Valtavan tulvan aiheuttama katastrofaalinen ihmisten ja eläinten tuhoutuminen Nooan päivinä (2370 eaa.). Jehova aiheutti tämän koko ihmishistorian suurimman tuhotulvan, koska jumalattomat ihmiset olivat täyttäneet maan väkivallalla. Vanhurskas Nooa ja hänen perheensä, kaikkiaan kahdeksan sielua, sekä valikoidut eläimet säilyivät elossa suunnattoman, arkkua muistuttavan arkin avulla. (1Mo 6:9–9:19; 1Pi 3:20; ks. ARKKI; NOOA.)

Vedenpaisumuksen laajuus. Kyseessä ei ollut mikään paikallinen tulva tai kaatosade. Se kreikkalainen sana, jota Raamatussa käytetään vedenpaisumuksesta, onkin ka·ta·kly·smosʹ eli kataklysmi, katastrofaalinen tuhotulva (Lu 17:27, Rbi8, alav.). Paikalliset tulvat ovat ohi muutamassa päivässä, mutta tämä tulva kesti yli vuoden, josta suurin osa kului vesien laskeutumiseen. Ei ole todellakaan järkevää uskoa, että Nooa käytti ehkäpä 50 vuotta valtavan, n. 40000 m³:n suuruisen aluksen rakentamiseen, jotta hänen perheensä ja jotkin eläimet olisivat säilyneet elossa vain jonkin paikallisen tulvan läpi. Jos tulva olisi ulottunut vain suhteellisen pienelle alueelle, miksi olisi ollut tarpeen viedä arkkiin ”kaikkia elollisia kaikenlaisesta lihasta”, jotta ’niiden jälkeläisiä olisi säilynyt elossa koko maan pinnalla’? (1Mo 6:19; 7:3.) Tämä vedenpaisumus oli tosiaan maailmanlaajuinen, eikä senkaltaista ollut sattunut koskaan aikaisemmin eikä ole sattunut sen jälkeenkään. ”Vedet hautasivat maan alleen niin suuressa määrin, että kaikki korkeat vuoret, jotka olivat koko taivaan alla, peittyivät. Vedet hautasivat ne alleen jopa viidentoista kyynärän [n. 6,5 m:n] syvyyteen, ja vuoret peittyivät.” (1Mo 7:19, 20.) ”Kaiken lihan loppu on nyt edessäni”, sanoi Jehova. ”Minä pyyhin [siksi] pois maan pinnalta jokaisen elollisen, jonka olen tehnyt.” Ja juuri niin tapahtui. ”Kaikki, joiden sieraimissa elämän voiman hengitys vaikutti, kaikki, jotka olivat kuivalla maalla, kuolivat. – – vain Nooa ja ne, jotka olivat hänen kanssaan arkissa, jäivät eloon.” (1Mo 6:13; 7:4, 22, 23.)

Vedenpaisumuksen aika. Vedenpaisumus ei tullut yhtäkkiä, varoituksetta. Arkin rakentamiseen kului vuosikausia, ja tuona aikana Nooa, ”vanhurskauden saarnaaja”, myös varoitti silloista jumalatonta sukupolvea (2Pi 2:5). Aikaraja saavutettiin lopulta ”Nooan elämän kuudentenasadantena vuonna, toisessa kuussa, kuukauden seitsemäntenätoista päivänä”. Arkkiin oli tuotu Nooan perheen lisäksi ”uros ja naaras kaikenlaisesta lihasta” sekä riittävästi ruokaa kaikille, ja ”sitten Jehova sulki oven”. Sen jälkeen ”taivaiden sulkuportit aukenivat”. (1Mo 7:11, 16.) ”Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä” satoi rankasti yhtä mittaa; ”maa oli veden vallassa” sataviisikymmentä päivää (1Mo 7:4, 12, 24). Viisi kuukautta rankkasateen alkamisen jälkeen arkki ”pysähtyi Araratin vuorille” (1Mo 8:4). Kesti lähes kaksi ja puoli kuukautta, ennen kuin ’vuorten huiput tulivat näkyviin’ (1Mo 8:5), sen jälkeen kesti kolme kuukautta, ennen kuin Nooa poisti arkin katon ja havaitsi maan käytännöllisesti katsoen kuivuneen (1Mo 8:13), ja vielä lähes kaksi  kuukautta, ennen kuin ovi avattiin ja eloon jääneet laskivat jälleen jalkansa kuivalle maalle (1Mo 8:14–18).

