Raamatussa viisaudella tähdennetään tervettä arvostelukykyä, joka perustuu tietoon ja ymmärrykseen; kykyä käyttää tietoa ja ymmärrystä menestyksellisesti ongelmien ratkaisemiseen, vaarojen välttämiseen tai torjumiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen tai siihen, että neuvotaan toisia tekemään niin. Se on tyhmyyden, typeryyden ja järjettömyyden vastakohta, ja se asetetaankin usein vastakkain niiden kanssa (5Mo 32:6; San 11:29; Sr 6:8).

Pääasialliset viisautta tarkoittavat sanat ovat heprean ḥokh·mahʹ (verbi ḥa·khamʹ) ja kreikan so·fiʹa ja niiden eri muodot. Lisäksi heprean kielen sana tu·ši·jahʹ voidaan kääntää vastineilla ”tehokas aikaansaaminen” tai ”käytännöllinen viisaus”, ja kreikan kielen sanat froʹni·mos ja froʹnē·sis (sanasta frēn ’mieli’) liittyvät ”järkevyyteen”, ”ymmärtäväisyyteen” tai ”käytännölliseen viisauteen”.

Viisaus viittaa tietojen laajuuteen ja ymmärryksen syvyyteen, ja nämä antavat viisaudelle ominaista tervettä ja selkeää arvostelukykyä. Viisas ’tallettaa tietoa’, ja hänellä on runsaasti mistä ammentaa (San 10:14). Vaikka ”viisaus on pääasia”, meitä neuvotaan: ”Kaikella hankkimallasi hanki ymmärrystä.” (San 4:5–7.) Ymmärrys (laajamerkityksinen sana, johon usein sisältyy tarkkanäköisyys) vahvistaa viisautta ja parantaa merkittävästi ymmärtäväisyyttä ja kaukokatseisuutta, jotka myös ovat viisauden huomattavia piirteitä. Ymmärtäväisyyteen liittyy harkitsevaisuus, ja se voi ilmetä varovaisuutena, itsehillintänä, kohtuullisuutena tai jostain pidättymisenä. ”Ymmärtäväinen [eräs froʹni·mos-sanan muoto] mies” rakentaa talonsa kalliolle, koska hän ennakoi myrskyn mahdollisuuden. Tyhmä mies rakentaa talonsa hiekalle ja joutuu onnettomuuteen. (Mt 7:24–27.)

Ymmärrys vahvistaa viisautta muutenkin. Joku saattaa esimerkiksi noudattaa jotain Jumalan käskyä, koska hän tajuaa sellaisen tottelevaisuuden olevan oikein, ja hän osoittaa siten viisautta. Jos hän kuitenkin todella ymmärtää tuon käskyn syyn, sen hyvän tarkoituksen ja siitä koituvan hyödyn, hänen sydämensä päättäväisyys jatkaa tuota viisasta menettelyä vahvistuu melkoisesti. (San 14:33.) Sananlaskujen 21:11:ssä sanotaan: ”Kun viisaalle annetaan ymmärtäväisyyttä, hän saa tietoa.” Viisas ottaa mielellään vastaan kaiken tiedon, joka auttaa häntä näkemään selvemmin johonkin vaikuttavat seikat ja olosuhteet ja ongelmien syyt. Sillä tavoin hän ”saa tietoa” siitä, miten hänen tulee toimia, mitä päätelmiä hän voi tehdä ja mitä tarvitaan ongelman ratkaisemiseksi. (Vrt. San 9:9; Sr 7:25; 8:1; Hes 28:3; ks. YMMÄRTÄVÄISYYS.)

Jumalan viisaus. Täydellinen viisaus on Jehova Jumalalla, joka on siinä mielessä ”ainoa viisas” (Ro 16:27; Il 7:12). Tieto on tosiasioiden tuntemista, ja koska Jehova on Luoja, joka on ”ajan hämärästä ajan hämärään asti” (Ps 90:1, 2), niin hän tietää kaiken mahdollisen kaikkeudesta, sen rakenteesta ja sisällöstä ja sen tähänastisesta historiasta. Ne luonnonlait, kiertokulut ja normit, joihin ihmiset tutkimuksissaan ja keksinnöissään tukeutuvat ja joita ilman he olisivat avuttomia ja vailla minkäänlaista vankkaa rakennuspohjaa, ovat kaikki Hänen laatimiaan (Job 38:34–38; Ps 104:24; San 3:19; Jer 10:12, 13). Näin ollen on johdonmukaista, että vieläkin tärkeämpiä vakaan ja menestyksellisen ihmiselämän sekä terveen arvostelukyvyn kannalta ovat hänen moraalinorminsa (5Mo 32:4–6; ks. JEHOVA:  Moraalinormien Jumala). Mikään ei ylitä hänen ymmärrystään (Jes 40:13, 14). Vaikka hän ehkä salliikin jonkin vanhurskaiden mittapuittensa vastaisen kehittyä ja jopa kukoistaa tilapäisesti, tulevaisuus on loppujen lopuksi hänen kädessään ja muotoutuu täsmälleen hänen tahtonsa mukaiseksi, ja se, mitä hän on puhunut, ”on – – menestyvä” (Jes 55:8–11; 46:9–11).

