Kaksipyöräinen, hevosen vetämä kulkuneuvo, joka kehitettiin pääasiassa taistelukentällä käytettäväksi eikä niinkään joukkojen kuljetukseen rintamalinjojen takana (ks. VANKKURIT). Kaikki neljä heprean sanaa, jotka tarkoittavat tällaisia vaunuja (mer·kavʹ [1Ku 4:26], mer·ka·vahʹ [1Mo 41:43], reʹkev [1Ku 1:5], rekuvʹ [Ps 104:3]), tulevat verbijuuresta ra·kavʹ ’ratsastaa, ajaa’ (1Mo 24:61; 1Sa 25:42; 1Ku 18:45). Vastaava kreikkalainen sana on harʹma (Ap 8:28). Vaunuilla voitiin liikkua nopeasti taistelussa, ne tarjosivat sotilaille liikkuvan ampuma- ja heittoalustan ja antoivat heille psykologista iskuvoimaa syöksyessään jalkaväen sekaan. Lukuisissa vanhoissa muistomerkeissä kuvataan monia erimallisia vaunuja, mikä osoittaa, että niitä käytettiin jo varhaisista ajoista alkaen ja laajalti.

Vaunuissa oli tavallisesti yksi akseli ja sen päälle sijoitettu lava, jossa oli reiden korkeudelle ulottuvat laidat; vaunujen avoimen takaosan ansiosta niihin nouseminen kävi nopeasti ja helposti. Vaunuissa oli myös aisa ja poikkitanko, joihin valjastettiin nopeat hevoset. Vaunuihin oli usein sijoitettu lisävarusteita, mm. jousi- ja nuolikoteloita, kilpiä ja keihäitä. Lisäuhkan jalkaväen sotilaille muodostivat rautaviikatteet, joita joskus asennettiin sotavaunujen pyörien napoihin (Jos  17:16, 18; Tu 1:19). Kun vaunuissa oli vain yksi ajaja, hän piti taistelussa ohjaksia vyötärönsä tai lanteittensa ympärillä, jolloin hän saattoi vapaasti käsitellä aseita käsillään. Suuremmissa ja raskaammissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu useita hevosia, oli kahden, kolmen tai neljän hengen miehistö: ajaja ja yksi tai kaksi taistelijaa ja kenties myös kilvenkantaja (2Mo 14:7, Rbi8, alav.).

Vaunujen nopeutta, ohjattavuutta ja vakavuutta parannettiin jatkuvasti. Kun esimerkiksi akselia siirrettiin taaksepäin, vaunujen ohjattavuus ja vakavuus paranivat. Kun umpipyörien asemesta käytettiin puolilla varustettuja pyöriä, vaunut kevenivät ja vauhti kasvoi (1Ku 7:33). Kuusipuolaisesta pyörästä tuli tavallisin malli, mutta joissakin pyörissä oli neljä tai kahdeksan tai vieläkin useampia puolia. Rakentamalla vaunut kevyestä puusta ja tekemällä ainoastaan lisävarusteet nahasta, pronssista tai raudasta, vaunut saatiin niin kevyiksi, että yksi tai kaksi miestä saattoi kantaa ne hankalan maaston tai pienten jokien yli.

Monet Israelia vastustavat pakanakansat käyttivät sotavaunuja. Vuonna 1513 eaa. Jehova tuhosi Punaisellamerellä koko faraon armeijan, johon kuuluivat hänen kuudetsadat erikoissotavaununsa ”ja kaikki muut Egyptin vaunut” (2Mo 14:6, 7; 15:4, 19; Jos 24:6). Kun israelilaiset valloittivat Luvatun maan, he ajoivat vihollisen pakoon ja polttivat monet heiltä kaappaamistaan vaunuista (Jos 11:4–9). Kanaanin kuningas Jabin piti israelilaisia orjuudessa 20 vuotta, kunnes Jehova pysäytti ja tuhosi Kisonin purolaaksossa hänen yhdeksätsadat vaununsa, joissa oli rautaviikatteet ja jotka olivat Siseran komennossa (Tu 4:2, 3, 13, 15, 16; 5:28). Jolloinkin Israelin kuninkaiden aikaan niin filistealaiset, egyptiläiset, etiopialaiset, syyrialaiset, assyrialaiset kuin babylonialaisetkin taistelivat heitä vastaan suurten vaunuosastojensa turvin; eräässäkin tapauksessa vaunuja oli peräti 32000 (1Sa 13:5; 2Sa 1:6; 1Ai 19:6, 7, 18; 2Ai 12:2, 3; 14:9; 16:8; Jes 37:21, 24). Joskus profeetat mainitsivat tuomiojulistuksissaan vaunut, joista nuo kansakunnat ylpeilivät (Jer 50:37; 51:21; Mi 5:10, 15).