Nooa ja hänen perheensä menivät arkkiin Nooan elämän 600. vuonna, sen toisen kuun (joka vastaa loka-marraskuuta) 17. päivänä (1Mo 7:11). Yhtä (360-päiväistä) vuotta myöhemmin oli 601. vuoden toisen kuukauden 17. päivä. Kymmenen päivää sen jälkeen oli toisen kuukauden 27. päivä, jolloin he tulivat ulos; he olivat arkissa siis yhteensä 370 päivää (ts. eivät aivan 371:tä täyttä päivää) (1Mo 8:13, 14). Lokikirjassaan Nooa näyttää käyttäneen 30-päiväisiä kuukausia, niin että 12 kuukautta vastasi 360:tä päivää. Näin hän välttyi kaikelta siltä mutkikkaalta päivien osien laskemiselta, joka olisi tullut hänen eteensä, jos hän olisi käyttänyt yksinomaan vähän yli 29 1/2 päivän pituisia lunaarisia kuukausia. Nooan käyttämä laskutapa käy ilmi siitä, että viiden kuukauden jakso oli 150 päivän pituinen (1Mo 7:11, 24; 8:3, 4).

Tulvavedet. On sanottu, että jos kaikki ilmakehässä oleva kosteus tiivistyisi yhtäkkiä sateeksi, sitä tulisi maan pinnalle vain muutaman senttimetrin paksuinen kerros. Mistä tämä Nooan päivien valtaisa vedenpaisumus sitten oli peräisin? 1. Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan Jumala sanoi Nooalle: ”Katso, minä [Jehova] puolestani tuotan vedenpaisumuksen [tai: ”taivaallisen valtameren”; hepr. mab·bulʹ] maan päälle.” (1Mo 6:17, Rbi8, alav.) Seuraavassa luvussa tapahtumia kuvaillaan näin: ”Kaikki laajan vesisyvyyden lähteet puhkesivat ja taivaiden sulkuportit aukenivat.” (1Mo 7:11.) Tämä vedenpaisumus oli niin valtava, että ”kaikki korkeat vuoret, jotka olivat koko taivaan alla, peittyivät” (1Mo 7:19).

Mistä tämä ”taivaallinen valtameri” tuli? 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksessa kuvaillaan, miten Jehova toisena ”päivänä” teki ”laajuuden” maan ympärille, ja tämä laajuus (jota nimitettiin ”taivaaksi”) erotti toisistaan vedet, jotka olivat sen alapuolella, ts. valtameret, ja vedet, jotka olivat sen yläpuolella (1Mo 1:6–8). Laajuuden yläpuolella olevat vedet pysyivät siellä toisesta luomispäivästä vedenpaisumukseen asti. Apostoli Pietari puhui juuri tästä sanoessaan, että ”vanhastaan oli taivaat ja maa, joka kiinteänä kohosi vedestä ja veden keskellä Jumalan sanan vaikutuksesta”. Juuri noita ”taivaita” ja niiden ylä- ja alapuolella olevia vesiä käytettiin Jumalan sanan vaikutuksesta, ja ”niillä keinoin silloinen maailma kärsi tuhon, kun se hukutettiin vedellä”. (2Pi 3:5, 6.) On esitetty useita selityksiä sille, miten nuo vedet pysyivät ylhäällä vedenpaisumukseen asti ja mitkä tapahtumasarjat saivat ne putoamaan, mutta sellaiset selitykset ovat vain spekulointeja. Raamattu sanoo yksinkertaisesti, että Jumala teki laajuuden, jonka yläpuolella oli vesiä, ja että hän sai vedenpaisumuksen aikaan. Se oli hänelle helppoa, koska hän on kaikkivoipa.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan ”kaikki korkeat vuoret” peittyivät vedellä, joten missä kaikki tuo vesi on nyt? Ilmeisesti se on täällä maan päällä. Valtamerten arvellaan aikoinaan olleen pienempiä ja mantereiden suurempia kuin nyt, mistä todistavat pitkälle valtamerten alle ulottuvat joenuomat. On syytä panna merkille myös se, että tiedemiehet ovat sanoneet vuorten olleen aiemmin paljon matalampia kuin nykyään, ja jotkin vuoret ovat jopa työntyneet esiin merestä. Nykytilanteesta todetaan, että ”valtamerten vesien tilavuus on kymmenen kertaa niin suuri kuin merenpinnan yläpuolella olevan maan tilavuus. Jos kaikki tämä maa kaadettaisiin tasaisesti mereen, koko maapallo olisi 2,5 kilometrin syvyisen vesikerroksen peitossa.” (National Geographic, tammikuu 1945, s. 105.) Sen jälkeen kun vedenpaisumuksen vedet olivat sataneet mutta ennen kuin vuoret kohosivat ja merenpohja aleni ja ennen kuin napajäätiköt syntyivät, vesi riitti siis hyvin peittämään ”kaikki korkeat vuoret”, kuten henkeytetyssä kertomuksessa sanotaan (1Mo 7:19).

