Velka tarkoittaa velvoitusta maksaa tai suorittaa jotakin. Muinaisessa Israelissa velkaa jouduttiin ottamaan pääasiassa taloudellisten takaiskujen vuoksi. Velkaantuminen koitui israelilaiselle onnettomuudeksi; lainanottajasta tuli oikeastaan lainanantajan palvelija (San 22:7). Jumalan kansaan kuuluvia käskettiin siksi olemaan anteliaita ja epäitsekkäitä lainatessaan jotakin köyhille israelilaistovereilleen, eikä heidän tullut yrittää hyötyä näiden vastoinkäymisistä perimällä näiltä korkoa (2Mo 22:25; 5Mo 15:7, 8; Ps 37:26; 112:5). Vierasmaalaisia voitiin kuitenkin vaatia maksamaan korkoa (5Mo 23:20). Juutalaisten kommentaattorien käsityksen mukaan tämä järjestely koski liiketoimintaan kuuluvia lainoja, ei hätätapauksia. Tavallisesti vierasmaalaiset oleskelivat Israelissa vain tilapäisesti, olivathan he monesti kauppiaita, joten oli kohtuullista, että heidän odotettiin maksavan korkoa, varsinkin koska hekin lainasivat muille korkoa vastaan.

Aika ajoin kolmas osapuoli meni takuuseen velallisen puolesta. Tästä varoitetaan toistuvasti Sananlaskujen kirjassa (6:1–3; 11:15; 17:18; 22:26), koska jos velallinen jättäisi lainan maksamatta, takaaja kärsisi menetyksen.

Roomalaiskirjeen 13:8:ssa ilmaistaan ensimmäisen vuosisadan kristillinen näkemys veloista: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne.”

Laki suojeli velkojia ja velallisia. Mooseksen lain alaisuudessa jopa varasta vaadittiin maksamaan velka, joka hänen väärinteostaan aiheutui. Mikäli hän ei kyennyt maksamaan sitä, hänet piti myydä orjaksi (2Mo 22:1, 3). Tällä tavalla uhrin tappio tuli varmasti korvatuksi.

Uskolliset israelilaiset tajusivat, että velkojen maksaminen oli Jumalan vaatimus (Ps 37:21). Velkoja voi siis olla varma takaisinmaksusta. Sellainen israelilainen, jolla ei ollut aineellista omaisuutta, saattoi myydä itsensä tai lapsensa orjaksi voidakseen hoitaa velkansa (2Mo 21:7; 3Mo 25:39; vrt. 2Ku 4:1–7).

Laki suojeli toisaalta myös velallista. Velkoja ei voinut mennä velallisen taloon ottamaan panttia vaan hänen täytyi odottaa ulkopuolella, kunnes velallinen toi sen hänelle (5Mo 24:10, 11). Pantiksi ei voinut ottaa lesken vaatetta eikä myöskään välttämättömyystarvikkeita, esim. käsimyllyä tai sen ylempää jauhinkiveä (5Mo 24:6, 17). Koska köyhillä oli tavallisesti vain yksi päällysvaippa, jossa he myös nukkuivat, velkojan täytyi palauttaa tämä vaatekappale auringon laskiessa, jos se oli otettu pantiksi (2Mo 22:26, 27; 5Mo 24:12, 13).

Viidennen Mooseksen kirjan 15:1–3:n mukaan velkoja ei nähtävästi voinut painostaa israelilaista lähimmäistään maksamaan velkaansa sapattivuonna (joka seitsemäs vuosi). Sapattia noudattava israelilainen ei saanut käytännöllisesti katsoen mitään tuottoa maastaan, kun taas vierasmaalainen, joka ei tehnyt maataloustyötä, sai jatkuvasti tuloja. Oli siksi kohtuullista, että häntä voitiin painostaa maksamaan velkansa sapattivuonnakin. Sapattivuoden lähestyessä jotkut israelilaiset saattoivat kieltäytyä lainaamasta köyhille veljilleen, koska he tiesivät, etteivät painostuskeinot olisi luvallisia. Laissa tuomittiin kuitenkin sellainen itsekkyys. (5Mo 15:9.)

Riemuvuonna (joka 50. vuosi) heprealaisorjat vapautettiin, ja kaikki perintöomaisuus – poikkeuksena olivat muurein ympäröidyissä kaupungeissa olevat talot, jotka eivät olleet kuuluneet leeviläisille – palautettiin alkuperäisille omistajilleen. Tämä järjestely esti israelilaisperheitä vajoamasta toivottomaan velkaloukkuun ja köyhyyteen. Vaikka joku hoiti huonosti omaisuuttaan, se ei voinut siirtyä pysyvästi pois hänen suvultaan. (3Mo 25:10–41.)

