Kerrassaan suurenmoinen neste, joka kiertää ihmisten ja useimpien monisoluisten  eläinten verisuonistossa; hepreaksi dam ja kreikaksi haiʹma. Veri kuljettaa ravintoaineita ja happea kaikkialle elimistöön, vie pois kuona-aineita ja suojelee merkittävällä tavalla elimistöä tartunnoilta. Veren kemiallinen koostumus on niin tavattoman monimutkainen, etteivät tiedemiehet tiedä siitä vielä läheskään kaikkea.

Raamatussa sielun sanotaan olevan veressä, koska veri liittyy niin läheisesti elintoimintoihin. Jumalan sana sanoo: ”Sillä lihan sielu on veressä, ja minä olen pannut sen alttarille teidän hyväksenne tuottamaan sovituksen sielullenne, sillä sovituksen tuottaa veri siinä olevan sielun perusteella.” (3Mo 17:11.) Samasta syystä, mutta tehden yhteyden vielä selvemmäksi, Raamattu sanoo: ”Kaikenlaisen lihan sielu on sen veri.” (3Mo 17:14.) Jumalan sanassa pidetään siis selvästi sekä elämää että verta pyhänä.

Elämän riistäminen. Jehovan luona on elämän lähde (Ps 36:9). Ihminen ei voi antaa takaisin elämää, jonka hän on riistänyt. ”Kaikki sielut – minulle ne kuuluvat”, sanoo Jehova (Hes 18:4). Sen vuoksi elämän riistäminen on Jehovan omaisuuden ottamista. Jokaisella elollisella on oma tarkoituksensa ja paikkansa Jumalan luomakunnassa. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta riistää elämää, paitsi Jumalan sallinnalla ja hänen ohjeittensa mukaisesti.

Nooaa ja hänen poikiaan, jotka olivat kaikkien nykyään elävien ihmisten kantaisiä, käskettiin vedenpaisumuksen jälkeen osoittamaan kunnioitusta lähimmäistensä elämää, verta, kohtaan (1Mo 9:1, 5, 6). Lisäksi Jumala ystävällisesti salli heidän lisätä eläinten lihan ruokavalioonsa. Heidän piti kuitenkin tunnustaa, että jokaisen ravinnoksi tapetun luontokappaleen elämä kuului Jumalalle, ja he tunnustivat sen vuodattamalla tapetun eläimen veren maahan kuin veden. Näin ihminen ikään kuin antoi sen takaisin Jumalalle eikä käyttänyt sitä omiin tarkoituksiinsa. (5Mo 12:15, 16.)

Ihmisellä oli oikeus nauttia elämästä, jonka Jumala oli antanut hänelle, ja jokainen, joka riisti häneltä tuon elämän, oli vastuussa Jumalalle. Tämän osoittivat Jumalan sanat murhaaja Kainille: ”Veljesi veri huutaa minulle maasta.” (1Mo 4:10.) Jopa sellainen, joka vihaa veljeään ja toivoo siten hänen kuolemaansa tai joka panettelee häntä tai todistaa väärin häntä vastaan ja vaarantaa siten hänen elämänsä, saattaa itsensä verivelkaan (3Mo 19:16; 5Mo 19:18–21; 1Jo 3:15).

Sen näkemyksen vuoksi, joka Jumalalla on elämän arvosta, murhatun ihmisen veren sanotaan saastuttavan maan, ja sellainen saastutus voidaan puhdistaa ainoastaan vuodattamalla murhaajan veri. Tällä perusteella Raamatussa annetaan asianmukaisesti valtuutetulle viranomaiselle oikeus määrätä murhasta kuolemanrangaistus. (4Mo 35:33; 1Mo 9:5, 6.) Muinaisessa Israelissa ei voitu ottaa mitään lunnaita tahallisen murhaajan vapauttamiseksi kuolemanrangaistuksesta (4Mo 35:19–21, 31).

