Valoisa elämänasenne vammaisuudesta huolimatta

KERTONUT KONSTANTIN MOROZOV

Kun synnyin 20. heinäkuuta 1936, kehossani ei ollut muita kehittyneitä luita kuin kallo ja selkäranka. Luustoni oli haurasta rustoa, joka ei ollut aikuisen ihmisen korvan rustoa vahvempaa. Painoin alle puoli kiloa. Ainoat havaittavat elonmerkit olivat heikot sydämenlyönnit, kevyt hengitys ja vähäiset liikkeet.

ASUIMME Saran kylässä Uljanovskin alueella Venäjän sydämessä. Olin seitsemäs perheen yhdeksästä lapsesta. Kun olin kolmen viikon ikäinen, vanhempani veivät minut kirkkoon kastettavaksi. Pappi vihmoi kiireesti vettä päälleni ja käski vanhempiani viemään minut kotiin niin nopeasti kuin mahdollista, koska hänen mukaansa kuolisin muutamassa tunnissa.

Tammikuussa 1937 vanhempani veivät minut Tatarstanin tasavallan pääkaupunkiin Kazaniin joidenkin erikoislääkärien tutkittavaksi. Tuolloin osasin sanoa ”mama”, ”papa” ja ”babuška” (äiti, isä ja isoäiti) ja tunsin veljieni nimet. Tutkittuaan minut lääkärit sanoivat vanhemmilleni, että kuolisin vuoden kuluessa. He suosittelivat, että minut tapettaisiin ja että minua säilytettäisiin lasipullossa näyttelyesineenä, jota käytettäisiin lääketieteen opiskelijoiden havaintovälineenä. Miten kiitollinen olenkaan rakkaille vanhemmilleni siitä, että he kieltäytyivät päättäväisesti!

Lapsuus täynnä kärsimystä

Niin pitkään kuin muistan, kipu on jatkuvasti raastanut kehoani. Yritin kuitenkin jo lapsena säilyttää myönteisen asenteen, nauraa usein ja nauttia elämästä. Tämän suhtautumistavan olen säilyttänyt. Luustoni vahvistui vähitellen, ja pystyin istumaan ja ryömimään vähän. En kasvanut normaalien lasten tavoin ja olin pahasti epämuodostunut. Mutta olin nopea oppimaan, ja viisivuotiaana osasin lukea ja kirjoittaa.

Toukokuussa 1941 äitini vei minut toisen kerran kirkkoon. Siellä oli paljon ihmisiä, ja kaikki olivat polvillaan ja rukoilivat. Eräs naispuolinen avustaja tuli kysymään äidiltä, miksei tämä ollut polvistunut. Kun äiti näytti minua hänelle, hän meni puhumaan papin kanssa. Palattuaan avustaja saattoi meidät ulko-ovelle ja ehdotti, että äiti jättäisi minut oven ulkopuolelle ja tulisi sisään yksin. Hän väitti, että vanhempani olivat syntiensä vuoksi saaneet minut  ”epäpuhtaalta”. Äiti palasi kotiin kyyneleet silmissä. Mietin tätä pitkän aikaa. Ihmettelin, kuka tämä ”epäpuhdas” oikein oli.

Vuonna 1948, kun olin 12-vuotias, äiti vei minut Merenkin kylään Tšuvassien tasavaltaan noin 80 kilometrin päähän kotoamme. Siellä oli terveyslähteitä, ja äiti toivoi, että niiden vesi voisi parantaa minut. Pappien mukaan yksi ehto paranemiselleni oli, etten saanut syödä kolmeen päivään. Minun piti myös nauttia Herran ehtoollinen kirkossa. Vaikken oikein luottanutkaan kirkkoon, suostuin ehtoihin. Matka oli minulle pitkä ja uuvuttava, mutta kestin sen, kun yritin keskittyä ihailemaan maaseudun kauneutta.

Kirkko oli täynnä ihmisiä. Äidin kantaessa minua väkijoukon läpi eräs vanha nainen antoi minulle karamellin. Otin sen ja panin sen taskuuni. Kun tuli minun vuoroni nauttia ehtoollista, tuo vanha nainen huusi: ”Isä, älä anna hänelle ehtoollista! Hän söi juuri karamellin!” Selitin, että makeinen oli taskussani, mutta pappi huusi: ”Senkin röyhkeä kummajainen! Pitääkö sinun vielä valehdellakin? Viekää hänet pois kirkosta!” Seuraavana päivänä toinen pappi kuitenkin toimitti ehtoollisrituaalin ja pesi minut ”ihmeitä tekevällä” vedellä. Mitään ihmettä ei silti tapahtunut. Vajavuuteni jäivät jäljelle.

