Vieraiden sydämellistä ja aulista vastaanottamista ja kestitsemistä. ”Vieraanvaraisuus” on käännetty kreikkalaisesta sanasta fi·lo·kse·niʹa, joka merkitsee kirjaimellisesti ’rakkautta (kiintymystä tai huomaavaisuutta) vieraita ihmisiä kohtaan’.

Muinaisina aikoina. Vaikka egyptiläiset ja muutkin ilmaisivat patriarkaalisina aikoina vieraanvaraisuutta, niin seemiläiset olivat erittäin tunnettuja siitä. Matkalaisesta huolehtiminen kuului ilman muuta asiaan, ja vieraalle oltiin hyvin kohteliaita, olipa hän muukalainen, ystävä, sukulainen tai kutsuvieras.

Raamatun kertomuksista havaitaan, että matkamiehelle oli tapana osoittaa vieraanvaraisuutta. Häntä tervehdittiin suudelmalla, varsinkin jos hän oli sukulainen (1Mo 29:13, 14). Joku huonekuntaan kuuluva, tavallisesti palvelija, pesi hänen jalkansa (1Mo 18:4), ja hänen eläimensä ruokittiin ja hoidettiin (1Mo 24:15–25, 29–33). Häntä pyydettiin usein jäämään yöksi, joskus jopa useiksi päiviksi (1Mo 24:54; 19:2, 3). Vieraan katsottiin olevan isännän suojeluksessa oleskelunsa ajan (1Mo 19:6–8; Tu 19:22–24). Vieraan lähtiessä häntä voitiin saattaa osan matkaa (1Mo 18:16).

Se että vieraanvaraisuuden ilmaisemista pidettiin tärkeänä, havaitaan siitä, mitä Reuel sanoi, kun hänen tyttärensä kertoivat ”egyptiläisestä” matkalaisesta (todellisuudessa Mooses), joka oli auttanut heitä juottamaan heidän katraansa. Reuel huudahti: ”Mutta missä hän on? Miksi olette noin jättäneet miehen? Kutsukaa hänet syömään leipää.” (2Mo 2:16–20.)

Kaupungeissa. Raamatun kertomuksista ilmenee, etteivät ei-israelilaiset – varsinkaan kaupungeissa asuvat – kenties aina osoittaneet vieraanvaraisuutta israelilaisille (Tu 19:11, 12). Kaupungeissa ei luultavasti muutenkaan oltu yhtä vieraanvaraisia kuin syrjäseuduilla. Eräs  leeviläinen mies istuutui kuitenkin palvelijansa ja sivuvaimonsa kanssa Gibean torille auringonlaskun jälkeen nähtävästi odottamaan, että heille tarjottaisiin yöpaikkaa. Tämä osoittaa, että vieraanvaraisuus oli suhteellisen yleistä kaupungeissakin. (Tu 19:15.) Tässä tapauksessa leeviläinen huomautti, että hänellä oli ruokaa matkaseuruettaan ja eläimiään varten (Tu 19:19). Hän tarvitsi ainoastaan yösijan. Kaupungin benjaminilaisasukkaiden väärä asenne teki kuitenkin paikasta epävieraanvaraisen, minkä myöhemmät tapahtumat vielä vahvistivat (Tu 19:26–28).

Jumalan palvelijoita kohtaan. Vaikka vieraanvaraisuus oli yleistä, Raamatun kertomuksissa kuvailtua erinomaista vieraanvaraisuutta ilmaisivat epäilemättä useimmiten Jehovan palvelijat. Erityisen huomattavaa oli Jumalan profeetoille ja erikoispalvelijoille osoitettu vieraanvaraisuus ja kunnioitus. Abraham valmisti aterian kolmelle enkelille ja seisoi heidän vieressään, kun he söivät. Tämä on nähtävästi ollut kunnianosoitus miehiä kohtaan, joiden Abraham tajusi olevan Jehovan enkeliedustajia. (1Mo 18:3, 7, 8.) Abraham ”juoksi” tekemään valmisteluja vieraitaan varten, ja myös Manoah valmisti auliisti ruokaa miehelle, jota hän luuli Jumalan mieheksi mutta joka olikin todellisuudessa enkeli (Tu 13:15–18, 21). Muuan huomattava sunemilaisnainen kertoi, miksi hän osoitti vieraanvaraisuutta Elisalle: ”Katsohan, tiedän aivan hyvin, että se joka aina kulkee meidän kauttamme, on Jumalan pyhä mies.” (2Ku 4:8–11.)

