Kun haaratoimiston veljet kuulivat kiellosta, he ryhtyivät toimeen. ”Kuljetimme luottamukselliset asiakirjat, kirjallisuuden ja haaratoimiston rahavarat varmoihin paikkoihin ympäri Jakartaa”, kertoo Ronald Jacka. ”Sitten siirsimme haaratoimiston salaiseen paikkaan ja myimme kaikessa hiljaisuudessa entisen haaratoimiston rakennukset.”

Useimmat paikalliset veljet pysyivät aktiivisina ja pelottomina. He olivat kestäneet ankaria koetuksia jo ennen kieltoa ja luottivat siksi edelleen Jehovaan. Jotkut veljet eivät kuitenkaan olleet valppaita. Muutamat vanhimmat alkoivat pelätä ja allekirjoittivat lausunnon, jonka mukaan he suostuivat lopettamaan saarnaamisen. Toiset paljastivat seurakunnanjäsenten nimiä. Haaratoimisto lähetti kypsiä veljiä vahvistamaan seurakuntia ja auttamaan niitä, jotka olivat tinkineet periaatteistaan. Lisäksi hallintoelimen jäsen John Booth vieraili Indonesiassa ja antoi joitakin kipeästi kaivattuja isällisiä neuvoja.

Jehova, Suuri Paimen, selvästikin vahvisti ja lohdutti kansaansa (Hes. 34:15). Vanhimmat alkoivat ottaa enemmän hengellistä vastuuta, ja julistajat löysivät uusia, hienovaraisia tapoja saarnata (Matt. 10:16). Monet veljet ostivat Indonesian raamattuseuralta nykyaikaisia, edullisia Raamattuja ja tarjosivat niitä puhuteltaville. Samalla he kertoivat tahdikkaasti Valtakunnan sanomasta aina kun oli mahdollista. Jotkut levittivät kiinnostuneille ihmisille sellaisia kirjojamme, joista  he olivat poistaneet julkaisijasivun. Monet tienraivaajat jatkoivat saarnaamista esiintymällä kulkukauppiaina, kuten heidän edeltäjänsä olivat tehneet japanilaisten miehittäessä maata.

Sitten vuonna 1977 uskonnollisten asioiden osasto iski taas. Se kieltäytyi uusimasta lähetystyöntekijäviisumeita Jehovan todistajille. Useimmat lähetystyöntekijämme saivat uudet määräykset toisiin maihin. * ”Satoja veljiä ja sisaria tuli lentokentälle hyvästelemään meitä”, muistelee lähetystyöntekijä Norbert Häusler, joka palveli vaimonsa Margareten kanssa Manadossa Pohjois-Sulawesissa. ”Kävelimme lentokoneeseen johtaville portaille ja pysähdyimme katsomaan taaksemme.  Käsien meri heilutti meille ja kuin yhdestä suusta kaikui yli kiitoradan huuto: ’Kiitos. Kiitos, että olitte täällä.’ Menimme lentokoneeseen ja itkimme.”

Kun kieltoa koskevat uutiset levisivät kaikkialle saarivaltioon, Indonesian kirkkojen yhteisö yllytti jäseniään ilmoittamaan mistä tahansa todistajien toiminnasta viranomaisille. Tämä käynnistikin pidätysten ja kuulustelujen aallon monilla saarilla.

Sumban saariin kuuluvassa Waingapussa sotilaspiirin komentaja kutsui 23 veljeä paikalliseen sotilastukikohtaan ja vaati heitä allekirjoittamaan julistuksen, jonka mukaan he luopuisivat uskostaan. Kun veljet kieltäytyivät, komentaja määräsi heidät tulemaan tukikohtaan seuraavanakin päivänä, mikä tarkoitti edestakaista 14 kilometrin kävelymatkaa.