Henkisiä saavutuksia

Vaikka olin fyysisesti vaikeasti vammainen, niin teini-iässä minulla oli monia koulutukseen liittyviä ja henkisiä tavoitteita. Vuonna 1956 liityin Komsomoliin (kommunistinen nuorisojärjestö), ja aikanaan opetin Komsomolin historiaa nuoremmille. Olin koti- ja kulttuurijaoston jäsen eräässä vammaisille tarkoitetussa asuntolassa ja hoidin siellä myös sisäistä radiota ja toimin kuuluttajana.

Lisäksi olin kirjastonhoitajana kirjastoautossa, jossa oli sokeille tarkoitettuja äänikirjoja, ja minut oli valittu alkoholin väärinkäyttöä vastaan taistelevan komitean jäseneksi. Kuuluin myös harrastelijataiteilijoiden kerhoon, lauloin ja soitin useita soittimia.

Vammaisten asuntolassa

Vuonna 1957, kun täytin 21 vuotta, minun täytyi fyysisten vajavuuksieni takia muuttaa vammaisille tarkoitettuun asuntolaan. En kuitenkaan aikonut luovuttaa. Lokakuussa 1963 lähdin proteeseja suunnittelevaan ja valmistavaan tutkimuslaitokseen Moskovaan. Siellä minulle tehtiin lopulta 18 leikkausta jalkojeni suoristamiseksi.

Ensin jalkojani venytettiin. Sitten kahdeksan päivän kuluttua tehtiin leikkaus. Sen jälkeen jalkoihini laitettiin kipsi niiden pitämiseksi paikallaan seuraavaan leikkaukseen saakka. Sairaanhoitaja itki usein nähdessään, miten paljon kärsin.

Seuraavien neljän kuukauden aikana opettelin kävelemään kainalosauvoilla. Sauvojen avulla voin kohottautua pystyyn, jolloin olen lähes 110 senttimetriä pitkä. Painan vähän yli 27 kiloa. Heti kun hallitsin kainalosauvoilla kävelyn, palasin vammaisten asuntolaan. Elettiin vuotta 1964. Valitettavasti heikot sääriluuni eivät kestäneet vartaloni painoa, ja pian jouduin taas liikkumaan ryömimällä tai pyörätuolin avulla. Pyörätuoli on edelleen pääasiallinen liikkumisvälineeni.

Kirkkoon en mennyt enää koskaan. Väite, että olin syntynyt ”epäpuhtaasta”, loukkasi minua edelleen syvästi. Rakastin isääni ja äitiäni hyvin paljon, enkä vain voinut hyväksyä ajatusta, että he ja Jumala olisivat olleet syypäitä tilaani. Yritin pysyä valoisalla mielellä. Halusin tehdä hyvää muille ja ennen kaikkea osoittaa itselleni, että jopa minä pystyn siihen.

Itsenäistä elämää

Vuonna 1970 menin naimisiin Lidian kanssa, joka on ollut osittain halvaantunut lapsuudesta saakka. Hankimme pienen talon, jossa asuimme 15 vuotta. Tuona aikana teimme molemmat töitä ansaitaksemme elatuksemme. Opin korjaamaan kelloja ja muita hienosäätöisiä pikkulaitteita.

Jonkin aikaa käytin koulutettua koiraa tekemään monia arvokkaita palveluksia. Itse  asiassa eräs koirankouluttaja ja minä keksimme erikoisvalmisteiset valjaat. Minulla oli kaksi koiraa: toisen nimi oli Vulkan ja toisen Palma. Palma oli uskollinen seuralainen monta vuotta. Kaupassa se keräsi minulle ruokatarvikkeita. Ainoa asia, mistä se ei pitänyt, oli jonossa seisominen, kun maksoimme. Se kantoi lompakkoani hampaissaan, ja sillä oli kaulapannassa pieni koukku ostoskassiani varten.

Vuonna 1973 äitini sairastui vakavasti. Koska olin aina kotona, vaimoni ja minä päätimme ottaa hänet asumaan meille. Isäni ja viisi veljeäni olivat tuolloin kuolleet, ja kolme muuta sisarustani asuivat muissa osissa Venäjää. Kun äiti asui kanssamme, yritin tehdä hänen hyväkseen kaiken, minkä voin. Hän kuoli lopulta 85-vuotiaana.

Vuonna 1978 päätin rakentaa itselleni ajoneuvon. Työskenneltyäni monen koekappaleen kimpussa sain valmiiksi sopivan ajoneuvon. Paikallinen valtion autokatsastuslaitos antoi minun suorittaa ajokokeen ja rekisteröidä ajoneuvoni. Annoin sille nimen Osa (Ampiainen). Vaimoni ja minä teimme siihen pienen perävaunun, jolla pystyi kuljettamaan 300 kilon painosta tavaraa. Me kaksi saatoimme liikkua tällä moottoriajoneuvolla ja kuljettaa tavaroita mukanamme. Se palveli meitä vuoteen 1985 saakka.

Noihin aikoihin vasen silmäni sokeutui ja oikean silmäni näkö alkoi heiketä. Sitten Lidialle alkoi tulla sydänvaivoja. Toukokuussa 1985 jouduimme rajoitustemme vuoksi muuttamaan vammaisten asuntolaan Dimitrovgradin kaupunkiin.