Epävieraanvaraisuus tuomittavaa. Koska ammonilaiset ja moabilaiset kieltäytyivät osoittamasta vieraanvaraisuutta Israelin kansakunnalle sen ollessa matkalla kohti Luvattua maata ja koska moabilaiset jopa palkkasivat Bileamin kiroamaan israelilaiset, Jehova määräsi, ettei ketään ammonilaista tai moabilaista saanut hyväksyä Israelin seurakuntaan (5Mo 23:3, 4). Tässä tapauksessa ei ollut kyse pelkästään ihmisystävällisen vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan Jumalan ja hänen kansansa vihaamisesta, mikä sai ammonilaiset ja moabilaiset toimimaan epävieraanvaraisesti ja vihamielisesti.

Jehova tuomitsi kuitenkin profeetta Jesajan välityksellä Israelin kansan, koska se ei ilmaissut vieraanvaraisuutta, ja sanoi siihen kuuluville, että heidän paastoamisellaan ja kumartamisellaan Hänen edessään ei ollut mitään arvoa, koska he antoivat samaan aikaan veljiensä kärsiä ruoan, vaatteiden ja suojan puutetta (Jes 58:3–7).

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla vieraanvaraisuuden osoittaminen jatkui paljolti entiseen tapaan, vaikka muuttuneiden olosuhteiden vuoksi sitä ei enää ilmaistu aivan samassa määrin. Samarialaiset ja juutalaiset eivät olleet hyvissä väleissä keskenään, joten he eivät olleet useinkaan vieraanvaraisia toisiaan kohtaan (Joh 4:7–9; 8:48). Lisäksi vieraiden kansakuntien herruus oli lisännyt vihamielisyyttä ja maaseututeiden varsilla väijyi ryöstäjiä. Jopa joidenkin majatalojen pitäjät olivat epärehellisiä ja epäystävällisiä.

Juutalaisten keskuudessa vieraalle oltiin kuitenkin tavallisesti yhtä kohteliaita kuin aikaisemminkin. Hänet toivotettiin tervetulleeksi suudelmalla, hänen päänsä voideltiin öljyllä tai siihen siveltiin öljyä ja hänen jalkansa pestiin. Pidoissa vieraat pantiin tavallisesti istumaan arvojärjestykseen. (Lu 7:44–46; 14:7–11.)

Jeesuksen opetuslapsia kohtaan. Lähettäessään 12 ja myöhemmin 70 opetuslastaan saarnaamaan Israeliin Herra Jeesus Kristus sanoi, että he saisivat vieraanvaraisen vastaanoton niissä kodeissa, joissa arvostettiin sitä hyvää uutista, jota he saarnasivat (Mt 10:5, 6, 11–13; Lu 10:1, 5–9). Vaikkei Jeesuksella itsellään ollut, ”mihin päänsä kallistaisi”, häntä kestittiin niiden luona, jotka tajusivat, että Jumala oli lähettänyt hänet (Mt 8:20; Lu 10:38).

Sen jälkeen kun Paavali oli päässyt pois vankilasta, hänestä oli luonnollista, että hänen kristitty veljensä Filemon osoitti hänelle vieraanvaraisuutta hänen vierailunsa aikana. Paavali ei käyttänyt Filemonia hyväkseen, sillä hän tiesi edellisiltä kerroilta, jolloin hän oli ollut tekemisissä Filemonin kanssa, että tämä tekisi hyvin mielellään voitavansa. (Flm 21, 22.) Apostoli Johannes osoitti vuoden 98 tienoilla kirjoitetussa kirjeessään, että kristillisen seurakunnan jäsenet olivat velvollisia auttamaan matkaan lähetettyjä edustajia, ”jotta meistä tulisi työtovereita totuudessa”. Lisäksi Johannes kiitti Gaiusta tämän vieraanvaraisuudesta ja sanoi, että hän oli ilmaissut tätä henkeä sellaisia matkaan lähetettyjä kohtaan, jotka olivat ”lisäksi vieraita”, ts. vaikka Gaius ei henkilökohtaisesti tuntenut heitä entuudestaan, hän kohteli heitä sydämellisesti sen palveluksen vuoksi, jota he tekivät seurakunnan hyväksi. (3Jo 5–8.)

