Heprean sana ʼō·jevʹ ja kreikan sana ekh·throsʹ tarkoittavat sellaista, joka on vihamielinen tai joka vihaa (2Mo 23:22; Mt 5:43). Kaikkeuden ensimmäinen muistiin merkitty vihollisuussuhde syntyi, kun ”käärme”, joka tunnistetaan myöhemmin Raamatussa Saatana Panettelijaksi (Il 12:9), lähestyi Eevaa ja asetti kyseenalaiseksi Jumalan totuudellisuuden (1Mo 3:4, 5). Jeesus Kristus sanoi tätä henkiluomusta tappajaksi ja myös ”valehtelijaksi ja valheen isäksi” (Joh 8:44). (Ks. SAATANA.)

Jumalan viholliset. Siitä lähtien Saatana on ollut Jumalan päävihollinen (Mt 13:25, 39). Hän on käyttänyt vaikutusvaltaansa ihmiskuntaan, ja ihmiset ovat alistuneet tuohon vaikutusvaltaan, niin että ”koko maailma on paholaisen vallassa” (1Jo 5:19). Tämä maailma on sen vuoksi Jumalan vihollinen (Ja 4:4). Jumala on kuitenkin ollut pitkämielinen vihollisiaan kohtaan ja armollinen niille heidän joukostaan, jotka haluavat palvella häntä. Hän on järjestänyt heille sovituksen Jeesuksen Kristuksen uhrin kautta. (Ro 5:10; Kol 1:21, 22.) Hän on asettanut Kristuksen yhteydessä olevat ”lähettiläiksi” vihamieliseen maailmaan ja antanut heille sovituksen palvelustoimen (2Ko 5:18–21).

On myös monia sellaisia, joista tulee Jumalan taipumattomia vihollisia: Saatana ja pahanilkiset demonit, jotka kokoavat kansakunnat Jumalaa vastaan (Il 16:13–16); uskoton ”laittomuuden ihminen”, joka asettuu vastustamaan Jumalaa (2Te 2:3, 4); ”Suuri Babylon”, jonka ”synnit ovat kasaantuneet aina taivaaseen saakka” (Il 17:5; 18:5); merestä nouseva ”peto”, joka saa voimansa ja valtansa lohikäärmeeltä eli Saatanalta (Il 13:1, 2, 6); kaksisarvinen ”peto”, joka edistää merestä nousseen ”pedon” palvontaa (Il 13:11, 12); ”helakanpunainen peto”, joka on ”täynnä rienaavia nimiä” (Il 17:3); niiden itsepintaiset kannattajat (Il 19:17–21). Nämä Jumala tuhoaa (5Mo 32:41; Jes 59:18; Il 20:10).

Kristuksen viholliset. Jumalan viholliset ovat myös Kristuksen vihollisia (Joh 8:42–47; Mt 10:40). Kun Jeesus Kristus oli maan päällä, Jumalan viholliset aiheuttivat hänelle paljon kärsimyksiä. Hän ei kuitenkaan maksanut heille samalla mitalla takaisin; hän ei yrittänyt vahingoittaa heitä. (1Pi 2:21–23.) Hän jopa paransi erään miehen siitä ihmisjoukosta, joka oli tullut nuijat ja miekat mukanaan ottamaan häntä kiinni (Lu 22:49–51; Joh 18:10, 11).

Ylösnousemuksensa jälkeen hän kuitenkin ”istui Jumalan oikealle puolelle ja siitä lähtien odottaa, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa alustaksi” (Hpr 10:12, 13; Lu 20:41–43). Tässä psalmiin 110 kirjoitetussa profetiassa esitetään käsky, jonka Jehova antoi Pojalleen: ”Käy alistamaan vihollistesi keskellä.” (Ps 110:2.) Näiden Jehovan ja hänen ”voideltunsa” vihollisten osoitetaan koostuvan ”kansakunnista”, ”kansallisista ryhmistä”, ”maan kuninkaista” ja ”korkeista virkamiehistä” (Ps 2:1–9). Ilmestyksen 19:11–21:ssä hänen, jota kutsutaan ”Uskolliseksi ja Totuudelliseksi”, ”Jumalan Sanaksi” ja ”kuninkaiden Kuninkaaksi ja herrojen Herraksi”, kuvaillaan johtavan taivaan armeijat vihollisiaan vastaan. Siinä osoitetaan, että ”peto ja maan kuninkaat ja heidän armeijansa” sekä ”väärä profeetta” ovat Kristuksen vihollisia, ja hän tuhoaa heidät kaikki.

Ihmiskunnan viholliset. Jumalan viholliset ovat samalla myös ihmiskunnan vihollisia, koska he vastustavat ihmisen tulemista sovitetuksi Jumalan kanssa sekä Jumalan ihmiskuntaa koskevia tarkoituksia. He vastustavat totuuden julistamista ja ovat sen vuoksi varhaiskristittyjen vainoojien tavoin kaikkien ihmisten etuja vastaan (1Te 2:15).

Koska synti tuli maailmaan Aadamin kautta, kuolema levisi kaikkiin ihmisiin, ja näin myös se on ollut ihmiskunnan ”vihollinen”, jota nimitystä Raamattu siitä käyttääkin (1Ko 15:26; Ro 5:12). Ihmisponnistuksin kuolemaa ei voida voittaa (Ps 89:48). Vain Jehova Jumala tekee lopun tästä ihmisen vihollisesta Jeesuksen Kristuksen välityksellä (1Ko 15:24–26; Jes 25:8).

