Josefus (n. 37 – n. 100) oli juutalainen historioitsija, joka kuului pappissukuun. Hänestä tuli fariseus, ja myöhemmin juutalaisten kapinoidessa Roomaa vastaan sanhedrin nimitti hänet komentajaksi. Hänen alkuperäinen nimensä oli Joosef Mattiaan poika (Josef ben Mattitjahu).

Juutalaiskapinan aikana Josefus miehineen lyötiin Galileassa vuonna 67. Hän antautui silloiselle roomalaiskomentajalle Vespasianukselle. Tämä vapautti hänet, ja tuon ajan tavan mukaan Josefus alkoi käyttää Vespasianuksen suvun nimeä Flavius. Josefus oli siihen mennessä ymmärtänyt Rooman ylivoiman ja yritti jopa toimia välittäjänä roomalaisten ja Jerusalemissa olevien piiritettyjen kapinallisten välillä. Kun Vespasianuksen poika Titus oli kukistanut Jerusalemin vuonna 70, Josefus seurasi häntä Roomaan ja omistautui siellä kirjoitustyöhön. Hänen teoksiaan ovat muun muassa Juutalaissodan historia, Antiquitates Iudaicae (Juutalaisten muinaishistoria), Contra Apionem (Apionia vastaan) ja omaelämäkerta Vita.

Josefusta pidetään uskottavana mutta ei erehtymättömänä historioitsijana. Hänen teoksensa täydentävät keskeisiä aukkoja juutalaisten historiassa ja antavat historiallista taustatietoa joillekin Raamatun osille. Hänen kirjoituksensa ovat Raamatun ohella tärkein ensimmäisen vuosisadan Jerusalemia ja sen temppeliä koskeva tietolähde. Niissä viitataan myös Jeesukseen, Jeesuksen velipuoleen Jaakobiin ja Johannes Kastajaan. Lisäksi hänen silminnäkijän kuvauksensa Jerusalemin ja sen temppelin tuhosta valaisee Raamatun ennustusten täyttymistä (Da 9:24–27; Lu 19:41–44; 21:20–24).