllisesti uhrattujen syntiuhrien veri vietiin kaikkeinpyhimpään, toiseen osastoon; 3Mo 16.) Papit eivät saaneet syödä mitään osaa niistä uhreista, joiden veri vietiin pyhään paikkaan (3Mo 6:30).

3) Johtomiehen synti: Uhraamismenettely oli samanlainen, paitsi että uhrina oli vuohipukki eikä verta viety pyhään paikkaan. Veri pantiin polttouhrialttarin sarviin; loput vuodatettiin sen juurelle; rasva pantiin savuamaan alttarille (3Mo 4:22–26); papit saivat ilmeisesti osan syötäväksi, kuten muistakin syntiuhreista (3Mo 6:24–26, 29); astiat, joissa liha keitettiin, täytyi jälkeenpäin hangata puhtaiksi (tai rikkoa, jos ne olivat saviastioita), jottei mitään ”erittäin pyhää” häväistäisi siten, että astiaan olisi tarttunut jotain uhrista ja astiaa olisi sen jälkeen käytetty johonkin tavanomaiseen tarkoitukseen (3Mo 6:27, 28).

4) Yksityisen israelilaisen synti: Uhrina oli naaraspuolinen vuohenvohla tai naaraskaritsa; menettely oli sama kuin uhrattaessa johtomiehen syntiuhria (3Mo 4:27–35).

Seuraavat uhrit eroavat edellä mainituista, sillä näitä uhranneet ihmiset erehtyivät siten, ’etteivät he tehneet kaikkien Jumalan käskyjen mukaan’, joten heidän syntinsä olivat laiminlyöntejä (4Mo 15:22).

5) Koko kansankokouksen puolesta uhrattiin vuohenvohla (4Mo 15:22–26), yksilön puolesta ensimmäisellä vuodellaan oleva naarasvuohi (4Mo 15:27–29).

Näyttää siltä, että silloin kun pappien piti syödä osa syntiuhrista, heidän katsottiin siihen osallistuessaan ’olevan vastuussa syntiuhrin uhraajien erheestä’, jotta he pyhän virkansa perusteella ’toimittaisivat näille sovituksen Jehovan edessä’ (3Mo 10:16–18; 9:3, 15).

Syyllisyysuhrit. Syyllisyysuhreja esitettiin myös syntien vuoksi, sillä kaikenlaiseen syyllisyyteen liittyy syntiä. Nämä uhrit esitettiin sellaisten nimenomaisten syntien johdosta, joiden vuoksi joku oli tullut syylliseksi, ja ne erosivat  hiukan muista syntiuhreista, koska niiden tarkoitus näyttää olleen oikeuden tyydyttäminen tai oikeuksien palauttaminen. Joko Jehovan tai hänen pyhän kansakuntansa oikeutta oli rikottu. Syyllisyysuhrin tarkoitus oli hyvittää Jehovalle se, että jotain oikeutta oli rikottu, tai palauttaa joitakin liitto-oikeuksia katuvalle väärintekijälle ja lieventää hänen syntinsä rangaistusta (vrt. Jes 53:10).

Kolmannen Mooseksen kirjan 5:1–6, 17–19:ssä käsitellyissä tapauksissa yksilöt olivat tehneet syntiä tahattomasti, ajattelemattomasti tai huolimattomuuttaan, ja kun heidän huomionsa kiinnitettiin asiaan, he halusivat oikaista sen. Toisaalta 3. Mooseksen kirjan 6:1–7:ssä mainitut synnit eivät olleet tahattomia eivätkä huolimattomuuden syntejä, mutta johtuivat kuitenkin lihan heikkoudesta ja sen haluista, eikä niitä tehty tahallaan, ylimielisesti, eivätkä ne olleet tarkoituksellista kapinointia Jumalaa vastaan. Asianomaisen omatunto alkoi soimata häntä, joten hän katui vapaaehtoisesti, tunnusti syntinsä ja hyvitettyään tekonsa pyysi armoa ja anteeksiantoa (Mt 5:23, 24).