Tosi kristillisyyden tuntomerkki. Aito, sydämestä lähtevä vieraanvaraisuus on tosi kristillisyyden tuntomerkki. Sen jälkeen kun pyhä  henki oli vuodatettu helluntaipäivänä vuonna 33, monet vastakääntyneet kristityt jäivät Jerusalemiin saadakseen kuulla lisää Valtakunnan hyvästä uutisesta, ennen kuin he palasivat koteihinsa eri puolille maata. Jerusalemissa asuvat kristityt osoittivat heitä kohtaan vieraanvaraisuutta, kestitsivät heitä kodeissaan ja jopa myivät omaisuuttaan ja pitivät kaikkea yhteisenä. (Ap 2:42–46.) Apostolit järjestivät myöhemmin niin, että ruokaa jaeltiin heidän keskuudessaan oleville varattomille leskille (Ap 6:1–6).

Kristittyjä vaaditaan olemaan vieraanvaraisia. Vaikka monia oli vainottu ankarasti ja joiltakuilta oli ryöstetty heidän omaisuutensa, Paavali kehotti: ”Älkää unohtako vieraanvaraisuutta.” (Hpr 13:2; 10:34.) Pietari osoitti, että sitä tuli ilmaista halukkaasti, kun hän sanoi: ”Olkaa vieraanvaraisia toisianne kohtaan napisematta.” (1Pi 4:9; vrt. 2Ko 9:7.) Paavali tähdensi kristittyjen ensisijaista velvollisuutta toisia uskovia kohtaan, kun hän kirjoitti: ”Tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, jotka ovat meille sukua uskossa.” (Ga 6:10.)

Vieraanvaraisuus oli yksi niistä tärkeistä ominaisuuksista, joita vaadittiin kristillisten seurakuntien valvojiksi nimitettäviltä (1Ti 3:2; Tit 1:7, 8). Paavali neuvoi myös Efesoksessa valvojana toimivaa Timoteusta, että luetteloon aineellisen avun saamiseksi seurakunnalta tulisi panna sellaiset kristityt lesket, jotka olivat ottaneet ”huolehtiakseen vieraista” (1Ti 5:9, 10). Ilmeisesti nämä naiset olivat avanneet kotinsa kristityille sananpalvelijoille tai lähetystyöntekijöille, jotka vierailivat tai palvelivat seurakunnassa, vaikka sitä ennen monet näistä vierailijoista olivat tietysti olleet heille ”vieraita”. Lyydia oli juuri sellainen nainen. Hän oli poikkeuksellisen vieraanvarainen, sillä Luukas kertoo hänestä: ”Hän suorastaan pakotti meidät tulemaan.” (Ap 16:14, 15.)

Todiste uskosta. Opetuslapsi Jaakob osoittaa, että vieraanvaraisuus on olennaisen tärkeä tapa ilmaista uskonsa. Hän sanoo: ”Jos joku veli tai sisar on alastomana ja sen päivän ruokaa vailla ja silti joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, pysytelkää lämpiminä ja hyvin ravittuina’, mutta ette anna heille heidän ruumiinsa tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Ja 2:14–17.)

Siunauksia. Suositellessaan vieraanvaraisuutta Raamattu osoittaa, että vieraanvarainen ihminen saa runsaita hengellisiä siunauksia. Paavali sanoo: ”Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla jotkut ovat tietämättään pitäneet vierainaan enkeleitä.” (Hpr 13:2; 1Mo 19:1–3, 6, 7; Tu 6:11–14, 22; 13:2, 3, 8, 11, 15–18, 20–22.) Itse Jeesus esitti periaatteen: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” (Ap 20:35.)

