Apua kidutuksen uhreille

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN TANSKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”ON HELPOMPI PARANTAA MURTUNEET LUUT KUIN MURTUNUT SIELU.” (Tri Inge Genefke)

ERÄÄSSÄ Euroopan kaupungissa rauhallista katua pitkin kulkee nuori mies, joka pysähtyy katselemaan näyteikkunaa. Yhtäkkiä miehen kädet alkavat vapista. Hänen polvensa tutisevat. Hän kynsii kaulaansa kuin olisi tukehtumaisillaan. Hän on juuri nähnyt kahden univormupukuisen poliisin peilautuvan ikkunasta. Tämä nuorukainen ei ole rikkonut lakia eikä hänellä ole mitään syytä pelätä. Silti pelkästään univormupukuisten miesten näkeminen vie hänet tuhansien kilometrien päähän vuosien takaiseen aikaan, jolloin hän joutui kidutuksen uhriksi.

Tämä voisi olla kertomus miljoonista miehistä, naisista ja jopa lapsista. Se voisi kertoa jostakusta, jonka tunnet. Julman kohtelun uhri voi olla naapurissasi asuva pakolainen tai maahanmuuttaja. Hänen lapsensa käyvät ehkä samaa koulua sinun lastesi kanssa. Saatat tuntea hänet hiljaisena, rauhallisena, kohteliaana naapurina, joka viihtyy yleensä omissa oloissaan. Ulkonäkö voi kuitenkin pettää; se saattaa kätkeä kuohunnan, jota hän tuntee sisällään painiskellessaan menneisiin fyysisiin ja henkisiin kärsimyksiin liittyvien muistojensa kanssa. Jokin, mitä hän näkee tai kuulee, voi saada hänet elämään uudelleen menneet kauhut. Eräs tällaista kokenut selittää: ”Aina kun kuulen lapsen itkevän, ajattelen ihmisiä, joiden kuulin itkevän vankilassa. Milloin tahansa kuulen viuhuvan äänen, muistan edestakaisin heiluvan kepin – tuon äänen kuulin aina juuri ennen kuin keppi iski minua.”

Kidutusta eivät harjoita yksinomaan poliittiset ääriainekset ja terroristiryhmät. Monissa maissa sitä käyttävät myös sota- ja poliisivoimat. Miksi? Kidutus voi olla nopea ja tehokas tapa hankkia tietoja, kiskoa tunnustus, saada selville raskauttavia todisteita tai kostaa. Kidutuksen johtavan asiantuntijan, tanskalaisen tri Inge Genefken mukaan joissakin tapauksissa hallitukset ”ovat päässeet valtaan ja säilyttäneet asemansa harjoittamalla kidutusta”. Eräs uhri ilmaisi asian näin: ”He halusivat musertaa minut, jotta muut näkisivät, mitä tapahtuu, kun arvostelee hallitusta.”

 Monille ajatus toisten kiduttamisesta tuo oitis mieleen pimeän keskiajan. Hyväksyihän Yhdistyneet kansakunnat sentään vuonna 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen, jossa sanotaan: ”Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.” (5. artikla.) Jotkut asiantuntijat kuitenkin uskovat, että jopa 35:tä prosenttia maailman pakolaisista on kidutettu. Miksi kidutus on levinnyt niin laajalle? Miten kidutus vaikuttaa sitä kokeviin, ja miten heitä voidaan auttaa?

Jälkivaikutukset

Ei ole mikään yllätys, että monet kidutusta kärsineet pakenevat kotimaastaan aloittaakseen uuden elämän toisaalla. Mutta vaikka asuinpaikka muuttuu, kärsimys – sekä fyysinen että henkinen – jatkuu. Kidutusta kokenut saattaa esimerkiksi tuntea syyllisyyttä sen vuoksi, ettei hän pysty suojelemaan ystäviään tai sukulaisiaan huonolta kohtelulta. Hänessä voi myös kehittyä perinpohjainen luottamuspula toisia kohtaan, sillä hän saattaa pelätä, että kuka tahansa vastaantulija voi olla ilmiantaja. ”Kidutuksen uhri tulee aina pysymään sivullisena”, sanoo kirjoittaja Carsten Jensen. ”Hän on menettänyt luottamuksensa maailmaan iäksi.”

Tästä seuraa fyysisten ja henkisten traumojen sekoitus, joka voi hämmentää sekä uhria itseään että niitä, jotka yrittävät auttaa häntä. Fyysiset ongelmat voidaan toisinaan hoitaa helposti, mutta niin ei ole psyykkisten ongelmien laita. ”Aluksi ajattelimme, että kunhan korjaamme heidän murtuneet luunsa, niin hyvä – kaikki on kunnossa”, Genefke tunnustaa. ”Mutta pian huomasimme, että heille tuottikin tuskaa se kipu, joka on heidän sydämessään.” Silti tri Genefke sanoo: ”On ollut yllätys huomata, että on mahdollista helpottaa näiden ihmisten oloa ja auttaa heitä, jopa useiden vuosien jälkeen.”

Vuonna 1982 tri Genefke perusti joidenkuiden muiden tanskalaisten lääkäreiden kanssa Kööpenhaminan yleiseen sairaalaan pienen yksikön, jossa hoidettiin kidutettuja pakolaisia. Tästä pienestä alusta kasvoi maailmanlaajuinen verkosto, joka tunnetaan nimellä International Rehabilitation Council for Torture Victims (IRCT). Kööpenhaminassa sijaitsevasta päätoimistosta käsin johdetaan avustustyötä, jota suoritetaan eri puolilla maailmaa sijaitsevissa yli sadassa keskuksessa. Vuosien varrella neuvosto on oppinut paljon siitä, miten käsitellä kidutuksen uhreja.