Nämä lait korostavat sitä, että vaikka Mooseksen laki oli tiukka tahallisille ja katumattomille synnintekijöille, se antoi kuitenkin mahdollisuuden ottaa huomioon vaikuttimet, olosuhteet ja asenteet, niin että Lain alaisuudessa voitiin osoittaa armoa samoin kuin kristillisessä seurakunnassakin voidaan (vrt. 3Mo 6:1–7; 2Mo 21:29–31; 4Mo 35:22–25; 2Ko 2:5–11; 7:8–12; 1Ti 1:2–16). On kuitenkin huomattava, ettei mitään näistä synneistä voitu tehdä rangaistuksetta; vahinkoa kärsineelle oli annettava korvaus ja Jehovalle oli esitettävä syyllisyysuhri. Syyllisyysuhreja uhrattiin suurin piirtein samalla tavoin kuin syntiuhrejakin, ja papit saivat syödä osan uhrista (3Mo 7:1, 5–7).

Syyllisyysuhrien uhraamistilaisuuksia ja piirteitä:

1) Kun joku oli ollut julkisesti esitetyn kirouksen todistajana, mutta ei vahvistanut tai kertonut sitä; kun joku oli tahattomasti tullut saastaiseksi kuolleesta ruumiista tai epäpuhtaasta ihmisestä; kun joku oli pikaisesti tai ajattelemattomasti vannonut tekevänsä tai jättävänsä tekemättä jotakin (3Mo 5:1–4): Hänen täytyi tunnustaa, millä tavoin hän oli tehnyt syntiä (3Mo 5:5). Syyllisyysuhri määräytyi taloudellisten olosuhteiden mukaan (3Mo 5:6–10). Jos se oli viljauhri, siihen ei liitetty öljyä eikä suitsutuspihkaa, koska se oli syntiuhri ja niin ollen vaadittu – ei vapaaehtoinen – viljauhri; vapaaehtoinen viljauhri oli iloinen uhri ihmiseltä, jolla oli hyvä asema Jumalan edessä (3Mo 5:11–13).

2) Kun joku teki tahattomasti syntiä Jehovan pyhiä asioita vastaan (esim. jos joku otti tietämättään viljaa, joka oli pantu syrjään pyhäkköön vietäviksi kymmenyksiksi, ja käytti sitä itseään tai huonekuntaansa varten [tavanomaisesti, jolloin pyhä tuli häväistyksi]) (3Mo 5:15a, vrt. 3Mo 22:14–16): Pyhäkölle oli maksettava korvaus ja lisättävä siihen viidennes (3Mo 5:16). Syyllisyysuhriksi uhrattiin pässi (3Mo 5:15).

3) Kun joku tahattomasti (luultavasti huolimattomuuttaan) teki jotain sellaista, mitä Jehova oli kieltänyt, oli uhrattava ”arviohinnan mukainen” pässi (3Mo 5:17–19).

4) Kun joku petti toveriaan anastamalla huostaansa uskottuja arvoesineitä; ryöstö, petos tai jonkin löytötavaran pitäminen itsellään ja siitä valehteleminen (3Mo 6:2, 3; vertaa 2Mo 22:7–13 ja huomaa, että tähän ei liity väärän todistuksen esittämistä lähimmäistään vastaan niin kuin 5Mo 5:20:ssä). Ensiksi väärinteko oli tunnustettava. Sitten rikkojan oli maksettava vahinkoa kärsineelle täysi korvaus, johon oli lisättävä viidennes (3Mo 6:4, 5; 4Mo 5:6, 7). Jos vahinkoa kärsinyt oli kuollut, korvaus maksettiin lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle; jos lähisukulaista ei ollut, korvauksen sai pappi (4Mo 5:8). Sitten hänen oli uhrattava pässi syyllisyysuhriksi.