Arvostuksesta Jeesuksen työtä kohtaan Matteus Leevi laittoi Jeesukselle suuret vastaanottopidot, ja häntä itseään vuorostaan siunattiin siten, että hän sai kuulla Jeesuksen vastaavan fariseusten kiperiin kysymyksiin ja kertovan lisäksi yhden hienoista kuvauksistaan. Se että Matteus oli näin vieraanvarainen isäntä, antoi veronkantajille ja muille Matteuksen tuttaville mahdollisuuden saada todistusta. (Lu 5:27–39.)

Osoitettuaan uskonsa vuoksi vieraanvaraisuutta Jeesukselle Sakkeus sai mittaamattoman siunauksen kuullessaan Jeesuksen sanat: ”Tänä päivänä on pelastus tullut tälle huonekunnalle.” (Lu 19:5–10.)

Kun Jeesus esitti profetian ajasta, jolloin hän palaisi Valtakunnan kirkkaudessa, hän sanoi, että ihmiset erotettaisiin toisistaan niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Tämä tapahtuisi sen perusteella, miten ihmiset kohtelisivat hänen ’veljiään’, vaikka he eivät näkisikään Jeesusta kirjaimellisilla silmillään. Ne jotka olisivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä Kristuksen ”veljille”, tekisivät siten, koska he tunnistaisivat heidät Kristuksen veljiksi ja Jumalan pojiksi. (Mt 25:31–46.) Eräässä toisessa yhteydessä hän totesi, että Jumala ei antaisi pysyvää palkkaa pelkän ihmisystävällisen vieraanvaraisuuden perusteella vaan sellaisen vieraanvaraisuuden perusteella, jota osoitetaan Jumalan profeetoille siksi, että heidät tunnistetaan Jumalan edustajiksi, Kristukselle kuuluviksi opetuslapsiksi (Mt 10:40–42; Mr 9:41, 42).

Milloin vieraanvaraisuutta ei tule osoittaa. Raamatussa sanotaan, että on joitakuita, joille kristittyjen ei tule ilmaista vieraanvaraisuutta. ”Kenelläkään, joka tunkeutuu edelle eikä pysy Kristuksen opetuksessa, ei ole Jumalaa. – – Jos joku tulee luoksenne eikä tuo tätä opetusta, niin älkää koskaan ottako häntä vastaan kotiinne tai sanoko hänelle tervehdystä. Sillä se, joka sanoo hänelle tervehdyksen, on osallinen hänen pahoihin tekoihinsa.” (2Jo 9–11.) Jos joku ottaisi tällaisen henkilön kotiinsa tai veljeilisi hänen kanssaan, hän vaarantaisi oman hengellisyytensä ja todellisuudessa katsoisi hänen menettelyään läpi sormiensa. Se johtaisi muita harhaan  ja tuottaisi häpeää seurakunnalle. Tämä periaate esitetään myös Roomalaiskirjeen 16:17, 18:ssa, Matteuksen 7:15:ssä ja 1. Korinttilaiskirjeen 5:11–13:ssa.

Majatalot ja yöpymispaikat. Entisaikojen majatalo oli oikeastaan vain ns. karavaaniseraita muistuttava matkalaisen suoja, jossa oli paikka myös hänen eläimilleen. Ehkä juuri sellaisessa yöpymispaikassa Joosefin velipuolet oleskelivat palatessaan Egyptistä Kanaaniin (1Mo 42:27; 43:21) ja enkeli näyttäytyi Mooseksen vaimolle Sipporalle (2Mo 4:24).

Ilmeisesti portot järjestivät toisinaan majapaikkoja. Jerikolainen portto Rahab majoitti kaksi Joosuan lähettämää vakoojaa ja oli ystävällinen ja vieraanvarainen heitä kohtaan kätkemällä heidät heidän takaa-ajajiltaan (Jos 2:1–13). Simson viipyi gazalaisen porttonaisen talossa keskiyöhön saakka odotellen, että hän voisi nöyryyttää filistealaiset kantamalla pois kaupungin portit (Tu 16:1–3).

Osa ensimmäisen vuosisadan palestiinalaisista majataloista oli ilmeisesti parempitasoisia, ja niissä oli yösijan lisäksi tarjolla ehkä myös ruokaa ja muita palveluja tiettyä korvausta vastaan. Jeesuksen vertauksen vieraanvarainen samarialainen maksoi omasta pussistaan loukkaantuneen miehen hoidon majatalossa (Lu 10:30–35).

