Raamatun päivinä valitus- tai surulauluja sepitettiin ja laulettiin kuolleiden ystävien (2Sa 1:17–27), hävitettyjen kansakuntien (Am 5:1, 2) ja raunioitettujen kaupunkien (Hes 27:2, 32–36) takia. Valituslaulujen kirja tarjoaa henkeytetyn esimerkin tällaisista surun ilmauksista. Se koostuu viidestä lyyrisestä runosta (viidessä luvussa), joissa valitetaan Jerusalemin 607 eaa. babylonialaisten käsissä kokemaa tuhoa.

Kirjassa tunnustetaan, että Jehova on oikeudenmukaisesti aiheuttanut Jerusalemille ja Juudalle rangaistuksen kansansa erheen vuoksi (Va 1:5, 18). Siinä korostetaan myös Jumalan rakkaudellista huomaavaisuutta ja armoa ja osoitetaan, että Jehova on hyvä häneen toivonsa panevalle (Va 3:22, 25).

Nimi. Hepreassa tämä kirja on saanut nimensä sen ensimmäisestä sanasta ʼĒ·khahʹ! ’kuinka!’ Septuagintan kääntäjät kutsuivat kirjaa nimellä Thrēʹnoi ’surulaulut, valitukset’. Babylonian Talmudissa (Bava Batra 14b) sen nimenä on sana Qi·nōtʹ ’surulaulut, valitusrunot’, ja Hieronymus käyttää siitä latinalaista nimeä Lamentationes ’valitukset’.

Paikka Raamatun kaanonissa. Heprealaisessa kaanonissa Valituslaulujen kirjaa pidetään tavallisesti yhtenä viidestä kirjakääröstä (Megil·lōtʹ ’kääröt’), jotka ovat Laulujen laulu, Ruut, Valituslaulut, Saarnaaja ja Ester. Raamatun heprealaisten kirjoitusten muinaisissa jäljennöksissä Valituslaulujen sanotaan kuitenkin seuranneen Jeremian kirjaa, kuten nykyisissä suomalaisissa Raamatuissakin.

Kirjoittaja. Kreikkalaisessa Septuagintassa kirjan johdantona ovat sanat: ”Ja tapahtui niin, että kun Israel oli otettu vangiksi ja Jerusalem oli autioitettu, Jeremia istuutui itkemään ja valittamaan tällä valituslaululla Jerusalemia ja sanoi.” Targumeissakin Jeremia osoitetaan kirjoittajaksi seuraavanlaisessa johdannossa: ”Jeremia, profeetta ja suuri pappi, sanoi.” Latinalaisen Vulgatan tarkistetussa laitoksessa (ns. Vulgata Clementina) johdanto kuuluu: ”Ja tapahtui, että kun Israel oli viety vankeuteen ja Jerusalem hylättiin, profeetta Jeremia istui itkemään ja valitti tällä valituslaululla Jerusalemia, ja huokaisten katkerasti ja vaikeroiden onnettomana hän sanoi.”

Tyyli. Valituslaulujen kirjan viisi lukua muodostuvat viidestä runosta, joista neljä ensimmäistä on alfabeettisia eli ns. aakkosellisia akrostikoneja. Heprealaisissa aakkosissa on 22 kirjainta (konsonanttia), ja kussakin Valituslaulujen neljästä ensimmäisestä luvusta peräkkäiset jakeet alkavat heprealaisten aakkosten eri kirjaimella. Luvuissa 1, 2 ja 4 on 22 jaetta, jotka ovat heprealaisten aakkosten mukaisessa järjestyksessä siten, että 1. jae alkaa ensimmäisellä heprealaisella kirjaimella, ʼaʹlefilla, 2. jae alkaa toisella kirjaimella, bētillä, ja näin edetään aina aakkosten loppuun saakka. Luvussa 3 on 66 jaetta, ja siinä aina kolme peräkkäistä jaetta alkaa samalla heprealaisella kirjaimella, minkä jälkeen siirrytään seuraavaan kirjaimeen.

Luvuissa 2, 3 ja 4 kirjaimet ʽaʹjin ja peʼ ovat päinvastaisessa järjestyksessä (ne eivät ole samassa järjestyksessä kuin Valituslaulujen 1. luvussa  ja psalmissa 119). Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Valituslaulujen henkeytetty kirjoittaja olisi tehnyt virheen. Tästä asiasta on huomautettu seuraavaa: ”Vielä vähemmän voidaan kyseessä oleva säännöttömyys lukea sepittäjän virheeksi – –, sillä säännöttömyys toistuu kolmessa runossa. Se liittyy pikemminkin toiseen seikkaan. Me havaitsemme nimittäin muissakin alfabeettisissa runoissa, varsinkin vanhemmissa, monia poikkeuksia säännöstä, mikä eittämättä todistaa, että sepittäjät sitoutuivat tiukasti noudattamaan aakkosjärjestystä ainoastaan niin kauan kuin se sopi ajatuskulkuun tuntumatta teennäiseltä.” (C. F. Keil ja F. Delitzsch, Commentary on the Old Testament, 1973, VIII osa, The Lamentations of Jeremiah, s. 338.) Teoksessa mainitaan sitten esimerkkeinä mm. psalmi 34, jossa waw-jae puuttuu, ja psalmi 145, jossa ei ole nun-jaetta. Sen, että näissä henkeytetyissä kirjoituksissa ei pidetä tiukasti kiinni heprealaisten kirjainten aakkosjärjestyksestä, ei tulisi herättää levottomuutta. Vaikka aakkosellisten akrostikonien käyttö epäilemättä helpotti muistamista, sanoma oli kaikkein tärkein ja ajatussisältö sai etusijan tyylillisiin tehokeinoihin nähden.

