Australian haaratoimistonpalvelija Alexander MacGillivray asteli edestakaisin toimistossaan ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän oli paininut erään ongelman kimpussa päiväkausia ja lopulta keksinyt ratkaisun. Nyt hänen täytyi vain puhua Frank Ricen kanssa.

Frank oli 28-vuotias sitkeä kolporteeraaja (tienraivaaja), joka oli saapunut haaratoimistoon muutamia viikkoja aikaisemmin. Hän oli oppinut totuuden teini-ikäisenä ja aloittanut pian sen jälkeen kolporteeraustyön. Sitten hän oli yli kymmenen vuoden ajan saarnannut hyvää uutista suuressa osassa Australiaa. Hän oli tehnyt matkaa hevosen selässä, polkupyörällä, moottoripyörällä ja asuntoautolla. Lyhyen Betelissä vietetyn pysähdyksen jälkeen Frank oli nyt valmis ottamaan vastaan uuden aluemääräyksen.

Veli MacGillivray kutsui Frankin toimistoonsa ja osoitti kartalta Australian pohjoispuolella sijaitsevia saaria. Hän kysyi Frankilta: ”Haluaisitko sinä aloittaa saarnaamistyön täällä? Näillä saarilla ei ole yhden yhtäkään veljeä!”

Frank katsoi lumoutuneena saariketjua, joka välkehti kuin helminauha Intian valtameressä. Siinä oli Alankomaiden Itä-Intia (nykyään Indonesia). * Noilla saarilla asui miljoonia ihmisiä, jotka eivät olleet vielä kuulleet Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Frank osoitti pääkaupunkia  Bataviaa (nykyään Jakarta) ja sanoi: ”Tästä haluan aloittaa!”

Frank Rice saapui vuonna 1931 Jakartaan, joka oli iso, vilkas kaupunki Jaavan saaressa. Hän vuokrasi huoneen läheltä kaupungin keskustaa ja pakkasi sen täyteen raamatullista kirjallisuutta, mikä hämmästytti hänen vuokraemäntäänsä.

Frank muistelee: ”Tunsin itseni aluksi melko neuvottomaksi, ja minulla oli koti-ikävä. Ihmisiä kuljeskeli ympäriinsä valkoisissa puuvillapuvuissaan ja hellekypärissään, kun taas minä olin läkähtyä kuumuudesta  raskaissa australialaisvaatteissani. En osannut sanaakaan hollantia tai indonesiaa. Rukoiltuani ohjausta Jehovalta mieleeni juolahti, että liikealueelta täytyy löytyä ihmisiä, jotka puhuvat englantia. Sieltä aloitin saarnaamisen, ja miten hedelmälliseksi tuo kenttä osoittautuikaan!”

Koska suurin osa jakartalaisista puhui hollantia, Frank työskenteli ahkerasti oppiakseen perustiedot tuosta kielestä. Pian hän alkoikin saarnata talosta taloon. Hän päätti opetella myös indonesiaa ja vähitellen oppi tuonkin kielen. ”Ongelmana oli se, että minulla ei ollut indonesialaista kirjallisuutta”, Frank sanoo. ”Sitten Jehova ohjasi minut erään indonesialaisen opettajan luo. Hän kiinnostui totuudesta ja suostui kääntämään kirjasen Missä ovat kuolleet? Tuo kirjanen ei jäänyt ainoaksi, ja pian monet indonesiaa puhuvat ihmiset kiinnostuivat totuudesta.”

Marraskuussa 1931 kaksi muuta tienraivaajaa saapui Australiasta Jakartaan. He olivat 25-vuotias Clem Deschamp ja 19-vuotias Bill Hunter. Clem ja Bill toivat mukanaan pyörillä kulkevan tienraivauskodin: asuntoauton, joka oli Indonesiassa ensimmäisiä lajissaan. Opeteltuaan muutamia hollanninkielisiä ilmauksia he lähtivät saarnamatkalle, jonka aikana he kävivät läpi Jaavan suuria kaupunkeja.

