Veljet ja sisaret eivät antaneet valtaa pelolle vaan pitivät edelleen yhteisiä kokouksia. Vanhimmat ryhtyivät viisaasti varotoimiin suojellakseen julistajia. Kanadalainen lakimies, veli André Carbonneau, joka puolusti georgialaisia uskontovereitamme noina vuosina, muistelee: ”Yksi veli seisoi yleensä vartiossa lähellä kokouspaikkaa. Väkijoukon lähestyessä hän soitti heti vanhimmille ja varoitti heitä mahdollisesta hyökkäyksestä.”

Jokaisen välikohtauksen jälkeen kaksi haaratoimiston edustajaa vieraili veljien luona vahvistamassa heitä. André kertoo: ”Haaratoimiston edustajiin teki vaikutuksen se, että kokouspaikat olivat tavallisesti täynnä onnellisia, hymyileviä veljiä ja sisaria.”

Raamatuntutkisteluoppilaat ja muut, jotka eivät suoranaisesti olleet hyökkäysten kohteina, osoittivat samanlaista päättäväisyyttä. André muistaa keskustelun erään naisen kanssa, joka halusi tulla kastamattomaksi julistajaksi. Nainen kertoi Andrélle: ”Kun katsoin noita hyökkäyksiä televisiosta, näin, millainen ero on aitojen kristittyjen ja valekristittyjen välillä. Minä haluan olla aito kristitty.”

Noina vaikeina vuosina julistajat ilmaisivat esimerkillistä uskoa ja rohkeutta pysymällä kiireisinä saarnaamistyössä. Myös niillä, jotka puolustivat uskonveljiään oikeudessa, oli samanlainen luja usko.

Mediassa esitettiin usein väärää tietoa todistajista. Heidän väitettiin rikkovan perheitä, kieltäytyvän lääkärinhoidosta ja toimivan valtiota vastaan. Veljiämme puolustaneet lakimiehet vaaransivat näin ollen uransa ja maineensa.

Kanadan haaratoimistosta tullut lakimies John Burns,  joka auttoi georgialaisia veljiä noiden vuosien aikana, muistelee: ”Paikalliset veljet ja sisaret, jotka olivat lakimiehiä, tarjosivat apuaan. Huolimatta työuransa vaarantumisesta he eivät pelänneet mennä oikeuden eteen ja ilmaista olevansa Jehovan todistajia.” Nämä rohkeat todistajat tekivät oman osansa ”hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa” (Fil. 1:7).

Veljiä ja sisaria kohdeltiin yhä väkivaltaisesti. Siksi todistajat alkoivat 8. tammikuuta 2001 kerätä nimiä adressiin, jossa he pyysivät, että heitä suojeltaisiin  väkijoukkojen hyökkäyksiltä ja että rauhallisten kansalaisten kimppuun käyneet asetettaisiin syytteeseen.

Veli Burns selittää adressin tarkoitusta: ”Halusimme osoittaa, että useimmat georgialaiset eivät hyväksyneet Jehovan todistajien väkivaltaista kohtelua ja että todellisuudessa tästä oli vastuussa pieni uskonnollinen ääriryhmä.”

Vain kahden viikon kuluessa adressin allekirjoitti eri puolilla Georgiaa 133 375 täysi-ikäistä kansalaista, joista enemmistö oli ortodokseja. Adressi toimitettiin presidentti Ševardnadzelle, mutta väkivalta ei loppunut. Ekstremistit hyökkäsivät edelleen häikäilemättä todistajia vastaan.

Samanaikaisesti Jehova siunasi palvojiaan. Vaikka uskonnolliseen ääriryhmään kuuluvat aiheuttivat alati vaikeuksia  todistajille, Jehova Jumala veti monia vilpittömiä yksilöitä pois väärästä uskonnosta.

Babilina Haratišvili oli suurimman osan elämästään Georgian ortodoksikirkon antaumuksellinen jäsen. Vähän yli 30-vuotiaana hän kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja kertoi ihmisille pyhimysten elämänvaiheista.

Babilina halusi kuitenkin tietää enemmän Jumalasta. Siksi hän päätti käydä Georgian ortodoksisen pappisseminaarin luennoilla. Eräällä luennolla pappi näytti kuulijoilleen kirjaa Tieto joka johtaa ikuiseen elämään ja kannusti heitä hankkimaan oman kappaleen Jehovan todistajilta. Hän sanoi: ”Tämä kirja opettaa teille paljon Raamatusta.”

Babilina oli järkyttynyt. Hän oli aina kartellut todistajia, ja nyt pappi suositteli heidän kirjojaan! Babilina mietti itsekseen: ”Jos minun on hankittava tietoa Jumalasta Jehovan todistajilta, mitä minä täällä teen?” Hän otti saman tien yhteyttä Potin kaupungissa asuviin todistajiin ja alkoi tutkia Raamattua.

Sitä mukaa kun Babilina sai lisää tietoa Raamatusta, hän teki suuria elämänmuutoksia. Hän sanoi kerran: ”Kun näin omin silmin, että Raamattu kieltää ikonien käytön palvonnassa, halusin pysyä kaukana kaikenlaisesta epäjumalanpalvonnasta. Olin vakuuttunut siitä, että se oli oikea tapa toimia.” Ollessaan lähes 80-vuotias hän päätti tulla Jehovan todistajaksi.