Siinäkin tapauksessa, että tappajaa ei löydetty tutkimuksissa, pidettiin ruumiin löytöpaikkaa lähinnä olevaa kaupunkia verivelkaisena. Verivelan poistamiseksi kaupungin vastuullisten vanhinten täytyi suorittaa Jumalan vaatimat toimenpiteet ja vakuuttaa, etteivät he olleet syyllisiä murhaan eivätkä tienneet siitä mitään, sekä rukoilla Jumalalta hänen armoaan. (5Mo 21:1–9.) Jos tahaton tappaja ei suhtautunut vakavasti siihen, että hän oli riistänyt elämän, eikä noudattanut hänen suojakseen tehtyä Jumalan järjestelyä pakenemalla turvakaupunkiin ja pysymällä siellä, kuolleen lähimmällä sukulaisella oli kostajana oikeus ja velvollisuus surmata hänet verivelan poistamiseksi maasta (4Mo 35:26, 27; ks. VERENKOSTAJA).

Veren oikea käyttö. Jumala hyväksyi ainoastaan yhden verenkäyttötavan: sitä sai käyttää uhriksi. Hän määräsi, että Mooseksen lain alaisuudessa olevien tuli uhrata eläinuhreja syntien sovitukseksi. (3Mo 17:10, 11.) Hänen tahtonsa mukaista oli myös se, että hänen Poikansa, Jeesus Kristus, uhrasi täydellisen ihmiselämänsä uhriksi syntien edestä (Hpr 10:5, 10).

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa esitettiin monia esikuvia Kristuksen veren käytöstä elämän pelastamiseksi. Kun ensimmäistä pesahia vietettiin Egyptissä, israelilaiskotien ovenpäällisessä ja ovenpielissä oleva veri varjeli sisällä olevaa esikoista, niin ettei Jumalan enkeli surmannut häntä. (2Mo 12:7, 22, 23; 1Ko 5:7.) Lakiliitto, johon sisältyi esikuvallinen syntien poistaminen, saatettiin voimaan eläinten verellä (2Mo 24:5–8). Lukuisat veriuhrit, erityisesti sovituspäivänä uhratut, olivat esikuvia syntien sovituksesta ja viittasivat todelliseen synnin poistamiseen Kristuksen uhrin välityksellä (3Mo 16:11, 15–18).

Sitä lainvoimaisuutta, joka verellä on Jumalan silmissä siksi, että hän on hyväksynyt sen sovitustarkoitukseen, kuvattiin vuodattamalla verta alttarin juurelle eli perustukselle ja sivelemällä sitä alttarin sarviin. Veri oli sovitusjärjestelyn perusta eli perustus, ja uhrijärjestelyn voima  (jota sarvet edustivat) perustui vereen. (3Mo 9:9; Hpr 9:22; 1Ko 1:18.)

Kristillisessä järjestelyssä painotettiin veren pyhyyttä vielä voimakkaammin. Enää ei uhrattu eläinten verta, sillä nuo eläinuhrit olivat vain todellisuuden eli Jeesuksen Kristuksen varjo (Kol 2:17; Hpr 10:1–4, 8–10). Israelin ylimmäinen pappi vei vertauskuvallisen osan verta maallisen pyhäkön kaikkeinpyhimpään (3Mo 16:14). Jeesus Kristus astui todellisena ylimmäisenä pappina itse taivaaseen, mutta hän ei vienyt mukanaan omaa vertaan, joka oli vuodatettu maahan (Joh 19:34), vaan täydellisen ihmiselämänsä arvon, jota veri edusti. Hän ei menettänyt milloinkaan tätä elämänoikeutta synnin takia, vaan säilytti sen, joten sitä voitiin käyttää syntien sovitukseksi. (Hpr 7:26; 8:3; 9:11, 12.) Näistä syistä Kristuksen veri huutaa parempien asioiden puolesta kuin vanhurskaan Abelin veri. Ainoastaan Jumalan pojan täydellisen uhrin veri voi huutaa armoa, kun taas Abelin veri samoin kuin marttyyreina kuolleiden Kristuksen seuraajien veri huutaa kostoa. (Hpr 12:24; Il 6:9–11.)

Keitä verensyömiskielto koskee?

Jehova salli vedenpaisumuksen jälkeen Nooan ja hänen poikiensa liittää ruokavalioonsa eläinten lihan, mutta heitä kiellettiin ankarasti syömästä verta (1Mo 9:1, 3, 4). Näin Jumala antoi säännöksen, joka ei koskenut ainoastaan Nooaa ja hänen lähiomaisiaan vaan koko sen jälkeen elänyttä ihmiskuntaa, koska kaikki vedenpaisumuksesta lähtien eläneet ihmiset ovat Nooan perheen jälkeläisiä.

