Vihkimisjuhlaa (hepr. ḥanuk·kahʹ) vietetään sen muistoksi, että juutalaiset vapautuivat syyrialais-kreikkalaisesta herruudesta ja Jerusalemin temppeli vihittiin uudelleen Jehovalle. Temppelin oli häväissyt Antiokhos IV Epifanes, joka käytti itsestään nimeä The·osʹ E·pi·fa·nēsʹ (merk. ’loistava Jumala’). Hän rakensi alttarin sen suuren alttarin päälle, jolla aikaisemmin oli uhrattu päivittäisiä polttouhreja (1. Makkabilaiskirja 1:54–59). Tässä tilaisuudessa  (25. kislevkuuta 168 eaa.) Antiokhos uhrasi alttarilla sian ja pirskotutti sen lihasta valmistamansa liemen kaikkialle temppeliin ilmaistakseen siten vihansa ja halveksuntansa juutalaisten Jumalaa Jehovaa kohtaan ja saastuttaakseen perusteellisesti hänen temppelinsä. Lisäksi hän poltti temppelin portit, hajotti pappien kammiot ja vei pois kultaisen alttarin, näkyleipäpöydän ja kultaisen lampunjalan. Serubbabelin temppeli vihittiin uudelleen Olympoksen pakanajumalalle Zeukselle.

Kaksi vuotta myöhemmin Juudas Makkabi valtasi kaupungin ja temppelin takaisin. Pyhäkkö oli autiona, ja rikkaruohot rehottivat temppelin esipihoissa. Juudas hajotti vanhan, saastutetun alttarin ja rakensi uuden alttarin hakkaamattomista kivistä. Juudas teetti temppeliastiat ja toi temppeliin suitsutusalttarin, näkyleipäpöydän ja lampunjalan. Kun temppeli oli puhdistettu saastutuksesta, se vihittiin uudelleen 25. kislevkuuta 165 eaa., päivälleen kolme vuotta sen jälkeen kun Antiokhos oli uhrannut alttarilla pakanajumalalle. Päivittäisiä eli vakituisia polttouhreja ryhdyttiin jälleen uhraamaan. (1. Makkabilaiskirja 4:36–54; 2. Makkabilaiskirja 10:1–9.)

Viettotavat. Juhlan luonne jo itsessään teki siitä hyvin iloista aikaa. Sitä vietettiin hiukan samaan tapaan kuin lehtimajanjuhlaa. Juhla kesti kahdeksan päivää kislevkuun 25. päivästä eteenpäin (1. Makkabilaiskirja 4:59). Temppelin esipihat olivat yhtä suurta valomerta, ja kaikki yksityisasunnot oli valaistu koristeellisilla lampuilla. Talmud sanoo sitä ”valon juhlaksi”. Myöhemmin joillakuilla oli tapana panna ensimmäisenä iltana esille kahdeksan lamppua ja vähentää niiden määrää joka ilta yhdellä, toiset taas aloittivat yhdestä lampusta ja lisäsivät lamppujen määrää kahdeksaan. Lamput asetettiin kadulle johtavien ulko-ovien läheisyyteen niin, etteivät ne valaisseet taloa pelkästään sisältä vaan että myös kaikki ulkona olevat näkivät valon. Lamppujen sytyttämisen yhteydessä laulettiin lauluja, joissa ylistettiin Jumalaa, Israelin Vapauttajaa. Josefus sanoo juhlan alullepanosta: ”He olivat niin mielissään tapojensa elvyttämisestä ja pitkän ajan jälkeen odottamatta saamastaan oikeudesta pitää omia jumalanpalveluksiaan, että he säätivät jälkeläisilleen lain, jonka mukaan näiden tuli viettää temppelipalveluksen ennallistamisjuhlaa kahdeksan päivää. Ja siitä lähtien tähän aikaan asti olemme viettäneet tätä juhlaa, jota sanomme valojen juhlaksi ja jolle on luullakseni annettu tämä nimi siksi, että saimme palvontaoikeuden aikana, jolloin tuskin uskalsimme toivoa sitä.” (Jewish Antiquities, XII, 324, 325 [vii, 7].) Raskaan työn tekeminen oli sallittua, koska tätä juhlaa ei katsottu sapatiksi.