Vieras. Vierasta kohdeltiin muinoin erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta myös hänen odotettiin noudattavan tiettyjä käyttäytymissääntöjä ja vaatimuksia. Pidettiin esimerkiksi erittäin halpamaisena, jos joku söi toisen ruokaa ja sitten petti hänet tai aiheutti hänelle vahinkoa (Ps 41:9; Joh 13:18). Vieraan ei tullut olla niin röyhkeä isäntäänsä tai muita koolla olevia kohtaan, että hän olisi istuutunut kunniapaikalle eli huomattavalle paikalle, vaan hänen tuli antaa isännän huolehtia istumajärjestyksestä (Lu 14:7–11). Hänen ei tullut myöskään käyttää hyväkseen vieraanvaraisuutta viipymällä isäntänsä luona liian kauan tai käymällä hänen luonaan liian usein (San 25:17). On merkille pantavaa, että Jeesus jakoi aina hengellisiä siunauksia nauttiessaan isäntänään toimivan vieraanvaraisuudesta (Lu 5:27–39; 19:1–8). Tästä syystä hän sanoi matkaan lähettämilleen opetuslapsille, että kun he saapuivat johonkin kaupunkiin, heidän tuli majailla talossa, jossa heitä kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta, eikä ’siirtyä talosta taloon’. Heidän ei siis tullut etsiä paikkaa, jossa talonisäntä voisi tarjota heille enemmän mukavuuksia, huvituksia tai jotakin aineellista. (Lu 10:1–7; Mr 6:7–11.)

Vaikka apostoli Paavali matkusti paljon ja monet hänen kristityt veljensä osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta, hänestä ei kuitenkaan tullut taloudellista taakkaa kenellekään heistä. Suuren osan ajasta hän teki ansiotyötä, ja hän esitti säännön: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköön hän syökökään.” (2Te 3:7–12; 1Te 2:6.) Paavali pystyi tästä syystä vastaamaan niiden Korintissa asuvien ns. ylen oivallisten apostolien syytöksiin, jotka väittivät hänen käyttävän hyväkseen sikäläiseen seurakuntaan kuuluvia kristittyjä (2Ko 11:5, 7–10). Hän saattoi oikeastaan ylpeillä siitä, että hän oli tarjonnut heille hyvää uutista täysin maksutta eikä ollut ottanut edes sitä, mihin hänellä apostolina ja Jumalan palvelijana olisi ollut oikeus (1Ko 9:11–18).

Karta ulkokultaista vieraanvaraisuutta. Sananlaskujen 23:6–8:ssa varoitetaan ottamasta vastaan ulkokultaisesti osoitettua vieraanvaraisuutta: ”Älä syö kitsassilmäisen [kirjm. ”silmältään pahan”] ruokaa äläkä osoita haluavasi hänen herkkuruokiaan. Sillä niin kuin se, joka on laskelmoinut sielussaan, sellainen hän on. ’Syö ja juo’, hän sanoo sinulle, mutta hänen sydämensä ei ole kanssasi. Syömäsi suupalan tulet oksentamaan, ja miellyttävät sanasi olet silloin tuhlannut.” Sellainen ihminen ei ole antelias, vaan hän odottaa saavansa jotakin sen vastineeksi, mitä hän antaa. Hän on laskelmoiva ja esittää sinulle sydämellisen kutsun mutta siihen liittyy taka-ajatuksia. Syömällä hänen ruokaansa, ja varsinkin jos haluaisit saada hänen herkkuruokiaan vielä uudelleenkin, joudut jossakin määrin hänen valtaansa. Sinun voi olla vaikea kieltäytyä täyttämästä jotakin hänen pyyntöään, ja joudut mahdollisesti vaikeuksiin. Silloin tunnet itsesi huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, että olet joskus syönyt hänen kanssaan, ja olet totisesti tuhlannut lausumasi miellyttävät sanat, joiden toivoit edistävän hengellisyyttä ja lujittavan ystävyyttä. (Vrt. Ps 141:4.)