Joseph Benson sanoi tämän kiellon pysyvyydestä: ”Huomattakoon, että tätä verensyömiskieltoa, joka annettiin Nooalle ja kaikille hänen jälkeläisilleen ja joka toistettiin israelilaisille erittäin juhlallisesti Mooseksen järjestelmän alaisuudessa, ei ole koskaan kumottu, vaan se on päinvastoin vahvistettu Uudessa testamentissa, Apostolien tekojen 15. luvussa, ja se on siten jatkuvasti voimassa pysyvä velvollisuus.” (Benson, Notes, 1839, I osa, s. 43.)

Mooseksen lain alaisuudessa. Jehova sisällytti Nooalle annetun lain Israelin kansakunnan kanssa tekemäänsä lakiliittoon. Hän teki selväksi, että jokainen, joka jätti huomioon ottamatta Jumalan lain vaatiman menettelyn, vaikka vain tappaessaan eläimen, tuli ”verivelkaiseksi” (3Mo 17:3, 4). Ravinnoksi käytettävän eläimen veri piti vuodattaa maahan ja peittää tomuun (3Mo 17:13, 14). Jokainen, joka söi minkä tahansa lihan verta, piti ’karsia pois kansansa keskuudesta’. Tämän veren pyhyyttä koskevan lain tahallinen rikkominen johti ’pois karsimiseen’ surmaamalla. (3Mo 17:10; 7:26, 27; 4Mo 15:30, 31.)

M’Clintockin ja Strongin Cyclopædiassa (1882, I osa, s. 834) sanotaan 3. Mooseksen kirjan 17:11, 12:sta: ”Tämä jyrkkä määräys ei koskenut yksistään israelilaisia, vaan myös heidän keskuudessaan asuvia muukalaisia. Sen rikkomisesta määrätty rangaistus oli ’kansasta pois karsiminen’, mikä näyttäisi tarkoittavan kuolemanrangaistusta (vrt. Hepr. 10:28:aan), vaikka onkin vaikea varmistautua siitä, pantiinko se toimeen miekalla vai kivittämällä.”

Viidennen Mooseksen kirjan 14:21:ssä myönnettiin lupa myydä itsestään kuollut tai pedon raatelema eläin muukalaisasukkaalle tai vierasmaalaiselle. Näiden eläinten veren ja ravinnoksi teurastettujen eläinten veren välillä tehtiin siis ero. (Vrt. 3Mo 17:14–16.) Israelilaiset ja ne muukalaisasukkaat, jotka omaksuivat tosi palvonnan ja tulivat lakiliiton alaisiksi, olivat velvollisia elämään tuon Lain korkeiden vaatimusten mukaisesti. Kaikkien kansakuntien ihmisiä sitoi 1. Mooseksen kirjan 9:3, 4:n vaatimus, mutta Jumala edellytti Lain alaisilta korkeampaa tasoa tuon vaatimuksen noudattamisessa kuin vierasmaalaisilta ja muukalaisasukkailta, joista ei ollut tullut Jehovan palvojia.

Kristillisen järjestelyn alaisuudessa. Ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan hallintoelin teki pyhän hengen ohjauksessa verta koskevan päätöksen. Sen esittämä säädös kuuluu: ”Sillä pyhä henki ja me olemme nähneet hyväksi olla lisäämättä teille enempää taakkaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja sitä, mikä on kuristettua, sekä haureutta. Jos te pysytte huolellisesti erossa näistä, niin tulette menestymään. Hyvää vointia teille!” (Ap 15:22, 28, 29.) Kieltoon sisältyi liha, jossa oli vielä verta (”se, mikä on kuristettua”).

