Suomessa neljäsluokkalainen Ines kuuli, että hänen luokkansa aikoi käsitellä uskontotunnilla Jehovan todistajia. Siksi hän ehdotti, että koko luokka tulisi käymään valtakunnansalilla. Tämä oli sekä opettajan että oppilaiden mielestä hyvä ajatus.

Seuraavalla viikolla 38 oppilasta pyöräili noin viiden kilometrin matkan valtakunnansalille.  Lisäksi paikalle tuli kaksi opettajaa ja rehtori. Salilla heitä odotti kaksi veljeä ja kolme sisarta. Samalla kun oppilaat nauttivat virvokkeita, he kyselivät salista ja todistajista. ”Mitä kokouksissa tapahtuu?” ”Mikä tuo huone on?” (Kirjasto.) ”Miksi tuolla seinällä on ’6 jaettuna 10:llä’?” (Vuositekstinä oli Matteuksen 6:10.)

Koska oppilaiden koulu on mukana koulukiusaamisen vastaisessa hankkeessa, todistajat näyttivät luokalle jw.org-sivustolta valkotauluanimaation Peittoa kiusaaja ilman nyrkkejä. He esittelivät muitakin sivuston osioita ja soittivat yhden valtakunnanlaulun. Vierailu kesti noin tunnin.

Rehtori, opettajat ja lapset olivat käynnistä innoissaan. Rehtori oli kiinnostunut verkkosivuston aineistosta, koska hän arveli, että sitä voitaisiin käyttää uskontotunneilla. Hän ilahtui kuullessaan, että muutkin luokat olivat tervetulleita valtakunnansalille. Jo seuraavana päivänä erään toisen luokan opettaja ottikin yhteyttä todistajiin ja kysyi, voisivatko hekin tulla käymään salilla.

Romaniassa asuva Cristina ei ollut koskaan käynyt koulua, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän oli hyvin köyhä ja elätti itsensä etsimällä kaupungin kaatopaikalta tölkkejä ja muovipulloja. Kerran hänen katseensa osui raamatulliseen kirjallisuuteen, jossa oli kauniita kuvia onnellisista ihmisistä. Hän ajatteli, että tuollaisia ihmisiä täytyi olla jossain. Cristina oli utelias tietämään, mitä julkaisuissa sanottiin, joten hän pyysi, että joku lukisi niitä hänelle. Kuultuaan niiden käsittelevän uskonnollisia aiheita hän oli surullinen siitä, että ihmiset olivat heittäneet tietoa Jumalan sanasta kaatopaikalle.  Cristina jatkoi kaatopaikalla käymistä ja keräsi sieltä kirjasia, traktaatteja ja lehtiä. Jotkut niistä olivat ehjiä, toiset rikki revittyjä. Hän opetteli lukemaan, jotta hän ymmärtäisi julkaisuja paremmin.

Myöhemmin Cristina tapasi Jehovan todistajia, ja hänen kanssaan alettiin tutkia Raamattua. Hän oli iloinen tajutessaan, että Jehova oli vetänyt häntä puoleensa  sellaisten julkaisujen välityksellä, joita toiset eivät olleet arvostaneet. Hän käy kokouksissa ja on haltioissaan siitä, mitä hän oppii. Suurimpia ilonaiheita on se, että nyt hänellä on uusia lehtiä, kirjoja ja kirjasia. Enää hänen ei tarvitse etsiä niitä roskien joukosta. Cristina löysi toden totta aarteen kaatopaikalta!

Saksassa asuva Margret käy joka aamu metsässä ulkoiluttamassa koiraansa. ”Yritän puhua vastaantulijoille”, hän sanoo. ”Jos tunnelma on vapautunut, pyrin ohjaamaan keskustelun Raamattuun.”

Yhtenä päivänä Margret tapasi seitsemissäkymmenissä olevan naisen, joka myös oli ulkoiluttamassa koiraansa. Margret alkoi jutella hänen kanssaan. Nainen piti keskustelusta ja kertoi, että hän rukoilee Jumalaa ja lukee Raamattua joka päivä. Siitä lähtien he tapasivat toisensa päivittäin ja puhuivat hengellisistä asioista. Kerran nainen kysyi Margretilta, miten hän tiesi niin paljon Raamatusta. Margret kertoi olevansa Jehovan todistaja.