Viljauhrit. Viljauhreja uhrattiin yhteysuhrien, polttouhrien ja syntiuhrien yhteydessä sekä ensi hedelminä; muulloin niitä uhrattiin sellaisenaan (2Mo 29:40–42; 3Mo 23:10–13, 15–18; 4Mo 15:8, 9, 22–24; 28:9, 10, 20, 26–28; luku 29). Näiden uhrien tarkoituksena oli tunnustaa Jumalan anteliaisuus hänen suodessaan siunauksia ja vaurautta. Niiden yhteydessä käytettiin usein öljyä ja suitsutuspihkaa. Viljauhrit saattoivat olla hienoja jauhoja, paahdettuja jyviä tai reikäleipiä tai rieskoja, jotka oli leivottu, paistettu paistolevyllä tai keitetty keitinrasvapadassa. Osa viljauhrista pantiin polttouhrialttarille, osan söivät papit ja yhteysuhrista söivät myös palvojat osan. (3Mo 6:14–23; 7:11–13; 4Mo 18:8–11.) Alttarilla uhrattava viljauhri ei saanut sisältää hapatetta eikä ”hunajaa” (joka ilmeisesti tarkoitti viikunasiirappia tai hedelmämehua), jotka olisivat voineet aiheuttaa hapantumisen (3Mo 2:1–16).

Juomauhrit. Juomauhreja uhrattiin useimpien muiden uhrien yhteydessä, varsinkin sen  jälkeen kun israelilaiset olivat asettuneet asumaan Luvattuun maahan (4Mo 15:2, 5, 8–10). Tällainen juomauhri oli viiniä (”väkijuomaa”), ja se kaadettiin alttarille (4Mo 28:7, 14; vrt. 2Mo 30:9; 4Mo 15:10). Apostoli Paavali kirjoitti Filippin kristityille: ”Jos minua vuodatetaankin niin kuin juomauhria teurasuhrille ja julkiselle palvelukselle, johon usko on teidät johtanut, olen iloinen.” Hän käytti tässä juomauhria kielikuvana, joka ilmaisi hänen halukkuutensa kuluttaa itseään kristittyjen veljiensä puolesta. (Fil 2:17.) Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti Timoteukselle: ”Minua vuodatetaan jo kuin juomauhria, ja vapauttamiseni määräaika on aivan lähellä.” (2Ti 4:6.)

Heilutusuhrit. Heilutusuhria uhrattaessa papin kädet olivat ilmeisesti uhria pitelevän palvojan käsien alla ja hän heilutti niitä edestakaisin; tai sitten pappi heilutti uhria itse (3Mo 23:11a). Lakiliiton välittäjänä Mooses nähtävästi teki siten Aaronille ja hänen pojilleen vihkiessään heidät papeiksi (3Mo 8:28, 29). Tämä menettely vertauskuvasi uhrien esittämistä Jehovalle. Jotkin heilutusuhrit annettiin pappien osuudeksi (2Mo 29:27).

Lyhteen (tai omer-mitan) esittäminen ohrasadon ensi hedelmistä nisankuun 16. päivänä oli heilutusuhri, jonka ylimmäinen pappi uhrasi. Juuri tuona päivänä vuonna 33 Jeesus Kristus herätettiin kuolleista ”ensi hedelmänä niistä, jotka ovat nukahtaneet pois” (1Ko 15:20; 3Mo 23:11b; Joh 20:1). Helluntaipäivänä uhrattiin vehnän ensi hedelmistä heilutusuhrina kaksi hapanta leipää (3Mo 23:15–17). Tuona päivänä Jeesus saattoi taivaissa toimivana ylimmäisenä pappina esittää Jehovalle ensimmäiset kristilliseen seurakuntaan kuuluvat hengelliset veljensä, jotka oli otettu syntisen ihmiskunnan keskuudesta ja voideltu vuodattamalla heihin pyhää henkeä (Ap 2:1–4, 32, 33; vrt. Ja 1:18).

Pyhät osuudet (kohotusuhrit). Hepreankielinen sana teru·mahʹ käännetään toisinaan ilmauksella ”pyhä osuus”, kun tarkoitetaan sitä teurasuhrin osaa, joka nostettiin eli kohotettiin pois teurasuhrista papeille kuuluvana osuutena (2Mo 29:27, 28; 3Mo 7:14, 32; 10:14, 15). Tämä sana käännetään usein myös vastineella ”anti”, kun on kysymys jostain, mikä annettiin pyhäkölle ja mikä – lukuun ottamatta sitä, mikä uhrattiin alttarilla – myös meni pappien ylläpitoon (4Mo 18:8–13, 19, 24, 26–29; 31:29; 5Mo 12:6, 11).