Kaikista näistä syistä on ilmeistä, että ”Jehovan pelko on viisauden alku” (San 9:10). ”Kuka ei pelkäisi sinua, oi kansakuntien Kuningas, koska sinua kohtaan se on sopivaa; sillä kansakuntien kaikkien viisaiden joukossa ja kaikkien niiden kuninkuuksien keskuudessa ei ole ketään missään suhteessa sinun kaltaistasi.” (Jer 10:7.) ”Hän on viisas sydämeltään ja vahva voimassa. Kuka voi olla itsepäinen hänen edessään ja selviytyä vahingoittumatta?” (Job 9:4; San 14:16.) Mahtavuudessaan hän voi tahtonsa mukaan puuttua ihmisten asioihin, ohjailla hallitsijoita tai poistaa heitä, ja saada profeetalliset paljastuksensa osoittautumaan erehtymättömiksi (Da 2:20–23). Raamatun historia kertoo voimakkaiden kuninkaiden turhista yrityksistä käydä oveline neuvonantajineen kilpailemaan viisaudessa Jumalan kanssa, ja se korostaa sitä, että hän on voittoisasti saattanut kunniaan palvelijansa, jotka ovat uskollisesti julistaneet hänen sanomaansa (Jes 31:2; 44:25–28; vrt. Job 12:12, 13).

”Pyhässä salaisuudessa oleva Jumalan viisaus”. Eedenissä puhjennut kapina asetti haasteen Jumalan viisaudelle. Hänen viisas menettelynsä tuon kapinan lopettamiseksi – sen vaikutusten pyyhkäisemiseksi pois ja rauhan, sopusoinnun ja oikean järjestyksen palauttamiseksi hänen kaikkeuden perheeseensä – muodosti ”pyhän salaisuuden – – sen kätketyn viisauden, jonka Jumala ennalta määräsi ennen asiainjärjestelmiä”, ts. ennen niitä järjestelmiä, jotka ovat syntyneet Eedenin ulkopuolella eletyn ihmishistorian aikana. (1Ko 2:7.) Sen pääpiirteet näkyivät siinä, miten Jumala vuosisatojen ajan toimi uskollisten palvelijoittensa suhteen ja mitä hän lupasi heille. Israelin kanssa solmittu lakiliitto pappeineen ja uhreineen esikuvasi sitä ja oli sen vertauskuva, ja siihen viitattiin lukemattomissa profetioissa ja näyissä.

Yli 4000 vuotta myöhemmin tuon pyhän salaisuuden viisaus lopulta paljastettiin Jeesuksessa Kristuksessa (Kol 1:26–28), jonka välityksellä Jumalan tarkoituksena oli luoda ”hallinto määräaikojen täyttymisen rajalla, nimittäin kaiken kokoaminen jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä” (Ef 1:8–11). Silloin paljastettiin Jumalan lunastusjärjestely tottelevaisen ihmiskunnan pelastamiseksi ja hänen tarkoituksensa muodostaa Valtakunta-hallitus, jota hänen Poikansa johtaisi ja joka pystyisi lopettamaan kaiken pahuuden. Koska Jumalan suurenmoisen tarkoituksen perusta ja ydin on hänen Poikansa, Kristuksesta Jeesuksesta ”on tullut meille [kristityille] Jumalalta oleva viisaus” (1Ko 1:30). ”Hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet huolellisesti kätkettyinä.” (Kol 2:3.) Vain hänen välityksellään ja uskomalla häneen, ”elämän Pääedustajaan”, voidaan pelastua ja saada elämä (Ap 3:15; Joh 14:6; 2Ti 3:15). Sen vuoksi mikään tosi viisaus ei jätä huomioon ottamatta Jeesusta Kristusta eikä perustamatta arvioitaan ja päätöksiään vankasti hänessä paljastettuun Jumalan tarkoitukseen. (Ks. JEESUS KRISTUS: Jeesuksen tärkeä osa Jumalan tarkoituksessa.)

Ihmisviisaus. Viisaus personoidaan Sananlaskujen kirjassa kuvaamalla se naiseksi, joka kutsuu ihmisiä ottamaan vastaan sen, mitä hän tarjoaa. Nämä kertomukset ja niihin liittyvät raamatunkohdat osoittavat, että viisauteen sisältyy tosiaan monia asioita: tietoa, ymmärrystä (johon liittyy tarkkanäköisyys), ajattelukykyä, kokemusta, ahkeruutta, terävänäköisyyttä (herkkäuskoisuuden ja naiiviuden vastakohta [San 14:15, 18]) ja oikeaa arvostelukykyä. Koska tosi viisaus kuitenkin alkaa Jehova Jumalan pelosta (Ps 111:10; San 9:10), niin tämä korkein viisaus ylittää tavallisen viisauden ja siihen sisältyy korkeiden mittapuiden noudattaminen, vanhurskauden ja oikeamielisyyden ilmentäminen sekä totuudesta kiinni pitäminen (San 1:2, 3, 20–22; 2:2–11; 6:6; 8:1, 5–12). Kaikki viisaus ei yllä tämän korkeimman viisauden tasolle.