Tasaiset paikat, esimerkiksi Filistean tasangot ja leveä Jisreelinlaakso, sopivat paremmin vaunusodankäyntiin kuin kukkulainen maasto. Syyrialaiset kerskuivat kerran, että heidän vaununsa voittaisivat Israelin, jos israelilaiset saataisiin houkutelluksi pois vuorilta taistelemaan tasaisella maalla, sillä he ajattelivat, että ”heidän [Israelin] Jumalansa on vuorten Jumala”. Syyrialaisten suuri tappio osoitti kuitenkin, että Jehova on myös ”alatasankojen Jumala” (1Ku 20:23–30).

Suuret kansalliset vaunuin varustetut sotavoimat muodostettiin Israeliin vasta Salomon aikana. Tämä johtui suurelta osin siitä, että Jumala oli varoittanut kuningasta lisäämästä hevosten määrää, jottei olisi näyttänyt siltä, että kansan turvallisuus riippui niistä. Tämä rajoitus vähensi vaunujen käyttöä, koska hevosia käytettiin noiden kulkuneuvojen vetämiseen (5Mo 17:16). Kun Samuel varoitti kansaa taakasta, jonka ihmiskuningas sälyttäisi sen harteille, hän sanoi heille: ”Teidän poikanne hän ottaa itselleen ja panee heidät vaunuihinsa.” (1Sa 8:11.) Yrittäessään anastaa kuninkuuden sekä Absalom että Adonia hankkivat itselleen vaunut ja panivat kumpikin 50 miestä juoksemaan niiden edellä (2Sa 15:1; 1Ku 1:5). Kun Daavid kukisti Soban kuninkaan, hän jätti jäljelle sata vaunuhevosta (2Sa 8:3, 4; 10:18).

Kehittäessään Israelin armeijaa kuningas Salomo lisäsi vaunujen määrän 1400:aan (1Ku 10:26, 29; 2Ai 1:14, 17). Jerusalemin lisäksi myös muissa kaupungeissa, ns. vaunukaupungeissa, oli erityistiloja, joita tarvittiin kaikista näistä mekaanisista sotavarusteista huolehtimiseen (1Ku 9:19, 22; 2Ai 8:6, 9; 9:25).

Salomon kuoleman jälkeen vaunut olivat yleisiä sekä pohjoisessa että eteläisessä valtakunnassa. Pohjoisessa valtakunnassa oli mies, ”jonka alaisuudessa oli puolet vaunuista”, mikä viittaa siihen, että maassa oli kaksi pääasiallista vaunuosastoa (1Ku 16:9). Kuningas Jeehu oli tunnettu hurjasta vaununajotavastaan (2Ku 9:20). Useat Juudan ja Israelin kuninkaat, nimittäin Ahab, Joram, Ahasja ja Josia, haavoittuivat kuolettavasti vaunuissaan (1Ku 22:34–38; 2Ku 9:21, 24, 27; 2Ai 18:33, 34; 35:23, 24).

Profeetta Jesaja julisti kapinalliselle Israelille: ”Voi niitä, jotka menevät alas Egyptiin apua hakemaan, jotka hevosiin turvautuvat ja jotka panevat luottamuksensa sotavaunuihin, koska niitä on lukuisasti, ja ratsuihin, koska ne ovat hyvin väkeviä, mutta jotka eivät ole katsoneet Israelin Pyhään eivätkä etsineet Jehovaa itseään.” (Jes 31:1.)

Vaunuja käytettiin pääasiassa sotimiseen, ja ne olivat hyödyksi myös villieläinjahdissa. Toisinaan niitä käytettiin myös rauhanomaisiin tarkoituksiin. Toimiessaan elintarvikevirkamiehenä Egyptissä Joosef ajoi toiseksi arvostetuimmissa vaunuissa, joita arvostetummat olivat vain  faraon vaunut. Hän ajoi vaunuillaan isäänsä vastaan, kun Jaakob saapui Egyptiin (1Mo 41:43; 46:29). Kun Jaakob kuoli, hänen hautajaiskulkueessaan, joka kulki Egyptistä Makpelaan, Abrahamin ostamaan hautapaikkaan, oli useita vaunuja (1Mo 50:7–14). Kulkuvälineenä vaunuja käyttivät myös kuningas Rehabeam, kuningas Ahab, Syyrian armeijan päällikkö Naaman ja etiopialainen virkamies, joka pyysi evankelista Filipposta vaunujensa kyytiin Gazaan johtavalla tiellä (1Ku 12:18; 18:44, 45; 2Ku 5:21, 26; Ap 8:28–31, 38). Voittoisia hallitsijoita kuljetettiin kulkueissa koristeellisilla, katetuilla vaunuilla. Juudan luopiokuninkaat omistivat pyhiä vaunuja ja niitä vetäviä hevosia auringonpalvonnalle (2Ku 23:11).

Kuvaannollista käyttöä. Kuvaannollisessa ja profeetallisessa mielessä vaunut vertauskuvaavat sotaa, kuten jousi ja miekkakin (Jes 21:7, 9; Sak 9:10). ”Jumalan sotavaunuja” sanotaan olevan ”kymmenintuhansin, tuhansia ja taas tuhansia”, mikä viittaa Jumalan ylivoimaiseen kykyyn tuhota vihollisensa (Ps 68:17; 2Ku 6:17).