Jos Jumalan lakia olisi noudatettu tarkoin, talouselämä olisi ollut vakaata, eikä kansakunnan eikä sen yksittäisten jäsenten olisi tarvinnut ottaa suuria velkoja. Israelilaisille vakuutettiin: ”Sillä Jehova, sinun Jumalasi, on siunaava sinua niin kuin hän on sinulle luvannut, ja sinä olet  lainaava monille kansakunnille panttia vastaan, mutta sinä itse et ota lainaa.” (5Mo 15:6.)

Väärinkäytökset. Kun Israel luisui uskottomuuden tielle, köyhät velalliset olivat kärsijöiden joukossa. Se, että velalliset lyöttäytyivät Daavidin seuraan tämän ollessa lainsuojattomana, osoittaa, että heidän velkojansa painostivat heitä kovasti (1Sa 22:2). Lainan antaminen toisille israelilaisille korkoa vastaan oli nähtävästi yleistynyt (Jes 24:2). Jehova moitti profeettansa Aamoksen välityksellä israelilaisia siitä, että he myivät ”yhden sandaaliparin hinnasta köyhän” (Am 2:6). Hesekielin kautta Hän arvosteli israelilaisia sen vuoksi, että he perivät korkoa ja pyrkivät petollisesti hyötymään tovereistaan (Hes 22:12).

Koska juutalaiset eivät totelleet Jumalan lakia, jonka mukaan heidän olisi pitänyt antaa köyhille israelilaistovereilleen korottomia lainoja, heidän keskuudessaan kehittyi surkea tilanne Babylonin pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen. Nehemian päiviin tultaessa monien juutalaisten oli ollut pakko antaa talonsa, peltonsa ja jopa poikansa ja tyttärensä pantiksi. Nehemian oikaisukehotuksen jälkeen velkojat suostuivat kuitenkin palauttamaan omaisuuden velallisilleen ja myöntämään heille korottomia lainoja. (Ne 5:1–13.)

Jeesuksen kuvaukset. Velkojien ja velallisten välinen suhde oli hyvin tuttu ensimmäisen vuosisadan juutalaisille, ja Jeesus käytti tätä aihetta toisinaan kuvauksissaan. Hän tähdensi anteeksi antamisen tärkeyttä kertomalla pahasta orjasta, joka vapauduttuaan 60000000 denaarin (n. 40000000 dollarin) velasta heitätti orjatoverinsa vankilaan, koska tämä oli hänelle velkaa 100 denaaria (n. 70 dollaria) (Mt 18:23–33). Kuvaus kahdesta velallisesta, joista toinen sai anteeksi 500 denaarin (n. 350 dollarin) velan ja toinen 50 denaarin (n. 35 dollarin) velan, korosti periaatetta: ”Se, jolle annetaan anteeksi vähän, rakastaa vähän.” (Lu 7:41–47.) Sitä, miten käyttämällä ”epävanhurskasta” (aineellista) rikkautta viisaasti, voidaan tulla Jumalan ystäviksi, havainnollistetaan epävanhurskaalla taloudenhoitajalla. Kun hän oli menettämäisillään asemansa, hän käytti valtaansa viisaasti ja teki isäntänsä velallisista itselleen ystäviä alentamalla heidän velkasummiaan. (Lu 16:1–9.)

Muita velkoja. Sanoja ”velka” ja ”velallinen” käytetään Raamatussa myös muista kuin lainaamalla syntyneistä velvoitteista. Työntekijälle kuuluvaa palkkaa pidetään ”velkana” (Ro 4:4). Synnintekijät ovat niiden ”velallisia”, joita vastaan he ovat rikkoneet, ja siksi heidän täytyy pyytää näiltä anteeksi. Se, antaako Jumala ihmiselle ”velat” anteeksi, riippuu siitä, onko tämä antanut anteeksi omille ”velallisilleen”. (Mt 6:12, 14, 15; Lu 13:4.) Kun apostoli Paavali puhui velvollisuudestaan saarnata ”hyvää uutista”, hän sanoi olevansa ”velkaa” kaikille ihmisille (Ro 1:14, 15). Ei-juutalaiset uskovat olivat itse asiassa ”velkaa” Jerusalemin juutalaiskristityille, koska he olivat saaneet näiltä hengellistä hyvää. Siksi oli aivan paikallaan, että he auttoivat köyhiä juutalaisveljiään aineellisesti. (Ro 15:26, 27.)