Ihmisviisaus ei ole koskaan ehdotonta, vaan se on aina suhteellista. Ihminen voi hankkia rajallisen määrän viisautta oman vaivannäkönsä avulla, joskin hänen täytyy joka tapauksessa käyttää älyä, jonka hän sai alun perin Jumalalta (joka antoi eläimillekin vaistonvaraista viisautta [Job 35:11; San 30:24–28]). Ihminen oppii tarkkailemalla Jumalan luomakunnan materiaaleja ja työskentelemällä niiden parissa. Tällainen viisaus voi olla laadultaan ja laajuudeltaan erilaista. Kreikan kielen sanaa so·fiʹa käytetään usein jostain ammatti- tai käsityötaidosta, taitavuudesta ja terveestä arvostelukyvystä hallinnon ja liike-elämän alueilla tai laajoista tiedoista jollain tieteen tai tutkimuksen alalla. Heprean sanoja  ḥokh·mahʹ ja ḥa·khamʹ käytetään samaan tapaan merimiesten ja veneiden tilkitsijöiden sekä kivi-ja puutyöntekijöiden ’taitavuudesta’ (Hes 27:8, 9; 1Ai 22:15; vrt. Ps 107:23, 27) ja muiden, joskus monillakin aloilla varsin taitavien, käsityöläisten viisaudesta ja taidosta (1Ku 7:14; 2Ai 2:7, 13, 14). Näitä sanoja käytetään jopa taitavasta jumalankuvien veistäjästä tai epäjumalan tekijästä (Jes 40:20; Jer 10:3–9). Terävänäköinen liiketoiminta on myös eräänlaista viisautta (Hes 28:4, 5).

Ihmisellä voi olla kaikkea tällaista viisautta, vaikka häneltä puuttuisikin sitä hengellistä viisautta, jota Raamattu erityisesti suosittaa. Jumalan henki voi kuitenkin lisätä tämänkin tyyppistä viisautta, jos siitä on hyötyä Jumalan tarkoituksen toteuttamisessa. Hänen henkensä vaikutti tabernaakkelin ja sen varusteiden valmistajissa sekä niissä, jotka kutoivat pappien vaatteet, miehissä ja naisissa, ja täytti heidät ”viisaudessa ja ymmärryksessä”. He eivät siis pelkästään ymmärtäneet, mitä heiltä odotettiin ja miten he tekisivät työnsä, vaan heillä oli myös korkealaatuisen työn suunnitteluun ja toteuttamiseen tarvittavaa taitoa, taiteellisuutta, näkemystä ja arvostelukykyä. (2Mo 28:3; 31:3–6; 35:10, 25, 26, 31, 35; 36:1, 2, 4, 8.)

Muinoin eläneitä viisaita. Kuninkaat ja muut palkitsivat muinoin viisaudestaan ja neuvoistaan kuuluisia miehiä, kuten nykyäänkin tehdään. Egyptillä, Persialla, Kaldealla, Edomilla ja muillakin kansakunnilla oli omat ’viisaansa’ (2Mo 7:11; Est 1:13; Jer 10:7; 50:35; Ob 8). Näihin viisaisiin kuuluivat ilmeisesti papit ja hallitusviranomaiset, mutta eivät ainoastaan he, vaan luultavasti myös kaikki ne kansakuntien ’vanhimmat’, jotka olivat erityisen tunnettuja viisaudestaan ja jotka asuivat lähellä pääkaupunkia, niin että heiltä voitiin helposti kysyä neuvoa (vrt. 1Mo 41:8; Ps 105:17–22; Jes 19:11, 12; Jer 51:57). Persian kuninkailla oli oma seitsemän viisaan miehen muodostama neuvostonsa, jonka puoleen he saattoivat nopeasti kääntyä (Est 1:13–15), ja alemmilla persialaisilla virkamiehillä saattoi olla omat viisaat miehensä (Est 6:13).

Joosef ilmaisi Jumalan hengen avulla niin suurta ymmärtäväisyyttä ja viisautta, että Egyptiä hallinnut farao teki hänestä pääministerinsä (1Mo 41:38–41; Ap 7:9, 10). ”Moosekselle opetettiin kaikkea egyptiläisten viisautta”, ja hän oli ”voimallinen sanoissaan ja teoissaan” jo ennen kuin Jumala teki hänestä edustajansa. Tämä ihmisviisaus ja kyvykkyys ei kuitenkaan tehnyt Moosesta päteväksi täyttämään Jumalan tarkoitusta. Sen jälkeen kun Mooses oli ensimmäisen kerran (n. 40-vuotiaana) yrittänyt huojentaa israelilaisveljiensä oloja, hänen täytyi odottaa vielä toiset 40 vuotta, ennen kuin Jumala lähetti hänet, hengellisesti viisaan miehen, johtamaan Israelin pois Egyptistä. (Ap 7:22–36; vrt. 5Mo 34:9.)

Salomo oli viisas jo ennen kuin hän sai täyden kuninkuuden (1Ku 2:1, 6, 9), mutta hän tunnusti nöyrästi rukouksessaan Jehovalle olevansa ”vain pikkupoika” ja etsi hänen apuaan tuomitessaan Jumalan kansaa. Hän sai palkakseen ”viisaan ja ymmärtäväisen sydämen”, jonka kaltaista ei ollut kellään Juudan kuninkaalla. (1Ku 3:7–12.) Hänen viisautensa ylitti sekä itämaalaisten että Egyptin kuuluisan viisauden ja teki Jerusalemista paikan, johon hallitsijat tai heidän edustajansa matkustivat saamaan oppia Juudan kuninkaalta (1Ku 4:29–34; 10:1–9, 23–25). Myös jotkut muinoin eläneet naiset olivat kuuluisia viisaudestaan (2Sa 14:1–20; 20:16–22; vrt. Tu 5:28, 29).