Vaikutus maahan. Vedenpaisumus sai aikaan suuria muutoksia, esim. ihmisten elinikä lyheni jyrkästi. Jotkut ovat esittäneet, että ennen vedenpaisumusta laajuuden yläpuolella olleet vedet suojasivat vahingolliselta säteilyltä ja että vesien poistuttua ihmisen geenejä vahingoittava kosminen säteily lisääntyi. Raamattu ei kuitenkaan sano asiasta mitään. Säteilyssä tapahtuneet muutokset olisivat kyllä muuttaneet radioaktiivisen hiilen (C-14) muodostumisnopeutta siinä määrin, että kaikki radiohiilimenetelmällä tehdyt vedenpaisumusta edeltävien ajankohtien määritykset olisivat mitättömiä.

Kun ”vesisyvyyden lähteet” ja ”taivaiden sulkuportit” yhtäkkiä aukenivat, maan päälle tulvi lukemattomia miljardeja tonneja vettä (1Mo 7:11). Tämä on saattanut aiheuttaa valtavia muutoksia maan pinnassa. Maankuori, joka on suhteellisen ohut ja eri paksuinen eri kohdista, ympäröi melko plastista massaa, jonka läpimitta on tuhansia kilometrejä. Veden lisääntynyt  paino aiheutti todennäköisesti suuria maankuoren siirtymiä. Aikanaan uusia vuoria työntyi ylöspäin, vanhat vuoret kohosivat uusiin korkeuksiin, matalat merialtaat syvenivät ja muodostui uusia rantaviivoja, niin että nyt noin 70 prosenttia maan pinnasta on veden peitossa. Maankuoren siirtymät ovat ehkä syynä moniin geologisiin ilmiöihin, esim. vanhojen rantaviivojen kohoamiseen uusiin korkeuksiin. Jotkut arvioivat, että yksistään veden paine vastasi noin ”280 kg:n painoa cm²:ä kohti”, mikä riittää eläinten ja kasvien nopeaan fossilisoitumiseen (ks. D. Patten, The Biblical Flood and the Ice Epoch, 1966, s. 62).

Mitä todisteita on siitä, että maailmanlaajuinen vedenpaisumus on todella tapahtunut?

Muita mahdollisia todisteita suuresta muutoksesta ovat ne mammuttien ja sarvikuonojen jäännökset, joita on löydetty eri osista maailmaa. Jotkin niistä ovat löytyneet Siperian maaperästä, toiset ovat säilyneet Siperian ja Alaskan jäässä. (Kuva, 1. osa, s. 328.) Joidenkin mahasta löytyi sulamatonta ravintoa tai hampaista vielä pureskelematonta ruokaa, mikä osoittaa niiden kuolleen yhtäkkiä. Syöksyhampailla käydyn kaupan perusteella arvioidaan, että kymmenientuhansien tällaisten mammuttien luita on löytynyt. Monien muidenkin eläinten, esim. leijonien, tiikerien, karhujen ja hirvien, fossiileja on löytynyt samoista kerrostumista, mikä saattaa osoittaa kaikkien näiden eläinten tuhoutuneen samanaikaisesti. Jotkut ovat pitäneet tällaisia löytöjä varmoina fyysisinä todisteina kaikkialle ulottuneen tulvan aiheuttamasta nopeasta ilmastonmuutoksesta ja äkillisestä tuhosta. Toiset kuitenkin mieluummin selittävät näiden eläinten kuolleen jonkin muun syyn kuin maailmanlaajuisen katastrofin takia. Se, että vedenpaisumus on tapahtunut, ei ole riippuvainen tällaisten fossiilien ja jäätyneiden eläinten jäännösten todistuksesta.