Miksi elämäni on nyt hyvin onnellista

Kesällä 1990 Jehovan todistajat kävivät asuntolassamme. Heidän opetuksensa olivat mielestäni hyvin kiinnostavia. He näyttivät minulle Johanneksen evankeliumista kohdan, jossa kerrotaan sokeana syntyneestä miehestä. Jeesus sanoi hänestä: ”Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa.” (Johannes 9:1–3.) Minulle selitettiin, että olemme perineet synnin ja sairauden esi-isältämme Aadamilta (Roomalaisille 5:12).

Syvimmän vaikutuksen minuun teki kuitenkin se, että Jumala parantaa lopulta kaikki, jotka saavat elämän hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, Valtakunta-hallituksen alaisuudessa, kun paratiisi ennallistetaan maan päälle (Psalmit 37:11, 29; Luukas 23:43; Ilmestys 21:3, 4). Ilon kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani, ja kuiskasin: ”Olen löytänyt totuuden, totuuden, totuuden!” Tutkin Raamattua Jehovan todistajien kanssa vuoden ajan, ja vuonna 1991 menin vesikasteelle Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Vaikka minulla oli voimakas halu palvella Jehovaa ja saarnata hänen ihmeellisistä tarkoituksistaan, kohtasin lukuisia esteitä.  Aikaisemmin minun ei ollut tarvinnut liikkua paljon, mutta nyt minun oli päästävä kertomaan uskostani toisille. Ensimmäinen alueeni, jolla saarnasin, oli oma talomme, jossa asui yli 300 ihmistä. Voidakseni tavata niin monia ihmisiä kuin mahdollista, pyysin päästä töihin huoneeseen, jossa toimitettiin asukkaiden yhteisiä asioita.

Menin joka aamu istumaan työpaikalleni ja hoidin tehtäväni. Työni lomassa olen saanut monia uusia ystäviä, joiden kanssa minulla on mielenkiintoisia keskusteluja raamatullisista aiheista. Useat heistä ovat ottaneet vastaan kirjoja ja lehtiä, jotka ovat auttaneet heitä ymmärtämään Raamattua. Kävijät ovat tottuneet siihen, että luen heille Raamattua ja raamatullisia julkaisuja. Lounasaikaan huoneessa, jossa vaimoni ja minä asumme, on usein niin paljon ihmisiä, ettei muita enää mahdu sisään.

Kristityt veljeni ja sisareni Jehovan todistajien seurakunnasta ovat auttaneet minua paljon saarnaamistyössä. He tuovat minulle raamatullista kirjallisuutta ja viettävät aikaa vaimoni ja minun kanssani. He myös auttavat minua pääsemään valtakunnansalille seurakunnan kokouksiin. Eräs todistaja osti sivuvaunullisen moottoripyörän vain voidakseen kuljettaa minua. Toiset, joilla on auto, tulevat mielellään hakemaan minut kylminä talvikuukausina.

Tällaisen rakkaudellisen huolenpidon ansiosta olen voinut osallistua yli kymmeneen Jehovan todistajien konventtiin eli koulutusseminaariin. Ensimmäinen konventtini oli heinäkuussa 1993 Moskovassa pidetty suuri kansainvälinen konventti, jossa läsnä oli parhaimmillaan 23743 henkeä yli 30 maasta. Minun täytyi matkustaa noin tuhat kilometriä voidakseni osallistua tuohon tilaisuuteen. Siitä lähtien en ole ollut poissa yhdestäkään Jehovan kansan konventista.

Asuntolamme johtajat kunnioittavat minua syvästi, mistä olen hyvin kiitollinen. Myös puolisoni Lidia, jonka kanssa olen elänyt hyvässä yhteisymmärryksessä 30 vuotta, tukee ja auttaa minua, vaikka hänellä ei olekaan kanssani samanlaisia uskonnollisia näkemyksiä. Mutta ennen kaikkea Jehova tukee minua vahvalla kädellään ja antaa minulle suurenmoisia siunauksiaan. Vähän aikaa sitten, 1. syyskuuta 1997, minut nimitettiin tienraivaajaksi eli Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi.

Elämässäni on ollut useita tilanteita, joissa sydämeni olisi voinut pysähtyä ja olisin voinut kuolla. Kuinka onnellinen olenkaan nyt siitä, että niin ei ole tapahtunut ja että olen oppinut tuntemaan elämän Lähteen, Jehova Jumalan, ja rakastamaan häntä! Haluan palvella häntä edelleen ympäri maailmaa asuvien hengellisten veljieni ja sisarteni kanssa niin kauan kuin sydämeni lyö.

[Kuva s. 20]

Vaimoni Lidian kanssa

[Kuva s. 21]

Opettamassa raamatuntutkisteluoppilasta vammaisille tarkoitetussa asuntolassamme