Aiemmin oli pidetty kahdet temppelin vihkiäiset: sekä ensimmäinen, Salomon temppeli, että toinen, Serubbabelin rakentama temppeli, vihittiin juhlallisesti rakennustyön päättymisen jälkeen. Niiden vihkimisen muistoksi ei kuitenkaan vietetty myöhemmin vihkimisen vuosipäivää, niin kuin vietettiin sen muistoksi, että Juudas Makkabi vihki tämän toisen temppelin uudelleen. Vihkimisjuhlaa voitiin purim-juhlan tavoin viettää eri kaupungeissa, toisin kuin niitä kolmea suurta juhlaa, joita kaikkien miespuolisten piti mennä viettämään Jerusalemiin (2Mo 23:14–17; Est 9:18–32). Israelilaiset kokoontuivat kaikkialla maassa synagogiinsa laulamaan ja riemuitsemaan käsissään puiden oksia, ja lukuisat lamput valaisivat sekä synagogia että yksityiskoteja. Juutalaiset viettävät tätä juhlaa vielä nykyäänkin.

Merkitys kristityille. Jeesus kävi temppelissä vihkimisjuhlan aikana palveluksensa viimeisenä talvena, vuonna 32. Siitä kerrotaan: ”Silloin oli Jerusalemissa vihkimisjuhla. Oli talviaika, ja Jeesus käveli temppelissä Salomon pylväskäytävässä.” (Joh 10:22, 23.) Kislev, yhdeksäs kuukausi, vastaa marras-joulukuuta. Kaikki juutalaiset tiesivät ilman muuta, että tätä juhlaa vietettiin talviaikaan. Sen vuoksi maininta talvesta saattaa tässä yhteydessä viitata siihen, että pikemminkin sää kuin vuodenaika sai Jeesuksen valitsemaan suojaisan opetuspaikan ”Salomon pylväskäytävästä”. Tämä katettu pylväskäytävä sijaitsi ulomman, pakanoiden esipihan itäpuolella, ja sinne kokoontui yleensä paljon ihmisiä. (Ap 3:11; 5:12.)

Henkeytetyssä Raamatussa ei ole suoranaista mainintaa siitä, että Jehova olisi antanut Juudakselle voiton ja ohjannut hänen tekemäänsä temppelin korjaustyötä, sen uudelleen kalustamista, välineiden valmistusta ja lopulta sen uudelleen vihkimistä. Jotta Jeesusta ja hänen palvelustaan koskevat profetiat kuitenkin olisivat täyttyneet ja leeviläiset esittäneet uhrejaan jatkuvasti siihen saakka, kun Jumalan Poika antaisi suuren uhrinsa, temppelin täytyi olla pystyssä ja palvontamenojen jatkua siellä Messiaan ilmaantumisen aikaan asti (Joh 2:17; Da 9:27). Jehova oli käyttänyt vierasmaalaisia, esimerkiksi Kyyrosta, toteuttamaan joitakin hänen palvontaansa  liittyneitä tarkoituksia (Jes 45:1), ja varmasti hän olisi vielä todennäköisemmin käyttänyt jotakuta vihkiytyneeseen kansaansa, juutalaisiin, kuuluvaa miestä.

Onpa asia miten tahansa, temppelissä toimitettiin palvontamenoja Jeesuksen Kristuksen palveluksen aikaan. Herodes oli rakennuttanut Serubbabelin temppelin uudelleen entistä loisteliaammaksi. Tästä syystä ja sen vuoksi, että juutalaiset eivät pitäneet Herodeksesta, he tavallisesti mainitsevat vain kaksi temppeliä, Salomon ja Serubbabelin temppelit. Emme löydä Jeesuksen sanoista emmekä hänen opetuslastensa kirjoituksista mitään, mikä tuomitsisi vihkimisjuhlan. Uudessa liitossa olevia kristittyjä ei kuitenkaan velvoiteta viettämään sitä (Kol 2:16; Ga 4:10, 11; Hpr 8:6).