OLEN pienestä pitäen ollut rampa jaloistani. Asuin äidin kanssa köyhien asuinalueella Freetownissa. Koska tunsin häpeää ja pelkäsin, miten vieraat ihmiset suhtautuisivat minuun, uskaltauduin alueen ulkopuolelle vain kerran ennen kuin täytin 18 vuotta.

Tässä vaiheessa Jehovan todistajien lähetystyöntekijä Pauline Landis tuli tuolle alueelle todistamaan ja tarjoutui opettamaan minulle Raamattua. Kun kerroin, etten osannut lukea enkä kirjoittaa, Pauline sanoi opettavansa minulle myös ne taidot. Otin tarjouksen vastaan.

Se mitä opin Raamatusta, toi minulle valtavasti iloa. Eräänä päivänä kysyin Paulinelta, voisinko tulla seurakunnan kokoukseen, joka pidettäisiin yksityiskodissa korttelin päässä kotoani. Yrittäisin päästä sinne puisten kävelytukien avulla.

Kun Pauline tuli hakemaan minua, äiti ja naapurit seurasivat tilannetta huolestuneina. Tartuin kävelytukiin,  asetin ne vähän matkan päähän eteeni ja heilautin vartaloni niiden ohi. Edetessäni tällä tavoin pihan poikki naapurit huusivat Paulinelle: ”Älä pakota häntä! Hän on yrittänyt kävellä ennenkin, mutta ei siitä ole tullut mitään.”

”Jay, haluatko lähteä?” Pauline kysyi lempeästi.

”Haluan!” vastasin. ”Tämä on oma päätökseni.”

Naapurit katselivat ääneti, kun lähestyin porttia. Päästyäni sen toiselle puolelle he alkoivat hurrata ja taputtaa.

Kokouksessa oli aivan ihanaa! Seuraavaksi päätin lähteä valtakunnansalille. Minun oli ”käveltävä” kadun päähän, otettava taksi ja lopuksi vielä pyydettävä veljiä kantamaan minut ylös jyrkkää rinnettä. Saavuin perille usein niin märkänä ja kuraisena, että minun piti vaihtaa salilla vaatteet. Myöhemmin eräs huomaavainen sisar lähetti minulle Sveitsistä pyörätuolin, jolla liikkuessani saatoin säilyttää arvokkuuteni.

Lukemani kokemukset toisista vammaisista todistajista herättivät minussa halun tehdä Jehovan palveluksessa enemmän, ja vuonna 1988 aloitin vakituisen tienraivauksen. Halusin auttaa jotakuta suvustani ja alueeltani tulemaan Jehovan palvelijaksi ja pyysin Jehovalta apua saavuttaakseni tämän tavoitteen. Rukouksiini vastattiin, kun kaksi sisarenpoikaani ja eräs kadulla tapaamani nainen omaksuivat totuuden.

Nykyään käsissäni ei enää ole voimaa, ja siksi toiset joutuvat työntämään minua pyörätuolissa. Minulla on myös jatkuvia särkyjä. Olen kuitenkin huomannut, että Jehovasta puhuminen on hyvää kipulääkettä. Opettamisesta tuleva ilo paitsi lievittää särkyjä myös lohduttaa minua, sillä Jehova on antanut elämälleni tarkoituksen.