Ennen kuin Babilina ehti käydä kasteella, hän valitettavasti sairastui ja kuoli vuonna 2001. Kuitenkin hänen  tyttärensä tytär Izabela meni myöhemmin kasteelle, ja hän palvelee tätä nykyä uskollisesti Jehovaa.

Eliso Dzidzišvili oli 28-vuotias, kun hän päätti ryhtyä nunnaksi. Koska hänen kotikaupunkinsa Tkibulin lähellä ei ollut luostaria, hän muutti vuonna 2001 Tbilisiin. Odottaessaan pääsyä luostariin hän toimi osa-aikaisena yksityisopettajana. Yksi hänen oppilaistaan sattui olemaan Nunu-nimisen todistajasisaren tytär.

Eliso muistelee: ”Keskustelimme usein Raamatusta. Vaikka puolustin kiihkeästi ortodoksiuskoa, Nunu näytti minulle kärsivällisesti jakeen toisensa perään. Erään kerran hän tarjoutui lukemaan minulle julkaisua Mitä Jumala vaatii meiltä? Kun luimme kappaleita ja katsoimme niihin liittyviä raamatunjakeita, ymmärsin, että ikonien käyttö palvonnassa oli täysin vastoin Jumalan käskyjä.”

 Myöhemmin Eliso meni paikalliseen kirkkoon ja esitti papille joitakin kysymyksiä. Papin vastaukset saivat hänet tajuamaan, etteivät kirkon opetukset perustuneet Raamattuun (Mark. 7:7, 8). Eliso vakuuttui täysin siitä, että oli löytänyt totuuden. Hän alkoi heti tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja meni pian kasteelle.

Vuoteen 2001 tultaessa yhä useampi seurakunta tarvitsi sopivan palvontapaikan. Yhden arvion mukaan tarvittiin noin 70 valtakunnansalia. Niinpä Georgiassa käynnistettiin valtakunnansalien rakennusohjelma huolimatta todistajien kohtaamasta vastustuksesta (Esra 3:3, New World Translation, 2013).

Pian rakennusryhmä alkoi remontoida rakennusta, joka oli aiemmin ollut monien Tbilisin seurakuntien  käytössä. Tätä seurasi nopeasti kaksi muuta projektia: yksi Tbilisissä ja toinen Tšiaturassa Länsi-Georgiassa.

Veli Tamazi Hutsišvili, joka työskenteli Tšiaturan projektilla, kertoo: ”Meitä oli rakennustyömaalla viisitoista joka päivä. Kohta kaikki tuossa kaupungissa tiesivät, että rakensimme uutta salia. Joskus kuulimme huhuja, joiden mukaan vastustajien suunnitelmissa oli tuhota valtakunnansali.”

Miten rakennusprojekti, jota vastustettiin näin kiihkeästi, voisi onnistua? Tamazi sanoo: ”Jatkoimme työtämme, ja valtakunnansali valmistui kolmessa kuukaudessa. Uhkauksista huolimatta vastustajia ei koskaan ilmaantunut paikalle.” *

Lokakuussa 2003 käynnistettiin rakennusprojekti Samtredian kaupungissa. Jälleen kerran uskonnollisen ääriryhmän jäsenet uhkailivat paikallisia veljiä. Salin seinät  oli juuri saatu pystytettyä eikä laasti ollut vielä kuivunut, kun vastustajat tulivat ja hajottivat rakennuksen maan tasalle.

Georgiassa tapahtui kuitenkin marraskuussa 2003 jotain sellaista, mikä toi huojennusta veljille ja sisarille. Muutos maan hallinnossa tasoitti tietä uskonnolliselle suvaitsevaisuudelle. Tämä johti siihen, että useita ortodoksisen ääriryhmän jäseniä, jotka olivat hyökänneet Jehovan todistajia vastaan, pidätettiin.

Pian vainojen loputtua Georgian todistajat saivat monia hengellisiä siunauksia. Vuoden 2004 piirikonventissa  julkaistiin Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös georgian kielellä.

Sitten, vuoden 2006 ”Vapautus on lähellä!” -piirikonventissa, koettiin toinen unohtumaton hetki. Ilmassa oli jännitystä, kun läsnäolijat kuulivat, että hallintoelimen jäsen Geoffrey Jackson pitäisi puheen. Yleisön suureksi yllätykseksi veli Jackson ilmoitti, että Pyhä Raamattu – Uuden maailman käännös oli nyt kokonaisuudessaan saatavilla georgiaksi!

Kiitollisuus sai monien silmät kostumaan. Eräs sisar sanoi: ”En pysty sanoin kuvailemaan sitä iloa, jota tunsin,  kun saimme koko Raamatun. – – Se oli tosiaankin historiallinen tapahtuma.” Tämä hengellinen juhla, jossa oli läsnä yli 17 000 ihmistä, oli merkkipaalu Georgian Jehovan todistajien historiassa.