Ei aina käytetä hyvään. Ihmisviisautta voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Jälkimmäisessä tapauksessa se osoittautuu epäilyksettä viisaudeksi, joka on vain lihallista, ei hengellistä eikä lähtöisin Jumalasta. Jonadab oli ”hyvin viisas mies”, mutta hänen Daavidin pojalle Amnonille antamansa neuvo perustui ovelaan suunnitelmaan ja ihmisten petolliseen ohjailuun, mikä johti kyseenalaiseen onnistumiseen ja tuhoisiin seurauksiin (2Sa 13:1–31). Absalom juonitteli viekkaasti syöstäkseen isänsä, kuningas Daavidin, valtaistuimelta (2Sa 14:28–33; 15:1–6), ja vallattuaan Jerusalemin hän pyysi kahta isänsä neuvonantajaa, Ahitofelia ja Husaita, neuvomaan, mitä muuta ovelaa hän voisi tehdä. Ahitofelin viisas neuvo oli kauttaaltaan niin täsmällinen, että se näytti tulevan Jumalalta. Hänestä oli kuitenkin tullut Jumalan voidellun pettäjä, ja Jehova aiheutti sen, että hänen viisas taistelusuunnitelmansa hylättiin ja sen sijaan hyväksyttiin uskollisen Husain suunnitelma, jossa hyödynnettiin taitavasti Absalomin turhamaisuutta ja inhimillisiä heikkouksia hänen kukistamisekseen. (2Sa 16:15–23; 17:1–14.) Paavali kirjoittikin Jumalasta: ”’Hän pyydystää viisaat heidän omaan viekkauteensa.’ Ja jälleen: ’Jehova tietää, että viisaiden järkeilyt ovat turhia.’” (1Ko 3:19, 20; vrt. 2Mo 1:9, 10, 20, 21; Lu 20:19–26.)

Israelin kansakunnan luopiopapit, profeetat ja viisaat johtivat kansan aikanaan vastustamaan niitä Jumalan neuvoja ja käskyjä, joita hänen  uskolliset palvelijansa julistivat (Jer 18:18). Sen vuoksi Jehova pani ’heidän viisaittensa viisauden häviämään ja heidän ymmärtäväistensä ymmärryksen kätkeytymään’ (Jes 29:13, 14; Jer 8:8, 9) ja saattoi tuon 500 vuotta vanhan valtakunnan turmioon (niin kuin hän myöhemmin teki myös Jerusalemin ylpeälle tuhoojalle, Babylonille, ja Tyroksen kerskailevalle hallitsijasuvulle) (Jes 47:10–15; Hes 28:2–17). He hylkäsivät hengellisen viisauden ja turvautuivat lihalliseen viisauteen.

Suuri osa ihmisviisaudesta on turhaa. Tutkiessaan sitä ”onnetonta aherrusta”, jonka synti ja epätäydellisyys ovat ihmiskunnalle aiheuttaneet, kuningas Salomo punnitsi sen viisauden arvoa, jota ihmiset yleensä keräävät ja saavat hankituksi, ja havaitsi sen olevan ”tuulen tavoittelua”. Epätäydellisen ihmisyhteiskunnan epäjärjestys, turmeltuneisuus ja puutteet olivat sellaisia, etteivät ihmisten kyvyt mitenkään riittäneet niiden oikaisemiseen tai hyvittämiseen, mikä aiheutti sen, että ne, jotka ’saivat runsaasti viisautta’, turhautuivat ja ärtyivät yhä enemmän, ilmeisesti sen vuoksi, että he tulivat kipeän tietoisiksi siitä, miten vähän he saattoivat itse tehdä asioiden parantamiseksi. (Sr 1:13–18; 7:29; vrt. Ro 8:19–22:een, missä apostoli osoittaa, että Jumala tulee vapauttamaan ihmiskunnan turmeltuvuuden orjuudesta ja turhuuden alaisuudesta.)

Salomo havaitsi myös, että vaikka sellainen ihmisviisaus tuottikin monenlaista mielihyvää ja erilaisia taitoja, joilla sai aineellista vaurautta, se ei voinut tuottaa aitoa onnea eikä pysyvää tyydytystä. Viisas kuolee kuten typeräkin eikä tiedä, miten hänen omaisuutensa käy, ja hänen ihmisviisautensa loppuu haudassa. (Sr 2:3–11, 16, 18–21; 4:4; 9:10; vrt. Ps 49:10.) Jo elinaikanakin ”aika ja sattuma” voivat aiheuttaa äkillisen onnettomuuden ja jättää viisaan jopa vaille perustarvikkeita, esimerkiksi ruokaa (Sr 9:11, 12). Omassa viisaudessaan ihminen ei pystyisi koskaan pääsemään perille ”tosi Jumalan työstä” eikä saamaan luotettavaa tietoa siitä, miten ihmisten suurimmat ongelmat voidaan ratkaista (Sr 8:16, 17; vrt. Job 28).