Margret tarjosi naiselle usein Raamatun ”kotitutkistelua”, mutta nainen kieltäytyi tarjouksesta. Keskustelut kuitenkin jatkuivat. Kului joitakin kuukausia, ja Margret ehdotti jälleen tutkistelua. Tällä kertaa nainen paljasti, ettei hän uskaltanut suostua siihen, koska mies, jonka kanssa hän asui, ei pitänyt Jehovan todistajista.

Seuraavan kerran kun Margret oli lähdössä kävelylle metsään, hän otti mukaansa Raamattu opettaa -kirjan.  Nähdessään naisen hän sanoi rohkeasti: ”Tällä kertaa en tarjoa sinulle Raamatun ’kotitutkistelua’ vaan Raamatun ’metsätutkistelua’.” Kyyneleet silmissä nainen suostui tarjoukseen. He tutkivat kuutena päivänä viikossa. Vuodenaikojen ja ilmojen mukaan heidän on välillä tutkittava sateenvarjon suojissa tai taskulampun valossa.

Bulgariassa Delphine-niminen sisar tutki Raamattua Irinan kanssa. Irina arvosti oppimaansa ja kävi säännöllisesti kokouksissa. Hänen miehensä ei kuitenkaan halunnut hänen olevan missään tekemisissä todistajien kanssa. Perhe muutti pieneen kylään Ruotsiin, ja Irinan yhteys Delphineen katkesi. Ruotsissa tienraivaajasisaret Alexandra ja Rebecca tapasivat Irinan. Koska Irina ei osannut lainkaan ruotsia, sisaret näyttivät hänelle bulgariankielisen tekstin kirjasesta Hyvä uutinen kaikkien kansojen ihmisille. Sen jälkeen he yrittivät kirjasen avulla selvittää, halusiko Irina saada kirjallisuutta omalla kielellään. Irina pudisti päätään päättäväisesti, ja sisaret lähtivät, koska ajattelivat, ettei hän ollut kiinnostunut.

Myöhemmin Alexandra muisti, että Bulgariassa asuva ruotsalainen sisar Linda oli tulossa Ruotsiin muutamaksi viikoksi. Hän arveli, että Irina saattaisi reagoida eri tavalla, jos kuulisi totuudesta bulgarian kielellä. Kun Linda tuli, Alexandra otti hänet mukaansa tapaamaan Irinaa. Irina kertoi Lindalle rukoilleensa joka ilta, että Jehova auttaisi häntä jatkamaan Raamatun tutkimista. Hän oli usein pitänyt bulgariankielistä Raamattu opettaa -kirjaa mukanaan, jotta hän voisi näyttää sitä, jos hän tapaisi todistajia kadulla. Hän ei kuitenkaan ollut  nähnyt todistajia. Irina oli todella iloinen saadessaan enemmän kirjallisuutta omalla kielellään.

Linda kysyi Alexandralta, miksi hän oli ensimmäisellä käynnillä päätellyt, ettei Irina ollut kiinnostunut. Alexandra kertoi sen johtuneen siitä, että Irina oli pudistanut päätään. Linda hymyili ja selitti, että Bulgariassa pään nyökyttäminen merkitsee kieltäytymistä ja pään pudistaminen myöntymistä. Irina sai uudelleen yhteyden alussa mainittuun Delphineen, ja he tutkivat videopuhelun välityksellä. Näin hän voi jatkaa tutkimista bulgariaksi, kunnes hän oppii ruotsia.

Espanjassa asuva Jemima oppi pienenä vanhemmiltaan Raamatun totuutta, mutta kun hän oli seitsemänvuotias, hänen elämänsä mullistui. Jemiman äiti päätti ottaa avioeron eikä halunnut enää olla Jehovan todistaja. 13-vuotiaana Jemima ei enää itsekään halunnut olla tekemisissä todistajien kanssa, ja hän torjui isänsä yritykset auttaa häntä hengellisesti.

Vartuttuaan Jemima lähti mukaan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin liikkeisiin, joiden tavoitteena oli saada ”oikeutta” tavalliselle kansalle. Kun hän myöhemmin jäi työttömäksi, hänen isänsä Domingo pyysi häntä mukaansa maalaustöihin.

