Petra – kallioon louhittu kaupunki

MONET muinaisen maailman kaupungit syntyivät tärkeiden jokien varsille, joiden runsaat vedet pitivät niitä yllä ja suojelivat niitä. Mutta yksi kaupunki Arabian aavikon luoteisrajalla kasvoi huomattavaksi veden puutteen vuoksi. Sen nimi oli Petra.

Välimerta reunustavilla aavikkoseuduilla karavaanitiet yhdistivät etäisiä kaupunkeja toisiinsa hiukan samaan tapaan kuin nykyään moottoritiet halkovat mantereita. Mutta aivan kuten autot tarvitsevat huoltoasemia, kamelitkin vaativat legendaarisesta kestävyydestään huolimatta juomapaikkoja. Petra oli kaksituhatta vuotta sitten Lähi-idässä näistä maineikkaimpia.

Petran kohdalla kulki ristikkäin kaksi tärkeää kauppareittiä, joista toinen johti Punaiseltamereltä Damaskokseen ja toinen Persianlahdelta Gazaan Välimeren rannikolle. Persianlahdelta lähteneet karavaanit arvokkaine maustekuormineen uhmasivat Arabian aavikon ankaria olosuhteita viikkokausia ennen kuin ne vihdoin saapuivat viileään, kapeaan solaan – siqiin – joka johti perille Petraan. Tuo kaupunki merkitsi matkaajille ruokaa, majapaikkaa ja ennen kaikkea kylmää, raikasta vettä.

Petran asukkaat eivät tietenkään tarjonneet näitä palveluja ilmaiseksi. Roomalainen  historioitsija Plinius kertoo, että vartiomiehille, portinvartijoille, papeille ja kuninkaan palvelijoille piti antaa lahjoja – niiden maksujen lisäksi, joita tuli rehusta ja yöpymispaikasta. Ne huikeat hinnat, joita Euroopan vauraat kaupungit maksoivat mausteista ja hajuvesistä, pitivät karavaanit kuitenkin liikkeessä ja täyttivät Petran aarrearkut.

Vesi talteen ja kivestä voitolle

Vuotuinen sademäärä on Petrassa vain viitisentoista senttimetriä, eikä siellä ole edes puroja. Mistä Petran asukkaat saivat kallisarvoisen veden kaupungin ylläpitoon? He louhivat kallioon kouruja, altaita ja säiliöitä. Aikanaan käytännöllisesti katsoen jokainen vesipisara, joka kaupungin ympäristöön tippui, saatiin kerättyä talteen. He hallitsivat tämän taidon niin hyvin, että he pystyivät viljelemään maata, kasvattamaan kameleita ja rakentamaan kauppakeskuksen, jonka kauppiaat rikastuivat kättensä kautta kulkeneesta suitsukkeesta ja mirhamista. Petraan johtavan vuorensolan seinämiä pitkin mutkittelee vielä nykypäivänäkin koko solan pituinen kiveen uurrettu vesikouru.

Jos Petran asukkaat tiesivätkin, miten kerätä vesi talteen, he olivat myös mestarillisia kivityömiehiä. Jo kaupungin nimi, joka tarkoittaa ’kalliota’, loihtii silmien eteen kiviset näkymät. Ja kivikaupunki Petra totisesti oli, ainoana poikkeuksena roomalaisessa maailmassa. Sen rakentajat, nabatealaiset, louhivat talonsa, hautansa ja temppelinsä kärsivällisesti kallioon. Ympäröivien vuorten punertava hiekkakivi sopi tähän tarkoitukseen mainiosti, ja ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla oli autiomaan keskelle noussut monumentaalinen kaupunki.

Kaupankäynnistä turismiin

Kaupankäynti teki Petrasta rikkaan kaksituhatta vuotta sitten, mutta kun roomalaiset löysivät itämaille meriteitä, maitse kuljetettujen mausteiden kauppa romahti ja Petra unohtui vähitellen autiomaan hämäriin. Sen kivenlouhijoiden työ ei kuitenkaan hävinnyt. Nykyään Jordaniassa käy joka vuosi puolisen miljoonaa turistia katsomassa ruusunpunaista Petraa, jonka rakennukset kertovat yhä loistokkaasta menneisyydestä.

Kävelymatka kilometrin pituisen, viileän siqin läpi päättyy yhtäkkiä, kun vuoristosola tekee mutkan ja eteen ilmestyy vaikuttava Aarretemppeli, jonka julkisivu on louhittu kallioon. Se on yksi parhaiten säilyneistä ensimmäisen vuosisadan rakennuksista, ja harva unohtaa hetken, jolloin sen näkee ensi kerran. Se on saanut nimensä sen huipulla olevan valtavan uurnan mukaan, jonne oli tarinan mukaan varastoitu kultaa ja jalokiviä.

Solan levetessä turisti tulee avaraan luonnon amfiteatteriin, jonka hiekkakiviseinissä on lukemattomia hautoja. Juuri ne vangitsevat huomion: kallionseinämään hakatut haudat ovat niin valtavia, että niiden sisuksiin uskaltautuvat kävijät näyttävät niissä kääpiöiltä. Pylväskäytävä ja teatteri kertovat siitä, että täällä oli roomalaisia ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla.

Nykypäivän beduiinit, nabatealaisten jälkeläiset, tarjoavat kamelikyytiä vähemmän energisille turisteille, myyvät matkamuistoja tai juottavat vuohilaumojaan Petran lähteissä, jotka sammuttavat niin ihmisen kuin eläimenkin janon. Petran vanhat, päällystetyt pääväylät ovat edelleen ainoastaan kameleiden, hevosten ja aasien käytössä. Ilmassa kaikuu samanlaisia ääniä kuin ennen muinoin, jolloin kameli oli kuningas ja Petra autiomaan valtias.

Kun aurinko laskee mailleen syventäen massiivisten julkisivujen punertavaa väriä, ajatteleva kävijä saattaa pohdiskella, mitä Petra voisi opettaa. Kiistatta se todistaa ihmisen nerokkuudesta valjastaa käyttöönsä niukat luonnonvarat jopa tällaisessa luotaantyöntävässä ympäristössä. Mutta lisäksi se tarjoaa paljonpuhuvan muistutuksen siitä, että aineellinen vauraus voi hyvin nopeasti ”lentää pois kohti taivaita” (Sananlaskut 23:4, 5).

[Kuvan lähdemerkintä s. 18]

Pikkukuva: Garo Nalbandian