Salomo ei sano, että ihmisviisaus on täysin arvotonta. Silkkaan tyhmyyteen verrattuna, jota hän myös tutki, viisaudesta on etua typeryyteen nähden samoin kuin ”valosta on enemmän hyötyä kuin pimeydestä”. Sillä viisaalla ”on silmät päässään” palvelemassa hänen älyään, mutta typerän silmät eivät näe harkitsevan tarkkanäköisesti. (Sr 2:12–14; vrt. San 17:24; Mt 6:22, 23.) Viisaus on arvokkaampi suoja kuin raha (Sr 7:11, 12). Salomo osoitti kuitenkin, että sen arvo on suhteellista ja riippuu täysin siitä, onko se Jumalan viisauden ja tarkoituksen mukaista (Sr 2:24; 3:11–15, 17; 8:12, 13; 9:1). Joku voi pyrkiä osoittamaan ylenmääräistä viisautta ja piiskata itseään ylittämään epätäydellisten kykyjensä asettamat rajoitukset, mikä johtaa hänen tuhoonsa (Sr 7:16; vrt. 12:12). Mutta jos hän palvelee Luojaansa tottelevaisesti ja tyytyy ruokaan, juomaan ja kovan työnsä hyviin tuloksiin, Jumala antaa hänelle tarvittavaa ”viisautta ja tietoa ja iloa” (Sr 2:24–26; 12:13).

Jumalan pyhän salaisuuden vastakohta. Ihmismaailma on vuosisatojen kuluessa koonnut viisauden varaston, ja suurta osaa siitä opetetaan sen kouluissa ja muilla tavoin, kun taas osan siitä ihmiset hankkivat toisten kanssa seurustelun tai oman kokemuksensa kautta. Kristityn on tärkeää tietää, mikä on oikea suhtautumistapa tällaiseen viisauteen. Kuvauksessaan epävanhurskaasta taloudenhoitajasta, joka muutti isäntänsä tilejä joidenkin velallisten hyväksi turvatakseen tulevaisuutensa, Jeesus sanoi taloudenhoitajan ’toimineen osoittaen käytännöllistä viisautta [froʹni·mōs ’ymmärtäväisesti’]’. Tällainen terävänäköisyys oli kuitenkin ”tämän asiainjärjestelmän poikien” käytännöllistä viisautta, ei ”valon poikien” viisautta. (Lu 16:1–8, Int.) Aiemmin Jeesus ylisti taivaallista Isäänsä siitä, että tämä oli kätkenyt jotkin totuudet ”viisailta ja älykkäiltä”, mutta ilmaissut ne hänen opetuslapsilleen, jotka olivat näihin verrattuna kuin ”lapsia” (Lu 10:21–24). Noihin viisaisiin ja älykkäisiin kuuluivat rabbien kouluja käyneet kirjanoppineet ja fariseukset (vrt. Mt 13:54–57; Joh 7:15).

Tuolloin ensimmäisellä vuosisadalla kreikkalaiset olivat erityisen kuuluisia kulttuuristaan ja tietojensa kartuttamisesta, kouluistaan ja filosofisista ryhmistään. Luultavasti tästä syystä Paavali rinnasti ’kreikkalaiset ja barbaarit’ ’viisaisiin ja ymmärtämättömiin’ (Ro 1:14). Paavali tähdensi voimakkaasti Korintissa Kreikassa eläville kristityille, että kristillisyys ei tukeudu ”maailman viisauteen [so·fiʹan]”, ts. Jumalasta vieraantuneen ihmismaailman viisauteen, eikä se ole tunnusomaista kristillisyydelle (1Ko 1:20; ks. MAAILMA: Jumalasta vieraantunut maailma). Tämä ei tarkoita sitä, että maailman viisauden lukuisilla aloilla ei olisi ollut mitään hyödyllistä tai käyttökelpoista, sillä Paavali käytti joskus hyväkseen  teltantekijän ammatissa oppimiaan taitoja ja lainasi toisinaan maailmallisten kirjailijoiden teoksia valaistakseen joitakin totuuden piirteitä (Ap 18:2, 3; 17:28, 29; Tit 1:12). Yleensä maailman näkemykset, menetelmät, mittapuut ja päämäärät – sen filosofia – eivät kuitenkaan olleet sopusoinnussa totuuden kanssa, vaan olivat ”pyhässä salaisuudessa olevan Jumalan viisauden” vastaisia.

Maailma hylkäsi siis viisaudessaan Kristuksen kautta tehdyn Jumalan järjestelyn ja piti sitä tyhmyytenä; vaikka sen hallitsijat olivatkin ehkä kyvykkäitä ja arvostelukykyisiä hallintomiehiä, he jopa ’panivat paaluun loistoisan Herran’ (1Ko 1:18; 2:7, 8). Jumala puolestaan todisti nyt maailmallisesti viisaiden viisauden tyhmyydeksi ja saattoi heidän viisaansa häpeään käyttämällä ylivertaisen tarkoituksensa toteuttamiseen sitä, mitä he pitivät ”Jumalan tyhmänä asiana”, sekä ihmisiä, joiden he katsoivat olevan ’tyhmiä, heikkoja ja halpasyntyisiä’ (1Ko 1:19–28). Paavali muistutti Korintin kristittyjä siitä, että ”tämän asiainjärjestelmän viisaus” ja ”tämän asiainjärjestelmän hallitsijoiden” viisaus tulisivat olemattomiksi; siksi sellainen viisaus ei kuulunut apostolin hengelliseen sanomaan (1Ko 2:6, 13). Hän varoitti Kolossan kristittyjä joutumasta pyydystetyksi ”filosofialla [fi·lo·so·fiʹas, kirjm. ’viisauden rakkaus’] ja tyhjällä petoksella ihmisten perinteen mukaan” (Kol 2:8; vrt. jakeet 20–23).