Vedenpaisumuslegendat. Vedenpaisumuksen kaltainen tuhotulva, jossa koko silloinen maailma huuhtoutui pois, oli eloon jääneille unohtumaton kokemus. He kertoivat siitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Seem, joka eli vedenpaisumuksen jälkeen 500 vuotta, pystyi kertomaan tapauksesta monille sukupolville. Hän kuoli vain kymmenen vuotta ennen Jaakobin syntymää. Mooses tallensi aidon kertomuksen 1. Mooseksen kirjaan. Jonkin aikaa vedenpaisumuksen jälkeen, kun Jumalaa uhmaavat ihmiset rakensivat Babelin tornin, Jehova sekoitti heidän kielensä ja hajotti heidät ”yli koko maan pinnan” (1Mo 11:9). Oli täysin luonnollista, että nämä ihmiset veivät mukanaan kertomuksia vedenpaisumuksesta ja siirsivät ne isältä pojalle. Se, että on olemassa muutamien kertomusten sijasta satoja eri kertomuksia suuresta vedenpaisumuksesta ja että tällaisia kertomuksia löytyy monien alkukantaisten heimojen perinteestä eri puolilta maailmaa, on voimakas todiste siitä, että kaikilla näillä ihmisillä oli yhteinen alkuperä ja että heidän varhaiset esi-isänsä olivat kokeneet yhdessä vedenpaisumuksen. (Ks. taulukko, 1. osa, s. 328.)

Näillä vedenpaisumuksesta kertovilla kansantarinoilla on joitakin merkittäviä yhtäläisyyksiä Raamatun kertomuksen kanssa: 1) turvapaikka muutamille eloon jääneille, 2) muutoin maailmanlaajuinen veden aiheuttama elämän tuhoutuminen ja 3) ihmiskunnan siemenen säilyminen elossa. Egyptiläisillä, kreikkalaisilla, kiinalaisilla, Britannian druideilla, polynesialaisilla, eskimoilla ja grönlantilaisilla, afrikkalaisilla, hinduilla ja intiaaneilla on kaikilla omat vedenpaisumuskertomuksensa. Teoksessa The International Standard Bible Encyclopedia (toim. G. Bromiley, 1982, 2. osa, s. 319) sanotaan: ”Vedenpaisumuskertomuksia on löytynyt lähes kaikkien kansakuntien ja heimojen keskuudesta. Vaikka niitä esiintyy yleisimmin Aasian mantereella ja aivan sen eteläpuolella sijaitsevilla saarilla sekä Pohjois-Amerikan mantereella, niitä on löydetty kaikilta mantereilta. Tunnettujen kertomusten yhteismäärä on jopa noin 270 – –. Vedenpaisumuskertomusten yleismaailmallisuutta pidetään tavallisesti todisteena siitä, että tulva on kerran tuhonnut koko ihmiskunnan, ja siitä, että ihmissuvun leviäminen on saanut alkunsa yhdestä paikasta ja jopa yhdestä perheestä. Vaikka perimätiedot eivät ehkä aina puhu samasta tulvasta, aivan ilmeisesti suurin osa kyllä puhuu. Se väite, että monet näistä vedenpaisumuskertomuksista johtuvat yhteyksistä lähetyssaarnaajiin, ei ole pitävä, koska useimmat niistä ovat sellaisten antropologien keräämiä, jotka eivät olleet kiinnostuneita Raamatun osoittamisesta oikeaksi, ja ne ovat täynnä mielikuvituksellisia ja pakanallisia aineksia ilmeisesti sen vuoksi, että ne ovat kulkeneet pitkään pakanayhteiskunnassa. Sitä paitsi jotkin näistä ikivanhoista kertomuksista ovat heprealais-kristillistä perinnettä kiivaasti vastustavien kirjoittamia.”