Erään kerran Domingo ehdotti töiden lomassa Jemimalle, että he voisivat alkaa yhdessä tutkia Raamattua. Jemima kieltäytyi ja sanoi, että jos häntä joskus alkaisi kiinnostaa, hän kyllä ilmoittaisi siitä. Domingo kuunteli töissä Raamatun ja lehtien lukemista, mutta hänen tyttärensä kuunteli mieluummin kuulokkeistaan musiikkia.

 Marraskuussa 2012 Domingo, joka oli mennyt uudelleen naimisiin, sai vaimonsa kanssa kutsun kaksi kuukautta kestävään kristittyjen avioparien raamattukouluun. Jemimaan teki vaikutuksen se, että isä oli halukas menemään kouluun ja sen jälkeen jättämään kaiken ja muuttamaan vaimonsa kanssa minne tahansa heidät lähetettäisiin. Ensimmäistä kertaa Jemima tajusi, miten syvälle totuus oli juurtunut isän sydämeen. Hän halusi tietää lisää.

Jemima alkoi töissä kuunnella musiikin sijasta isänsä äänitteitä. Hän alkoi myös tehdä kysymyksiä. Eräänä päivänä, kun Domingo oli tikapuilla maalaamassa, Jemima sanoi: ”Muistatko, kun sanoin, että kertoisin sinulle, kun olen valmis tutkimaan Raamattua? Nyt olisi se hetki.”

Domingo ilahtui kovasti. Tammikuussa 2013 hän alkoi tutkia tyttärensä kanssa kaksi kertaa viikossa. Raamattukoulu alkoi huhtikuussa, ja sen aikana he jatkoivat tutkimista videopuhelun välityksellä. Jemima tuli koulun päättäjäisiin ja nautti ohjelmasta. Hän meni kasteelle 14. joulukuuta 2013.

”Jehova on ollut hyvin kärsivällinen minua kohtaan, eikä hän koskaan luopunut toivosta minun suhteeni”, sanoo Jemima. ”Hän on antanut minulle sellaista, mitä en koskaan löytänyt maailmasta – tosi ystäviä. Olemme kuin yhtä maailmanlaajuista perhettä, ja se saa minut arvostamaan Jehovan suurta rakkautta yhä enemmän.”

Pitkäaikainen Venäjän Betel-perheen jäsen Vasili oli 30. maaliskuuta 2014 kenttäpalveluksessa lähellä haaratoimistoa, ja hänellä oli mukanaan kirjallisuuden esittelyteline. Paikalle ajoi poliisiauto. Poliisi astui ulos autosta  ja kehotti ystävällisesti Vasilia lopettamaan työn, koska naapurustosta oli tullut valituksia. Toinen poliisi videoi keskustelun. Melkoinen joukko ohikulkijoita pysähtyi seuraamaan tilannetta. Vasili tuli siihen tulokseen, että oli parasta totella poliisia eikä alkaa kiistellä oikeuksistaan, ja hän lähti pois paikalta. Kaksi päivää myöhemmin hän kuitenkin pyysi saada tavata poliisipäällikön. Pyyntöön suostuttiin. Vasili kiitti poliisipäällikköä poliisien tärkeästä työstä yhteiskunnan hyväksi sekä siitä, että hänen kanssaan kaksi päivää aiemmin puhuneet poliisit olivat olleet niin ystävällisiä. Poliisipäällikkö sanoi avustajalleen, ettei ollut 32-vuotisen poliisinuransa aikana kuullut kenenkään kiittävän heitä heidän työstään. Keskustelun aikana veli selvitti poliisipäällikölle, että julkinen todistustyömme on täysin laillista. Poliisipäällikkö kysyi Vasililta, miksei hän ollut vastustanut poliisien kehotusta, vaikka oli selvillä oikeuksistaan. Vasili vastasi: ”Kunnioitan poliisia. Kuvitelkaa, mitä silminnäkijät olisivat ajatelleet, jos olisin syyttänyt poliiseja siitä, että he eivät tunne lakia.” Poliisipäällikkö ja hänen avustajansa olivat hyvin hämmästyneitä ja vakuuttivat Vasilille, ettei hänelle enää aiheutuisi kirjallisuuden esittelytelineen käytöstä mitään ongelmia.