Huolimatta tuottamastaan tilapäisestä hyödystä ja menestyksestä maailman viisaus oli tuomittu johtamaan epäonnistumiseen. Jumalan voideltujen kristillisellä seurakunnalla oli kuitenkin hengellistä viisautta, joka johti ”Kristuksen pohjattomaan rikkauteen”. Koska tuo seurakunta oli osa Jumalan pyhää salaisuutta, hän teki sillä, miten hän menetteli sen suhteen ja miten se täytti hänen tarkoituksiaan, tunnetuksi eli paljasti ”Jumalan erittäin moninaisen viisauden” seurakunnan välityksellä jopa ”taivaallisissa oleville hallituksille ja valloille”. (Ef 3:8–11; 1:17, 18; vrt. 1Pi 1:12.) Koska sen jäsenillä oli ”Kristuksen mieli” (vrt. Fil 2:5–8), heillä oli paljon parempaa tietoa ja ymmärrystä kuin maailmalla, ja siksi he saattoivat puhua eivät ”ihmisviisauden opettamin sanoin, vaan hengen opettamin”, ”suulla ja viisaudella”, jota vastustajat eivät voineet osoittaa vääräksi, vaikka noita kristittyjä voitiinkin maailman mittapuiden mukaan pitää ”koulunkäymättöminä ja tavallisina ihmisinä” (1Ko 2:11–16; Lu 21:15; Ap 4:13; 6:9, 10).

Hengellinen sodankäynti. Apostoli Paavali turvautui jumaliseen viisauteen käydessään hengellistä sotaa ketä tahansa sellaista vastaan, joka uhkasi turmella kristillisiä seurakuntia, esimerkiksi Korintin seurakuntaa (1Ko 5:6, 7, 13; 2Ko 10:3–6; vrt. 2Ko 6:7). Hän tiesi, että ”viisaus on parempi kuin taisteluvälineet, ja yksikin syntinen voi tuhota paljon hyvää” (Sr 9:18; 7:19). Hänen viittauksensa ’linnoitusten kukistamiseen’ (2Ko 10:4) vastaa kreikkalaisen Septuagintan ajatusta Sananlaskujen 21:22:n käännöksessä. Paavali tunsi ihmisen taipumuksen kiinnittää ensisijaista huomiota niihin, joilla on vaikuttavat tavat, ilmiselviä lahjoja tai vaikutusvaltainen persoonallisuus ja puhetapa; hän tiesi, että ’köyhän mutta viisaan hiljainen puhe’ jätetään usein huomiotta ja sen sijaan kuunnellaan niitä, jotka esiintyvät arvovaltaisemmin (vrt. Sr 9:13–17). Hallitsijat ja kansa eivät osoittaneet kovinkaan paljon kunnioitusta tai kiinnostusta edes Jeesusta kohtaan, jolla tosin ei ollut Salomon maallista vaurautta eikä asemaa, mutta jolla oli paljon enemmän viisautta (vrt. Mt 12:42; 13:54–58; Jes 52:13–15; 53:1–3).

Joillekuille, jotka kerskuivat lihallisista taidoistaan (vrt. Jer 9:23, 24) eivätkä sydämestä, Paavalin ulkoinen olemus oli ”heikko ja hänen puheensa täysin mitätöntä” (2Ko 5:12; 10:10). Hän karttoi kuitenkin kaikkea liiallisuutta puheessaan sekä ihmisviisauden ja siihen liittyvän vaikutusvallan käyttämistä, jotta hänen kuulijoittensa usko olisi rakentunut Jumalan hengen ja voiman välityksellä ja olisi perustunut Kristukseen eikä ”ihmisten viisauteen” (1Ko 1:17; 2:1–5; 2Ko 5:12). Paavalilla oli hengellistä kaukonäköisyyttä ja hän oli siksi ”viisas työnjohtaja”, ei aineellisessa rakentamisessa vaan hengellisessä rakentamisessa, ja hän työskenteli Jumalan kanssa tuottaakseen opetuslapsia, jotka ilmaisivat todella kristillisiä ominaisuuksia (1Ko 3:9–16).

Olipa ihmisellä siis kuinka paljon tahansa maailman viisautta jonkin ammattitaidon, liike-elämässä tarvittavan terävänäköisyyden, hallinnollisten kykyjen tai tieteellisen tai filosofisen oppineisuuden ansiosta, sääntö kuului: ”Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä asiainjärjestelmässä, hän tulkoon tyhmäksi, jotta hän tulisi viisaaksi.” (1Ko 3:18.) Hänen pitäisi olla ylpeä vain siitä, että ’hänellä on ymmärtäväisyyttä ja tietoa Jehovasta, joka noudattaa rakkaudellista huomaavaisuutta, oikeutta ja vanhurskautta maassa’, sillä näihin Jehova on mieltynyt (Jer 9:23, 24; 1Ko 1:31; 3:19–23).