 Menneisyydessä jotkin alkukantaiset kansat (Australiassa, Egyptissä, Fidžisaarilla, Seurasaarilla, Perussa, Meksikossa ja muualla) säilyttivät mahdollisia jäänteitä näistä vedenpaisumusta koskevista perinteistä viettämällä marraskuussa ”esi-isien juhlaa” tai ”vainajien juhlaa”. Tällaiset tavat olivat muistona vedenpaisumuksen aiheuttamasta tuhosta. Kirjan Life and Work at the Great Pyramid (professori C. Piazzi Smyth, Edinburgh 1867, II osa, s. 390, 391) mukaan juhlaa vietettiin Meksikossa 17. marraskuuta, koska ”siihen aikaan maailma oli perinteen mukaan aikoinaan tuhottu; ja he pelkäsivät, että samanlainen katastrofi voisi jakson lopussa tuhota ihmissuvun”. Kirjassa The Worship of the Dead (J. Garnier, Lontoo 1904, s. 4) sanotaan: ”Kaikki viettävät tätä [vainajien] juhlaa täsmälleen tai melkein samana päivänä, jona vedenpaisumus Mooseksen kertomuksen mukaan tapahtui, nimittäin suunnilleen marraskuutamme vastaavan toisen kuukauden 17. päivänä.” On kiinnostavaa, että Raamatun mukaan vedenpaisumus alkoi ”toisessa kuussa, kuukauden seitsemäntenätoista päivänä” (1Mo 7:11). Tuo ”toinen kuu” vastaa meidän kalenterissamme lokakuun loppupuolta ja marraskuun alkupuolta.

Raamatullinen vahvistus. Muiden henkeytettyjen raamatunkirjoittajien antama vahvistus on voimakkaampi todiste vedenpaisumuksen historiallisuudesta kuin alkukantaisten kansojen pakanalliset perinteet. Samaa heprealaista sanaa (mab·bulʹ ’vedenpaisumus’) käytetään 1. Mooseksen kirjan kertomuksen lisäksi ainoastaan Daavidin sävelmässä, jossa hän kuvailee Jehovan istuutuneen ”vedenpaisumuksen ylle” (Ps 29:10). Muut kirjoittajat, esim. Jesaja, kuitenkin viittaavat 1. Mooseksen kirjan kertomukseen ja vahvistavat sen (Jes 54:9). Myös Hesekiel tunnustaa Nooan historialliseksi henkilöksi (Hes 14:14, 18, 20). Pietari puhuu toistuvasti vedenpaisumuskertomuksesta kirjeissään (1Pi 3:20; 2Pi 2:5; 3:5, 6). Paavali todistaa siitä suuresta uskosta, jota Nooa osoitti rakentaessaan arkin huonekuntansa varjelemiseksi elossa (Hpr 11:7). Luukas mainitsee Nooan Messiaan esi-isien sukuluettelossa (Lu 3:36).

Vieläkin merkittävämpää on se, mitä Jeesus sanoi vedenpaisumuksen ajasta; sekä Luukas että Matteus ovat kirjoittaneet sen muistiin. Jeesuksen sanat eivät pelkästään vahvista vedenpaisumuskertomuksen todenperäisyyttä, vaan ne myös osoittavat noiden muinaisten tapahtumien kuvaannollisen ja profeetallisen merkityksen. Kun Jeesus vastasi opetuslasten kysymykseen: ”Mikä tulee olemaan sinun läsnäolosi ja asiainjärjestelmän päättymisen tunnusmerkki?”, hän sanoi mm.: ”Sillä niin kuin Nooan päivät olivat, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan. Sillä niin kuin ihmiset olivat noina päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, miehet menivät naimisiin ja naisia naitettiin aina siihen päivään saakka, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä panneet merkille, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja pyyhkäisi heidät kaikki pois, niin tulee Ihmisen Pojan läsnäolo olemaan.” (Mt 24:3, 37–39; Lu 17:26, 27.) Henkeytetystä Pyhästä Raamatusta löytyy siis runsaasti todisteita sen tueksi, että vedenpaisumuskertomus on oikeaperäinen ja aito. Se ei nojaudu pelkkiin ihmisten perinteisiin, alkukantaisten kansojen kansantarinoihin eikä geologisiin ja arkeologisiin löytöihin.