Portaikko taivaalle

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN FILIPPIINIEN-KIRJEENVAIHTAJALTA

SEN kokonaispituus on tiettävästi kymmenen kertaa suurempi kuin Kiinan muurin. Jos sen eri osat liitettäisiin peräkkäin toisiinsa, se ulottuisi joidenkuiden mukaan 20000 kilometrin päähän – puoliväliin matkalla maapallon ympäri! Sitä on sanottu jopa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Silti monet eivät ole koskaan kuulleetkaan tästä Filippiineillä sijaitsevasta kunnioitusta herättävästä näystä. Mistä siis on kyse? Taivaalle kurottuvasta portaikosta, Cordillera Central -vuoriston riisipenkereistä. Nämä kaukana Luzonin saaren korkeuksissa levittyvät penkereet ovat hämmästyttävä näyte kauneudesta ja nerokkaasta suunnittelusta.

Miksi ne rakennettiin? Nuo vuoret ovat niin äkkijyrkkiä, että niillä ei tavallisesti voisi viljellä mitään – joidenkin rinteiden kaltevuus on yli 50 prosenttia. Muinoin eläneet maanviljelijät eivät kuitenkaan antaneet tämän säikäyttää itseään. He raivasivat noille vehmaille rinteille yli 1200 metrin korkeuteen tuhansia penkereitä. Paikoin niitä on päällekkäin 25, 30 tai vielä enemmän, ja ne ovat kuin taivasta kohti kurottuvia portaita. Kukin niistä on tulvitettu pelto, johon on tehty pato ja jota tukee kivimuuri. Useimmissa kasvatetaan riisiä, ja viljelmät myötäilevät vuorten muotoja; osa rinteistä on koveria, osa kuperia.

Viljellyt penkereet eivät tietenkään ole ainoastaan Filippiinien erikoisuus. Samanlaisia peltoja on myös muissa maissa, varsinkin Kaakkois-Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja joissakin osissa Afrikkaa. Filippiinien riisipenkereet ovat silti monella tapaa ainutlaatuisia. Kansainvälisessä riisintutkimusinstituutissa toimiva Mario Movillon kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Filippiinien riisipenkereet ovat aivan toisen kokoisia kuin muiden maiden penkereet. Ne peittävät laajan alueen vuorijonosta.” Suuri osa penkereistä sijaitsee Ifugaon provinssissa. Jo niiden määrä tekee pakostakin vaikutuksen. Ne tuovat veistoksellista kauneutta vuorten luonnonmukaisiin linjoihin.

 Yksi maailman ihmeistä?

Onko liioiteltua sanoa penkereitä maailman kahdeksanneksi ihmeeksi? Ajatellaanpa seuraavia seikkoja: Ne ovat ihmiskunnan historian kenties suurin yksittäinen maanviljelyshanke. Joulukuussa 1995 YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö päätti liittää Ifugaon riisipenkereet maailmanperintöluetteloon. Ne saivat näin saman aseman kuin eräät muut historiallisesti ja kulttuurisesti arvokkaat paikat, kuten Intian Taj Mahal, Ecuadorin Galápagossaaret, Kiinan muuri ja Kambodžan Angkor Vat. Toisin kuin jotkin muut muinaiset rakennushankkeet, vaikkapa Egyptin pyramidit, penkereet tehtiin ilmeisesti kuitenkin yhteistyönä eikä orjatyönä. Ne eivät myöskään ole autioituneet, vaan Ifugaon asukkaat viljelevät niitä edelleen aktiivisesti.

Käymällä itse paikalla voi kokea penkereiden henkeäsalpaavan kauneuden. Näillä viljelmillä, jotka ovat pinta-alaltaan muutamasta neliömetristä hehtaariin, on ihmisiä työssä. Jotkut heistä pistävät kepeillä reikiä maaperään saadakseen veden imeytymään siihen, ja he laulavat työtä tehdessään. Toiset istuttavat riisiä, koulivat taimia tai korjaavat satoa. Jos penkereitä käy katsomassa silloin kun uusi riisi on nousemassa esiin, ne muodostavat vihreän eri sävyistä koostuvan kauniin mosaiikin.

Alankoriisin lajikkeet eivät selviä ilman suuria määriä vettä, ja siksi penkereillä on monimutkainen kastelujärjestelmä. Vuoristopurot on tukittu, ja niiden vesi on ohjattu penkereille lukuisia kanavia ja bambuputkia pitkin. Maan vetovoiman ansiosta vettä valuu riittävästi penkereeltä toiselle. Kyse ei todellakaan ole mistään kuolleesta muistomerkistä, vaan elävästä ihmeestä!

 Ketkä rakensivat?

On sanomattakin selvää, että nämä tuhannet penkereet eivät olisi voineet syntyä yhdessä yössä tai edes muutamassa vuodessa. On muistettava, että ne rakennettiin ilman nykyaikaisia välineitä ja koneita. Rakentamisen arvellaankin alkaneen vähintään satoja vuosia sitten.