 Viisas hallinto. Personoitu viisaus sanoo: ”Minulla on neuvo ja käytännöllinen viisaus. Minä – ymmärrys; minulla on väkevyys. Minun avullani kuninkaatkin hallitsevat ja korkeat virkamiehet vanhurskautta säätävät. Minun avullani ruhtinaat ruhtinaina hallitsevat ja kaikki jalosukuiset tuomitsevat vanhurskaasti. Niitä, jotka minua rakastavat, minä itse rakastan, ja ne, jotka minua etsivät, minut löytävät.” (San 8:12, 14–17.) Messiaaninen Kuningas osoittaa tällaista Jumalalta saatua korkeinta viisautta (Jes 11:1–5; vrt. Il 5:12). Tämä ylittää ne kyvyt, joita ihmisellä voi luonnostaan olla tai joita hän voi kehittää, koska se tekee ihmisen viisaaksi Jumalan lain periaatteiden suhteen, ja auttaa häntä Jumalan hengen avulla tekemään oikeudellisia päätöksiä, jotka ovat oikeita ja puolueettomia (Esr 7:25; 1Ku 3:28; San 24:23; vrt. 5Mo 16:18, 19; Ja 2:1–9). Sellainen viisaus ei suhtaudu jumalattomuuteen välinpitämättömästi vaan sotii sitä vastaan (San 20:26).

Ne miehet, jotka kristillisessä seurakunnassa valittiin vastuuasemiin, eivät olleet päteviä tehtäviinsä maailmallisen menestyksen, lihallisen viisauden eivätkä luontaisten kykyjensä perusteella, vaan siksi, että he olivat ”täynnä henkeä ja [jumalista] viisautta” (Ap 6:1–5; vrt. 1Ti 3:1–13; Tit 1:5–9). Nämä olivat niitä ”profeettoja ja viisaita miehiä ja julkisia opettajia”, jotka Jeesus oli luvannut lähettää heille, ja he saattoivat myös toimia tuomareina ja neuvonantajina seurakunnan sisällä, niin kuin lihallisellakin Israelilla oli ollut viisaita miehiä, jotka palvelivat samalla tavoin (Mt 23:34; 1Ko 6:5). He ymmärsivät keskinäisen neuvonpidon arvon (San 13:10; 24:5, 6; vrt. Ap 15:1–22).

Tosi viisauden hankkiminen. Sananlasku neuvoo: ”Osta totuutta äläkä sitä myy – viisautta ja kuria ja ymmärrystä.” (San 23:23.) Jehova, tosi viisauden Lähde, suo sitä anteliaasti niille, jotka vilpittömästi etsivät sitä ja pyytävät sitä uskossa sekä osoittavat tervettä, kunnioittavaa pelkoa häntä kohtaan (San 2:1–7; Ja 1:5–8). Etsijän täytyy kuitenkin käyttää aikaa Jumalan sanan tutkimiseen, oppia Hänen käskynsä, lakinsa, muistutuksensa ja neuvonsa, pohtia Jumalan tekojen ja toiminnan historiaa ja soveltaa sitten oppimaansa omaan elämäänsä (5Mo 4:5, 6; Ps 19:7; 107:43; 119:98–101; San 10:8; vrt. 2Ti 3:15–17). Hän ostaa viisaasti sopivan ajan eikä toimi järjettömästi pahana aikana, vaan ’tajuaa, mikä Jehovan tahto on’ (Ef 5:15–20; Kol 4:5, 6). Hänen täytyy kehittää luja usko siihen, että Jumalan voima on voittamaton, että Hänen tahtonsa toteutuu varmasti ja että Hän pystyy epäilyksettä toteuttamaan lupauksensa palkita uskolliset, ja hänen tulee olla järkkymätön tässä vakaumuksessaan (Hpr 11:1, 6; 1Ko 15:13, 14, 19).

Vain tällä tavoin ihminen voi tehdä oikeita ratkaisuja elämässään, eivätkä häntä horjuta pelko, ahneus, moraalittomat halut eivätkä muut vahingolliset tunteet (San 2:6–16; 3:21–26; Jes 33:2, 6). Personoitu viisaus sanookin: ”Onnellinen on se ihminen, joka kuuntelee minua pysytellen valveilla ovillani päivästä päivään, vartioiden sisäänkäyntieni pielissä. Sillä se, joka löytää minut, löytää varmasti elämän ja saa hyvän tahdon Jehovalta. Mutta se, joka ei tavoita minua, tekee väkivaltaa sielulleen; kaikki, jotka vihaavat minua kiihkeästi, ne todella rakastavat kuolemaa.” (San 8:34–36; 13:14; 24:13, 14.)

Viisaus ja sydän. Äly on selvästikin olennainen osa viisautta, mutta sydän, joka ei liity ainoastaan ajatteluun vaan myös vaikuttimiin ja tunteisiin, on selvästi vielä tärkeämpi tosi viisauden hankkimisessa (Ps 49:3, 4; San 14:33; ks. SYDÄN). Jumalan palvelija haluaa ”viisautta” ’salaiseen minäänsä’, viisaat vaikuttimet suunnitellessaan elämäänsä (vrt. Ps 51:6, 10; 90:12). ”Viisaan sydän on hänen oikean kätensä puolella [ts. valmiina auttamaan ja suojelemaan häntä ratkaisevina aikoina (vrt. Ps 16:8; 109:31)] mutta typerän sydän hänen vasemman kätensä puolella [ei ohjaamassa häntä viisauden tielle].” (Sr 10:2, 3; vrt. San 17:16; Ro 1:21, 22.) Todella viisas ihminen on valmentanut ja kurittanut sydäntään viisauden tielle (San 23:15, 16, 19; 28:26); hän on ikään kuin kirjoittanut vanhurskaat käskyt ja lain ’sydämensä tauluun’ (San 7:1–3; 2:2, 10).