Charles Harris, hänkin sitkeä australialainen tienraivaaja, seurasi Clemin ja Billin esimerkkiä. Vuodesta 1935 lähtien hän kulki asuntoautolla ja polkupyörällä useimmissa osissa Jaavan saarta ja levitti arabian-, englannin-, hollannin-, indonesian- ja kiinankielistä kirjallisuutta. Joinakin vuosina hän sai jättää ihmisille noin 17 000 julkaisua.

Charles levitti kirjallisuutta niin paljon, että monet  ihmiset panivat sen merkille. Jakartassa eräs virkailija kysyi Clem Deschampilta: ”Kuinka monta ihmistä teillä oikein on työssä siellä Itä-Jaavassa?”

”Vain yksi”, vastasi veli Deschamp.

”Luuletteko minun uskovan tuon?” äyskäisi virkailija. ”Teillä täytyy olla siellä melkoinen armeija työssä siitä päätellen, miten paljon kirjallisuuttanne levitetään joka paikassa!”

Varhaiset tienraivaajat pysyivät koko ajan liikkeellä tavoittaakseen niin paljon ihmisiä kuin mahdollista. ”Kävimme saaren läpi päästä päähän ja puhuimme harvoin kenenkään kanssa toistamiseen”, Bill Hunter kertoi. Matkatessaan he kylvivät suuren määrän totuuden  siemeniä, jotka myöhemmin tuottivat runsaan hengellisen sadon. (Saarn. 11:6; 1. Kor. 3:6.)

Vuoden 1936 paikkeilla Jaavan tienraivaajat keskustelivat siitä, miten Valtakunnan sanomaa voitaisiin viedä myös Sumatraan, joka on maailman kuudenneksi suurin saari. Tämä vuoristoinen saari ulottuu päiväntasaajan molemmille puolille, ja siellä on suuria kaupunkeja ja plantaaseja, laajoja soita ja sademetsiä.

Tienraivaajat sopivat keskenään, että saarelle lähtee Frank Rice. He kokosivat yhteen niukat varansa, joilla he maksoivat hänen matkalippunsa. Pian tämän jälkeen Frank saapui Medaniin Pohjois-Sumatraan. Hänellä oli mukanaan kaksi kenttälaukkua, 40 pakettia kirjallisuutta ja vähän rahaa taskussa. Frank oli uskon mies. Hän aloitti saarnaamistyön heti ja oli täysin varma siitä, että Jehova antaisi hänelle kaiken tarvittavan, jotta hän voisi suoriutua tehtävästään (Matt. 6:33).

Kun Frank oli saarnaamassa viimeistä viikkoa Medanissa, hän tapasi ystävällisen hollantilaismiehen, joka kutsui hänet sisään kahville. Frank kertoi miehelle, että voidakseen saarnata hyvää uutista joka puolella saarta hän tarvitsisi auton. Mies näytti rikkinäistä autoa, joka lojui hänen puutarhassaan, ja sanoi: ”Jos pystyt korjaamaan tuon, saat sen 100 guldenilla.” *

”Minulla ei ole 100:aa guldenia”, Frank vastasi.

Mies katsoi Frankia tutkivasti ja kysyi: ”Haluatko todella saarnata kaikille sumatralaisille?”

”Kyllä”, vastasi Frank.

”Siinä tapauksessa voit ottaa auton, jos pystyt korjaamaan sen”, hollantilaismies sanoi ja jatkoi: ”Mikäli  joskus saat rahat, voit maksaa minulle myöhemmin.”

Frank alkoi korjata autoa, ja pian sen moottori kehräsikin pehmeästi. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Auto täynnä kirjallisuutta, tankki täynnä bensiiniä ja sydän täynnä uskoa lähdin saarnaamaan Sumatran asukkaille.”

Vuoden kuluttua Frank oli käynyt saaren läpi päästä päähän ja palasi Jakartaan. Siellä hän myi auton 100 guldenilla ja postitti rahan hollantilaismiehelle Medaniin.

Muutamia viikkoja myöhemmin Frank sai Australiasta kirjeen, jossa häntä neuvottiin siirtymään uudelle tienraivausalueelle. Hän pakkasi laukkunsa viipymättä ja lähti aloittamaan työtä Indokiinassa (nykyään Kambodža, Laos ja Vietnam).