Valituslaulujen 5. luku ei ole alfabeettinen runo, vaikka siinä onkin 22 jaetta eli yhtä monta kuin heprealaisten aakkosten kirjaimia.

Kirjoitusaika. Valituslaulujen värikkyys osoittaa, että kirja kirjoitettiin kohta 607 eaa. tapahtuneen Jerusalemin kukistumisen jälkeen, jolloin babylonialaispiiritykseen ja Jerusalemin polttamiseen liittyvät vaiheet olivat vielä tuoreina Jeremian mielessä. Yleensä ollaan yhtä mieltä siitä, että Valituslaulut kirjoitettiin pian Jerusalemin kukistumisen jälkeen, ja on järkevää päätellä, että kirja tuli valmiiksi 607 eaa.

Profetian täyttymys. Valituslauluissa värikkäästi kuvaillut Jerusalemin kokemukset täyttivät 5. Mooseksen kirjan 28:63–65:n sanat. Tästä kirjasta käy ilmi myös useiden muiden Jumalalta tulleiden profetioiden ja varoitusten täyttyminen. Vertaa esimerkiksi Valituslaulujen 1:2:ta Jeremian 30:14:ään, Valituslaulujen 2:17:ää 3. Mooseksen kirjan 26:17:ään ja Valituslaulujen 2:20:tä 5. Mooseksen kirjan 28:53:een.

Sisältö. Ensimmäisen luvun 12. jakeesta lähtien Jeremia personoi puhujaksi Jerusalemin, Jumalan kanssa liitossa olevan ”naisen” eli Siionin (Jes 62:1–6). Se on nyt hylättynä, ikään kuin leskeksi jääneenä naisena, jolta on riistetty lapset, vankina ja orjana, joka on pantu pakkotyöhön. Luvussa 2 Jeremia puhuu itse. Luvussa 3 Jeremia purkaa tunteitaan ja siirtää ne ”voimakkaan miehen” hahmossa olevaan kansakuntaan. Luvussa 4 Jeremia jatkaa valitustaan. Viidennessä luvussa puhujiksi kuvataan Jerusalemin asukkaat. Vaikka enemmistö kansasta ei tunnustanut syntiään, pannut toivoaan ja luottamustaan Jehovaan eikä halunnut kääntyä oikealle tielle – näitä tunteita kuvaillaan paljon – oli kuitenkin olemassa Jeremian kaltainen jäännös. Valituslaulujen kirjassa ilmaistu näkemys on siksi todellinen arvio Jerusalemin tilanteesta sellaisena kuin Jumala näki sen.

 Valituslaulut on näin ollen totuudenmukainen ja arvokas, Jumalan henkeyttämä kertomus.

[Tekstiruutu s. 1241]

VALITUSLAULUJEN KOHOKOHTIA

Viisi runoa, joissa valitetaan Jerusalemin ja sen asukkaiden 607 eaa. babylonialaisten käsissä kohtaamaa murhenäytelmää

Jeremia kirjoitti ne heti Jerusalemin hävityksen jälkeen

Jerusalem personoidaan leskeksi, jolta on riistetty lapset ja jota kukaan ei lohduta (1:1–22)

Hän tunnustaa, että syy hänen ahdinkoonsa on hänen syntinsä Jehovaa vastaan

Hän rukoilee Kaikkivaltiasta rankaisemaan niitä, jotka iloitsevat hänen kärsimyksistään

Jehova on toiminut suuttumuksessaan Jerusalemia vastaan (2:1–22)

Hän on heittänyt Jerusalemin alas ”taivaasta maan päälle”

Hän on ylenkatsonut pyhäkkönsä eikä ole osoittanut kunnioitusta kuningasta eikä pappia kohtaan

Ohikulkijat ovat sen vuoksi hämmästyneitä siitä, mitä on tapahtunut kaupungille, joka oli ”kauneuden täydellisyys”

Kansakuntaa edustava ”voimakas mies” puhuu ahdistuksestaan mutta ei ole silti kadottanut toivoaan (3:1–66)

Hän kuvailee nykyistä toivotonta tilannettaan

Hän luottaa kuitenkin siihen, että Jehova kuulee kansansa rukoukset ja osoittaa armoa

Jerusalemin piirityksen hirvittävät vaikutukset (4:1–22)

Miekkaan kuoleminen oli parempi kuin nälkään kuoleminen; naiset söivät jopa omia lapsiaan

Pakenevia eloon jääneitä ajettiin säälimättömästi takaa vuorilla ja erämaassa

Jehovaa anotaan kiinnittämään huomiota kansaansa kuuluvien kärsimyksiin ja palauttamaan heidät suosioonsa (5:1–22)

Hänen kansansa perintöomaisuus on annettu vieraille

Kansaan kuuluvia on häpäisty ja halvennettu

He rukoilevat Jehovaa tuomaan heidät takaisin luokseen, vaikka hän hylkäsi heidät närkästyneenä