Miten heitä voidaan tukea

Kidutuksen uhreja auttaa usein se, että he saavat puhua kokemuksistaan. ”Parikymmentä vuotta sitten”, kerrotaan eräässä IRCT:n tiedotteessa, ”kidutetut olivat usein uhreja kahdessakin mielessä. He olivat ensinnäkin joutuneet kokemaan fyysistä tai psyykkistä kidutusta, ja toisekseen he eivät pystyneet puhumaan siitä.”

Luonnollisestikaan ei ole miellyttävää puhua niin kolkosta aiheesta kuin kidutuksesta. Mutta jos siitä kärsinyt haluaa uskoutua jollekulle ystävälleen ja tämä kieltäytyykin kuuntelemasta, hän voi vajota yhä syvemmälle epätoivoon. Uhrin on siksi tärkeää voida luottaa siihen, että joku välittää. Kenenkään ei tietysti pitäisi urkkia toisen yksityisasioita. Viime kädessä uhri itse päättää, haluaako hän uskoutua, ja jos haluaa, niin milloin ja kenelle. (Sananlaskut 17:17; 1. Tessalonikalaisille 5:14.)

 Useimmat asiantuntijat suosittelevat, että otetaan huomioon yhtä lailla kidutuksen fyysiset kuin henkisetkin puolet. Joidenkuiden uhrien toipuminen vaatii ammattiapua. Hoidon ensiaskeliin kuuluu hengitys- ja kommunikointiharjoituksia. * Yleensä ensimmäisiä käsiteltäviä asioita ovat häpeäntunteet. Muuan terapeutti sanoi naiselle, joka oli raiskattu ja piesty toistuvasti: ”On normaalia ja ymmärrettävää, että tunnet häpeää. Mutta muista, että sinun ei tarvitse hävetä, vaan niiden, jotka tekivät tämän sinulle.”

Keskitysleireiltä selviytyneet

Toisen maailmansodan aikana miljoonat ihmiset kokivat hirveää nöyryytystä Hitlerin keskitysleireillä. Heidän joukossaan oli tuhansia Jehovan todistajia, joita vainottiin, koska he kieltäytyivät luopumasta uskostaan. Heidän uskonsa kiistatta auttoi heitä kestämään sellaisissa koettelevissa oloissa. Miten?

Pitkän aikaa ennen vankeusaikaansa nämä kristityt olivat tutkineet Jumalan sanaa huolellisesti. Niinpä he eivät ihmetelleet, kun koetukset alkoivat, eivätkä he syyttäneet Jumalaa, kun heidän kärsimyksensä ei loppunutkaan heti. Todistajat olivat Raamattua tutkimalla oppineet, miksi Jumala sallii pahuutta, ja saaneet tietää, että hän tulee tekemään siitä lopun omana määräaikanaan. He olivat myös oppineet, että Jehova ”rakastaa oikeutta” ja että hän tuntee syvää mielipahaa, kun ihmiset kohtelevat toisiaan huonosti (Psalmit 37:28; Sakarja 2:8, 9).

Monet keskitysleireillä elossa säilyneet ovat tietenkin joutuneet selviytymään koettelemustensa traumaattisista jälkivaikutuksista. Tässä heitä on auttanut valtavasti apostoli Paavalin neuvojen noudattaminen. Vaikka Paavali riutui roomalaisessa vankilassa, mikä varmasti aiheutti hänelle ahdistusta, hän kirjoitti toisille uskoville: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.” (Filippiläisille 1:13; 4:6, 7.)

Nämä nuhteettomuuden säilyttäjät ovat Raamattua tutkimalla saaneet selville, että Jumala on luvannut tehdä maasta paratiisin, missä nöyryytysten, kuten kidutuksen, tuskalliset vaikutukset vihdoin pyyhitään pois.

Jehovan todistajat kertovat tästä Raamattuun perustuvasta toivosta lähimmäisilleen yli 230 maassa. Maailman myrskyisten olojen takia he tapaavat monia, jotka ovat joutuneet kärsimään toisten epäinhimillisyyden vuoksi. Kun todistajat tapaavat kidutuksen uhreja, he pyrkivät kertomaan näille Raamatun lupaamasta valoisasta tulevaisuudesta. He ovat tavattoman onnellisia saadessaan levittää iloista sanomaa tulevasta ajasta, jolloin kidutus kuuluu menneisyyteen! (Jesaja 65:17; Ilmestys 21:4.)

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 24]

”KETÄÄN EI SAA KIDUTTAA EIKÄ KOHDELLA TAI RANGAISTA JULMASTI, EPÄINHIMILLISESTI TAI ALENTAVASTI.” (Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 5. artikla)

[Tekstiruutu s. 25]

MITEN VOIT AUTTAA

JOS TUNNET JONKUN, JOKA KÄRSII KIDUTUKSEN JÄLKISEURAUKSISTA, NÄISTÄ EHDOTUKSISTA VOI OLLA APUA:

● Osoita empatiaa. Voisit sanoa: ”Tiedän, että maassa, josta tulet, on paljon vaikeuksia. Mitä sinulle nyt kuuluu?” (Matteus 7:​12; Roomalaisille 15:​1.)

● Älä utele toisen asioita äläkä tyrkytä apuasi. Ole pikemminkin ystävällinen ja hienotunteinen. Tee uhrille tiettäväksi, että haluat kuunnella häntä. (Jaakobin kirje 1:​19.)

● Älä ole ylettömän avulias. Älä riistä toiselta hänen itsekunnioitustaan äläkä yksityisyyttään. Tavoitteena on keventää toisen taakkaa, ei yrittää kantaa sitä kokonaan.