Kun veljet ilmoittautuivat komentajalle aikaisin seuraavana aamuna, heitä käskettiin yksi kerrallaan astumaan eteenpäin ja allekirjoittamaan julistus. Aina kun joku veli kieltäytyi allekirjoittamasta, sotilaat löivät häntä piikkisillä oksilla. Sotilaat kiihdyttivät itsensä raivon valtaan ja hakkasivat joitakin veljiä tajuttomiksi. Sillä aikaa toiset veljet odottivat vuoroaan. Lopulta nuori veli nimeltä Mone Kele astui eteenpäin ja kirjoitti julistukseen jotakin. Veljien mielet synkkenivät, mutta komentaja sai raivokohtauksen. Mone oli kirjoittanut: ”Aion pysyä Jehovan todistajana ikuisesti!” Mone hakattiin mustelmille, ja hän päätyi sairaalahoitoon, mutta hän pysyi hengellisesti murtumattomana.

Komentaja yritti 11 päivän ajan murtaa veljien nuhteettomuutta. Hän määräsi heidät seisomaan aamusta iltaan trooppisessa auringonpaahteessa. Lisäksi he joutuivat konttaamaan useita kilometrejä ja juoksemaan  pitkiä matkoja raskas kuorma selässään. Pitäen veistä heidän kurkullaan komentaja käski heitä tervehtimään lippua, mutta he kieltäytyivät. Tämän vuoksi veljiä hakattiin vielä lisää.

Joka aamu veljet laahautuivat tukikohtaan miettien, millaiset kärsimykset tällä kertaa odottaisivat heitä. Kulkiessaan kohti määränpäätä he rukoilivat yhdessä ja kannustivat toinen toistaan pysymään uskollisina. Joka ilta he sitten kävellä raahustivat kotiin iho mustelmilla ja vereslihalla mutta iloisina siitä, että he olivat pysyneet uskollisina Jehovalle.

Kun veljet haaratoimistossa kuulivat tästä pahoinpitelystä, he lähettivät heti sähkeitse vastalauseita sotilaskomentajalle Waingapuun, alueelliselle sotilaskomentajalle Timoriin, divisioonankomentajalle Baliin ja ylimmälle sotilasvoimien komentajalle Jakartaan sekä toisille tärkeille hallituksen viranomaisille. Koska Waingapun sotilaskomentajasta oli kiusallista, että hänen pahat tekonsa tulivat julki kaikkialla Indonesiassa, hän lopetti veljien vainoamisen.

Seuraavina vuosina lukemattomia todistajia ympäri Indonesian pidätettiin, kuulusteltiin ja pahoinpideltiin. ”Eräällä alueella useiden veljien etuhampaat oli isketty irti”, muistelee lähetystyöntekijä Bill Perrie. ”Kun nämä veljet tapasivat jonkun sellaisen veljen, jolla vielä oli etuhampaat tallella, he kysyivät pilke silmäkulmassa: ’Oletko uusi? Vai oletko tinkinyt periaatteistamme?’  Vainoja kokeneet veljet eivät koettelemuksistaan huolimatta koskaan kadottaneet iloaan ja intoaan Jehovan palveluksessa.”

Yhtenä 13 vuoden ajanjaksona 93 todistajaa tuomittiin vankeuteen, joka kesti kahdesta kuukaudesta neljään vuoteen. Tämänkaltainen huono kohtelu vain vahvisti näiden veljien päätöstä pysyä uskollisena Jehovalle. Oltuaan kahdeksan kuukautta vankilassa Musa Rade vieraili alueensa veljien luona ja kannusti heitä jatkamaan saarnaamistyötä. Hän sanoi: ”Vankilassaolo opetti minua luottamaan enemmän Jehovaan, ja se itse asiassa vahvisti minua hengellisesti.” Ei ihme, että jotkut tarkkailijat totesivat: ”Jehovan todistajat ovat kuin nauloja. Mitä enemmän heitä moukaroi, sitä syvemmälle he menevät vakaumuksessaan.”