Tällainen säädös perustuu pohjimmiltaan siihen verensyöntikieltoon, jonka Jumala antoi Nooalle ja hänen pojilleen ja näin ollen koko ihmiskunnalle. Sir Isaac Newton sanoi tästä kirjassa The Chronology of Antient Kingdoms Amended (Dublin 1728, s. 184): ”Tämä [veren karttamista koskeva] laki annettiin kauan ennen Mooseksen päiviä, sillä se annettiin Nooalle ja  hänen pojilleen kauan ennen Abrahamin aikaa. Kun apostolit ja vanhimmat sitten Jerusalemin neuvostossa selittivät, että pakanat eivät olleet velvollisia ympärileikkauttamaan itseään eivätkä noudattamaan Mooseksen lakia, he eivät sisällyttäneet siihen tätä lakia veren ja sen karttamisesta, mikä on kuristettua, koska se oli vanhempi Jumalan laki, jota ei ollut annettu ainoastaan Abrahamin pojille vaan kaikille kansakunnille, kun ne asuivat yhdessä Sinearissa Nooan herruuden alaisina, ja samanlainen on laki, joka koski epäjumalille eli väärille jumalille uhratun lihan ja haureuden karttamista.” (Kursivointi hänen.)

Noudatettu apostolien ajoista lähtien. Jerusalemin neuvosto lähetti päätöksensä kristillisten seurakuntien noudatettavaksi (Ap 16:4). Noin seitsemän vuotta sen jälkeen kun Jerusalemin neuvosto julkaisi säädöksensä, kristityt noudattivat edelleen ”päätöstä, että heidän tulee pysyä erossa siitä, mikä on epäjumalille uhrattua, sekä verestä ja siitä, mikä on kuristettua, ja haureudesta” (Ap 21:25). Ja yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 177, kun uskonnolliset viholliset syyttivät Lyonissa (nyk. Ranskassa) kristittyjä väärin lasten syömisestä, muuan Biblis-niminen nainen sanoi: ”Kuinka nämä, jotka eivät saa syödä järjettömien eläinten verta, söisivät lapsia?” (Eusebiuksen Kirkkohistoria, V, 1:26.)

Varhaiskristityt karttoivat kaikenlaisen veren syömistä. Tertullianus (n. 155 – j. 220) sanoi tästä: ”Joutukoot erheenne häpeään kristittyjen edessä, sillä me emme sisällytä edes eläinten verta tavalliseen ruokavalioomme. Siitä syystä kartamme sitä mikä on kuristettua tai itsestään kuollutta, jotta emme millään tavoin saastuisi verestä, edes lihaan kätkeytyvästä. Lopuksi, kun te koettelette kristittyjä, te tarjoatte heille makkaroita, jotka ovat täynnä verta; te tiedätte tietysti varsin hyvin, että se on heidän keskuudessaan kiellettyä, mutta te haluatte saada heidät tekemään rikkomuksen.” (Apology, IX, 13, 14.) Minucius Felix, noin vuonna 250 kuollut roomalainen lakimies, esitti saman ajatuksen kirjoittaessaan: ”Meidän ei ole luvallista nähdä ihmisten teurastamista eikä kuulla siitä; me kavahdamme siinä määrin ihmisverta, että kartamme aterioillamme niiden eläintenkin verta, joita käytetään ruokana.” (Octavius, XXX, 6.)

Nuhteettomuuskysymys. Siitä saakka kun uusi liitto saatettiin voimaan Jeesuksen Kristuksen verellä, kristityt ovat tunnustaneet sen elämää antavan arvon, joka tuolla verellä on Jehovan järjestelyn välityksellä Jeesuksen toimiessa suurena ylimmäisenä pappina, joka ”meni, ei vuohien ja nuorten sonnien verta mukanaan, vaan oma verensä mukanaan kerta kaikkiaan pyhään paikkaan ja hankki meille ikuisen vapautuksen”. Kristittyjen omatunto on Kristuksen vereen uskomisen välityksellä puhdistettu kuolleista teoista, niin että he voivat suorittaa pyhää palvelusta elävälle Jumalalle. He ovat kiinnostuneita ruumiillisesta terveydestään, mutta ensisijaisesti ja paljon vakavammin he ovat kiinnostuneita hengellisestä terveydestään ja asemastaan Luojan edessä. He haluavat pysyä nuhteettomina elävän Jumalan edessä, eivätkä he halua kieltää Jeesuksen uhria, eivät pitää sitä arvottomana eivätkä tallata sitä jalkoihinsa. He eivät näet tavoittele lyhytaikaista elämää vaan ikuista elämää. (Hpr 9:12, 14, 15; 10:28, 29.)