Vuonna 1953 Peter Vanderhaegen määrättiin tekemään Indonesiassa kierrostyötä. Hänen kierroksensa käsitti koko maan: 5 100 kilometriä idästä länteen ja 1 800 kilometriä pohjoisesta etelään. Kun hän kulki tällä laajalla alueella, hänelle sattui usein jännittäviä kokemuksia.

Vuonna 1954 veli Vanderhaegen matkusti Indonesian itäosaan, joka on uskonnollisesti kirjavaa aluetta. Se sisältää Balin saaret, joissa on suuri hinduväestö, Lombokin ja Sumbawan, joissa enemmistö on muslimeja, Floresin, joka on enimmäkseen katolista aluetta, ja Sumban, Alorin ja Timorin, joiden asukkaat ovat suurimmalta osalta protestantteja. Hän matkusti huteralla  veneellä ja poikkesi saarnaamaan useilla saarilla ennen kuin saapui Timorin pääkaupunkiin Kupangiin. ”Saarnasin Timorissa kaksi viikkoa”, veli Vanderhaegen muisteli. ”Huolimatta rankkasateesta levitin kaiken kirjallisuuteni, sain 34 lehtitilausta ja aloitin useita raamatuntutkisteluja.” Erikoistienraivaajat pitivät sitten huolta kiinnostuneista ja perustivat Kupangiin seurakunnan. Hyvä uutinen levisi sieltä naapurisaariin: Roteen, Aloriin, Sumbaan ja Floresiin.

Kun Kupangin protestanttiset papit panivat merkille, että heidän laumansa jäsenet kuuntelivat Jehovan todistajia, he tulivat täyteen mustasukkaista vihaa. Eräs vanhempi pappi käski Thomas Tubulauta, joka oli iäkäs yksikätinen peltiseppä, lopettamaan Raamatun tutkimisen todistajien kanssa. Pappi lisäsi, että jos mies jatkaisi oppimiensa asioiden kertomista toisille, veri virtaisi. Thomas vastasi rohkeasti: ”Ei kukaan kristitty sanoisi sitä, mitä juuri sanoit. Et tule näkemään minua enää kirkossasi.” Thomasista tuli innokas Valtakunnan julistaja ja hänen tyttärestään erikoistienraivaaja.

Timorin papisto oli kuitenkin päättänyt tehdä lopun Jehovan todistajista. Vuonna 1961 he onnistuivat painostamaan uskontoasiain ministeriötä ja paikallisia sotilasviranomaisia, niin että ovelta ovelle -saarnaamistyö kiellettiin. Siksi veljet yksinkertaisesti muuttivat todistamismenetelmiään. He puhuivat ihmisille toreilla ja kaivoilla. He saarnasivat kalastajille, jotka toivat saaliitaan rantaan, ja perheille, jotka hoitivat omaistensa hautoja hautausmailla. Kuukautta myöhemmin sotilasviranomaiset heltyivät ja ilmoittivat radion välityksellä, että Timorissa vallitsi uskonnonvapaus. Kun uskontoasiain ministeriön virkamiehet väittivät, että ovelta ovelle -saarnaaminen oli silti yhä kiellettyä, veljet  pyysivät heitä antamaan lausuntonsa kirjallisena. He kuitenkin kieltäytyivät. Sen jälkeen veljet jatkoivat ovelta ovelle -työtään esteettä.

Kun lähetystyöntekijät Piet ja Nell de Jager sekä Hans ja Susie van Vuure saapuivat Papuaan vuonna 1962, kristikunnan papisto vastusti myös heitä. Lähetystyöntekijät joutuivat vastakkain kolmen johtavan papin kanssa, jotka vaativat heitä menemään muualle saarnaamaan. Sanomalehtien ja radion välityksellä sekä saarnastuolista käsin papisto syytti todistajia väärin siitä, että nämä lietsovat kapinaa hallitusta vastaan. Lisäksi papit suostuttelivat, uhkailivat tai lahjoivat niitä seurakuntalaisia, jotka alkoivat tutkia lähetystyöntekijöiden kanssa. He myös painostivat paikallisia heimopäällikköjä vastustamaan saarnaamistyötä.

Pappien vehkeilyt kääntyivät heitä itseään vastaan, kun eräs päällikkö kutsui lähetystyöntekijät puhumaan kylässään. Hans muisteli: ”Sen jälkeen kun päällikkö oli koonnut kyläläiset yhteen, Piet ja minä pidimme kaksi lyhyttä puhetta, joissa kerroimme työstämme. Sitten vaimomme esittivät näytteen siitä, miten koputamme kyläläisten oviin, otamme vastaan kutsun tulla sisään ja kerromme heille lyhyen sanoman Raamatusta. Päällikkö ja hänen yhteisönsä pitivät esityksestämme ja sallivat meidän jatkaa työtämme vapaasti.”

Tapaukset noudattivat samaa kaavaa: Muslimit vain harvoin vastustivat saarnaamistyötämme. Vastustus tuli poikkeuksetta kristikunnan papistolta. Näin on asianlaita edelleen.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Viedäänpä teitä käskynhaltijoiden ja kuninkaidenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansakunnille.” (Matt. 10:18.)  Nämä sanat ovat toistuvasti osoittautuneet todeksi Indonesiassa.

Vuonna 1960 huomattava Jakartassa asuva hollantilaisteologi julkaisi kirjan, jossa Jehovan todistajia väitettiin valekristityiksi. Tämä kirja sai monet papit asennoitumaan jyrkästi todistajia vastaan. Esimerkiksi erään kaupungin papisto syytti uskontoasiain ministeriölle kirjoittamassaan kirjeessä, että todistajat ”aiheuttavat hämmennystä heidän kirkkonsa jäsenissä”. Kun ministeriön virkamiehet pyysivät veljiä vastaamaan syytteisiin, nämä esittivät tosiasiat ja antoivat hyvän todistuksen. Yksi uskonnollinen virkamies neuvoi työkaveriaan: ”Jätä Jehovan todistajat rauhaan. He saavat uneliaat protestantit hereille.”

 Papuassa ryhmä protestanttisia pappeja vetosi vuonna 1964 parlamentin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten asioiden komiteaan, jotta Jehovan todistajien työ kiellettäisiin. Haaratoimisto puolestaan pyysi mahdollisuutta puolustautua komitean edessä. ”Puhuimme komitealle lähes tunnin ajan ja selitimme selvästi, millaista raamatullinen opetustyömme on”, kertoi Tagor Hutasoit. ”Eräs vastustava protestanttinen poliitikko syytti meitä väärin siitä, että nostatamme uskonnollisia levottomuuksia Papuassa. Useimmat komitean muslimijäsenet olivat kuitenkin myötämielisiä. He sanoivat meille: ’Perustuslaki takaa uskonnonvapauden, joten teillä on oikeus saarnata.’ ” Tämän kokouksen jälkeen muuan Papuan korkea-arvoinen valtion virkamies julisti: ”Uusi hallitus – – säilyttää uskonnonvapauden, ja tämä pätee myös uusiin tulokkaisiin tällä saralla.”