Jotkut arkeologit jopa uskovat, että rakennustyö alkoi jo kaksituhatta vuotta sitten. Antropologit arvelevat rakentajien muuttaneen Luzoniin Pohjois-Indokiinasta tai Indonesiasta ja tuoneen mukanaan alankoriisin viljelyn. Kun penkereet olivat valmiita, niihin lisättiin vähitellen uusia tasanteita.

Penkereitä katsomassa

Lähdetäänpä nyt kuvitteelliselle kierrokselle noille penkereille. Ensin astumme ilmastoituun linja-autoon Manilassa ja matkustamme sillä Banauen kaupunkiin Ifugaoon. Matka kestää noin yhdeksän tuntia. Sen jälkeen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Voimme kävellä, ajaa sivuvaunullisella moottoripyörällä tai kulkea pienoisbussilla erilaisiin kiinnostaviin kohteisiin. Jos halua ja sisua riittää, voimme lähteä vuoristoalueelle polkuja pitkin, joita voi kulkea vain jalan. Niiltä aukeaa mahtavia näkymiä penkereille, ja katsoja saa paremman käsityksen näiden ihmistekoisten rakennelmien laajuudesta.

Valitsemme pienoisbussin, joka ajaa Batadin kylän lähelle. Kuoppaista vuoristotietä pitkin tuohon kahdentoista kilometrin matkaan menee reilu tunti. Siitä eteenpäin jatkamme jalkapatikassa. Polku vie meidät rikkaan kasvillisuuden läpi ylös harjanteelle kahden korkean huipun väliin. (Ylös pääsee myös lyhyempää reittiä, mutta se on erittäin jyrkkä, eikä sitä suositella tottumattomille kiipeilijöille.) Harjanteelta laskeudumme hitaasti Batadiin kapeaa polkua pitkin.

Käveltyämme pari tuntia raikkaassa vuoristoilmassa tulemme vihdoin perille. Penkereet hivelevät täällä silmää. Koska Batad sijaitsee koveraa vuorenrinnettä vasten, penkereet muistuttavat suurta amfiteatteria. Niistä muodostuu mielenkiintoinen päällekkäisten viivojen kuvio, kuin portaikko taivaalle. Lähestyessämme kylää näemme vanhanaikaisia, tälle provinssille ominaisia taloja, jotka sinne tänne pystytettyinä näyttävät jättimäisiltä, ruohohattuisilta sieniltä.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja tervehtivät meitä, kun kuljemme heidän ohitseen heidän työskennellessään viljelmillä. Saatat ihastella heidän tapaansa kävellä ketterästi penkereitä reunustavia kivimuureja pitkin paikasta toiseen. Toiset kapuavat tasolta toiselle yhtä varmasti kuin vuoristossa elävät lumivuohet ja käyttävät askelmina strategisiin paikkoihin sijoitettuja kiviä. Lähempää näkee, että he ovat paljain jaloin. Ja joka puolella ympärillään heillä on nämä upeat vuoristopenkereet. Näkymä on yksi niistä harvoista, joissa ihmisen rakennelmat istuvat maisemaan ja täydentävät sitä.

Kuulostaako kiinnostavalta? Jos tulet käymään Filippiineillä, älä siinä tapauksessa jätä käyttämättä tilaisuutta nähdä tämä taivasta kohti kurottuva portaikko, elävä ihme, joka ei hevin unohdu.

[Tekstiruutu/Kuva s. 18]

Pengerviljelmien suojelu

Vaikka penkereet kukoistavat nykyään, niiden tulevaisuus on uhattuna. Monet vuoristolaisten nuoremmasta polvesta eivät välittäisi viljellä riisiä, vaan he pyrkivät löytämään työtä muualta. Ajan mittaan voi syntyä pulaa viljelijöistä, jotka osaisivat pitää penkereet kunnossa.

Aurora Ammayao, joka on syntyjään ifugaolaisia ja toimii Kansainvälisessä riisintutkimusinstituutissa, kertoi Herätkää!-lehdelle toisestakin vaarasta: ”Penkereiden pitäisi aina olla märkiä, mutta nykyään metsänhakkuut ovat aiheuttaneet vesipulan.” Vesilähteiden kuivuminen merkitsisi penkereiden tuhoa.

Luonnononnettomuudetkin tuottavat joskus ongelmia. Vuonna 1990 sattunut maanjäristys tuhosi joitakin penkereiden osia, kun kokonaiset vuorenseinämät vyöryivät alas.

Penkereiden häviämisen ehkäisemiseksi on kuitenkin ryhdytty toimiin. Vuonna 1996 annettiin asetus Ifugaon penkereiden toimikunnan perustamisesta. Toimikunnan tehtävänä on ylläpitää penkereitä, mukaan luettuna sen vesijärjestelmä ja alueen kulttuuri, sekä korjata mahdolliset vauriot.

Penkereiden liittäminen UNESCOn maailmanperintöluetteloon velvoittaa omalta osaltaan Filippiinien hallituksen suojelemaan aluetta. Järjestön Manilan-toimiston varapääsihteerin Jean Tuasonin mukaan ”UNESCO voi antaa riisipenkereiden suojeluun myös teknistä ja taloudellista apua”.

[Kartta s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

Cordillera Central

 [Kokosivun kuva s. 17]