Kristittyjen taistelu. Apostoli Paavali kuvaili kristittyjen sodankäyntiä sanomalla: ”Meillä ei ole kamppailua verta ja lihaa vastaan, vaan  hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tämän pimeyden maailmanhallitsijoita vastaan, taivaallisissa olevia pahoja henkivoimia vastaan.” (Ef 6:12; vrt. 2Ko 10:4.) Kristityt eivät näin ollen taistele ihmisiä vastaan vaan pahoja henkiä vastaan, jotka yrittävät kääntää heidät pois Jumalasta. Toisaalta Jeesus Kristus selitti seuraajilleen, että maailma vihaisi ja jopa tappaisi heitä (Mt 10:22; 24:9; Joh 16:2) ja että joissakin tapauksissa ihmisen vihollisia tulisivat olemaan hänen omat huonekuntalaisensa (Mt 10:36).

Miten kristityn tulee suhtautua toisiin ihmisiin, jotka tekevät itsestään hänen vihollisiaan? Jeesus neuvoi: ”Rakastakaa jatkuvasti vihollisianne, tehkää alati hyvää teitä vihaaville.” (Lu 6:27, 28.) Hän selitti: ”Te olette kuulleet sanotun [ei Raamatun vaan perimätiedon mukaan]: ’Sinun on rakastettava lähimmäistäsi ja vihattava vihollistasi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa jatkuvasti vihollisianne ja rukoilkaa jatkuvasti niiden puolesta, jotka vainoavat teitä.” (Mt 5:43, 44.) Apostoli Paavali viittaa epäilemättä Sananlaskujen 25:21:een neuvoessaan: ”Jos vihollisellasi on nälkä, anna hänelle syötävää.” (Ro 12:20.) Laissa ilmaistiin tämä periaate seuraavasti: ”Jos tapaat vihollisesi sonnin tai hänen aasinsa eksyksissä, sinun tulee ehdottomasti palauttaa se hänelle. Jos näet vihamiehesi aasin makaavan kuormansa alla, niin et saa jättää häntä. Sinun tulee hänen kanssaan ehdottomasti päästää se vapaaksi.” (2Mo 23:4, 5.)

Koska Jehovan palvelijat noudattavat näitä erinomaisia periaatteita, monien entisten vihollisten sydän on pehmentynyt heitä ja myös itse Jumalaa kohtaan. Tämä on sopusoinnussa Sananlaskujen 16:7:n kanssa: ”Kun Jehova mielistyy miehen teihin, hän saattaa tämän vihollisetkin olemaan rauhassa hänen kanssaan.” (Vrt. Ro 12:17, 18, 21; 1Pi 2:19, 20; 3:9.) Huomattava esimerkki armon osoittamisesta vihollista kohtaan on se tapa, jolla Jeesus Kristus kohteli tarsolaista Saulia (josta tuli apostoli Paavali) (Ap 9:1–16; 1Ti 1:13; vrt. Kol 1:21, 22).

Jehova Jumala sanoo: ”Minun on kosto ja rankaisu.” (5Mo 32:35; Ro 12:19; Hpr 10:30.) Jumalan palvelija ei siksi ryhdy itse kostamaan, eikä hän toivo vihollisilleen onnettomuutta saadakseen hyvitystä itselleen, vaan hän muistaa viisaan neuvon: ”Älä iloitse, kun vihollisesi kaatuu, älköönkä sydämesi riemuitko, kun hänet saatetaan kompastumaan.” (San 24:17.) Kun Lain alaisuudessa heräsi kysymys, oliko jokin surmatyö tahallinen vai tahaton, aikaisempi vihollisuussuhde, vihamielisyys tai se, että löi toista vihassa, oli raskauttava todiste syytettyä vastaan (4Mo 35:20–25).

Sen lisäksi että kristitty saa osakseen suoranaista henkilökohtaista vastustusta, hänen on elämänsä aikana voitettava monia muita ”vihollisia”. Näille ”vihollisille” antautuminen on hyvin vaarallista, koska jos ihminen alistuu niiden valtaan, ne pyrkivät tekemään hänestä Jumalan vihollisen. Apostoli sanookin: ”Mielen kohdistaminen lihaan merkitsee vihollisuutta Jumalan kanssa, sillä se ei ole alamainen Jumalan laille eikä voikaan olla.” (Ro 8:7; Ga 5:17.) Raamatussa kuvaillaan taistelua, joka on meneillään kristityn sisällä kahden vastakkaisen voiman vuoksi: 1) ”Jumalan lain”, josta Paavali puhui lakina, joka sillä hetkellä hallitsi hänen mieltään, ja myös ”hengen lakina, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä”, ja 2) ihmisen ”jäsenissä olevan synnin lain” eli ”synnin ja kuoleman lain” vuoksi (Ro 7:22–25; 8:2). Samaan tapaan apostoli Pietari neuvoo vakavasti kristittyjä ”karttamaan lihallisia haluja, jotka juuri sotivat sielua vastaan” (1Pi 2:11). Jaakob, Jeesuksen velipuoli, esittää samansuuntaisen ajatuksen puhuessaan ”aistillisen nautinnon haluista, jotka sotivat ruumiinjäsenissä” (Ja 4:1). Kaikki nämä seikat täytyy tunnistaa vihollisiksi, jotta niitä vastaan voi pysyä lujana.