Kokemus ja oikea seura. Kokemus vaikuttaa viisauteen merkittävästi. Jeesuskin kasvoi viisaudessa varttuessaan (Lu 2:52). Mooses nimitti johtomiehiksi ”viisaita ja ymmärtäväisiä ja kokeneita miehiä” (5Mo 1:13–15). Vaikka viisautta voidaankin oppia jonkin verran kärsimällä rangaistus tai tarkkailemalla, kun toiset saavat sen (San 21:11), niin paras ja aikaa säästävä tapa hankkia viisautta on hyödyntää sellaisten kokemusta, jotka ovat jo viisaita, ja ottaa siitä opikseen sekä pitää heidän seuraansa parempana kuin ”kokemattomien” seuraa (San 9:1–6; 13:20; 22:17, 18; vrt. 2Ai 9:7). Vanhemmilla ihmisillä on todennäköisemmin sellaista viisautta, varsinkin niillä, joista ilmenee, että heillä on Jumalan henkeä (Job 32:7–9). Tämä kävi huomattavalla  tavalla ilmi Rehabeamin kuninkuuden aikana (1Ku 12:5–16). Siitä huolimatta ”parempi on köyhä mutta viisas lapsi [suhteellisessa merkityksessä] kuin vanha mutta typerä kuningas, joka ei ole tullut tietämään tarpeeksi ollakseen enää varoitettavissa”. (Sr 4:13–15.)

Kaupungin portit (niiden yhteydessä oli usein myös tori) olivat paikkoja, joissa vanhat miehet antoivat viisaita neuvoja ja tekivät oikeudellisia päätöksiä (vrt. San 1:20, 21; 8:1–3). Tyhmien ääntä ei sellaisessa ilmapiirissä (joko pyydettäessä tai tarjottaessa viisautta) yleensä kuultu, vaan he lörpöttelivät muualla (San 24:7). Vaikka viisaiden seurassa saa kuritusta ja joskus nuhteita, se on paljon parempi kuin tyhmien laulu ja nauru (Sr 7:5, 6). Eristäytyvä ihminen, joka pitää kiinni vain omasta kapeasta, rajallisesta elämänkatsomuksestaan ja itsekkäistä haluistaan, poikkeaa lopulta tielle, joka on kaikkea käytännöllistä viisautta vastaan (San 18:1).

Ilmenee käytöksessä ja puheessa. Sananlaskujen 11:2:ssa sanotaan, että ”viisaus on vaatimattomien parissa”; Jaakob puhuu ”viisauteen kuuluvasta lempeydestä” (Ja 3:13). Jos ihminen on mustasukkainen, riidanhaluinen, kerskaileva tai itsepäinen, on ilmeistä, että häneltä puuttuu tosi viisautta ja että häntä ohjaa sen sijaan viisaus, joka on ”maallista, eläimellistä, demonista”. Tosi viisaus on ”rauhaisa, järkevä, altis tottelemaan”. (Ja 3:13–18.) ”Pöyhkeyden vitsa on tyhmän suussa, mutta viisaita vartioivat heidän huulensa.” He pidättyvät viisaasti julkeasta, tylystä tai harkitsemattomasta puheesta. (San 14:3; 17:27, 28; Sr 10:12–14.) Viisaiden kieleltä ja huulilta tulee hyvin punnittua, lääkitsevää, miellyttävää ja hyödyllistä puhetta (San 12:18; 16:21; Sr 12:9–11; Kol 3:15, 16), eivätkä he lietso levottomuutta vaan pyrkivät rauhoittamaan ja ’voittamaan sieluja’ viisaalla suostuttelulla (San 11:30; 15:1–7; 16:21–23; 29:8).

Ne, joista tulee ’viisaita omissa silmissään’ ja jotka korottavat itsensä toisten (jopa Jumalankin) yläpuolelle, ovat huonommassa asemassa kuin tyhmä, joka ei esitäkään olevansa mitään muuta (San 26:5, 12; 12:15). Sellaiset suuriluuloiset ihmiset ovat liian ylpeitä ottaakseen vastaan oikaisua (San 3:7; 15:12; Jes 5:20, 21). Yllättävää kyllä tällainen taipumus on sekä laiskoilla että rikkauksia haalivilla (San 26:16; 28:11; vrt. 1Ti 6:17). Sen sijaan ”kultainen korvarengas ja hienokultainen koriste on viisas ojentaja kuulevalle korvalle” (San 25:12); tosiaan ”ojenna viisasta, niin hän rakastaa sinua” (San 9:8; 15:31–33).

Viisaus perheessä. Viisaus rakentaa huonekunnan, ei pelkkää rakennusta vaan perheyksikön, joka menestyy elämässä (San 24:3, 4; vrt. San 3:19, 20; Ps 104:5–24). Viisaat vanhemmat eivät jätä käyttämättä keppiä ja ojennusta, vaan suojelevat lapsiaan pahanteolta kurin ja neuvonnan avulla (San 29:15). Viisas vaimo vaikuttaa suuresti perheen onneen ja menestykseen (San 14:1; 31:26). Lapset, jotka viisaasti alistuvat vanhempiensa kuriin, tuottavat perheelle iloa ja kunniaa ja puolustavat sen mainetta panettelua tai syytöksiä vastaan sekä ovat toisille todisteena isänsä viisaudesta ja valmennuksesta (San 10:1; 13:1; 15:20; 23:24, 25; 27:11).