Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Pussieläin jolla on jouset jaloissa

Pussieläin jolla on jouset jaloissa

Pussieläin jolla on jouset jaloissa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”JOKA päivä, kun tulin koulusta, lemmikkikenguruni Joey istui portilla odottamassa minua”, muistelee John. ”Heti kun avasin portin, se pomppasi luokseni ja halasi minua eturaajoillaan ja minä halasin sitä. Eleemme kertoivat, kuinka mukava meistä oli nähdä toisemme. Sitten Joey loikki talolle menevää tietä pitkin muutaman metrin kuin innoissaan oleva koira, hyppi takaisin ja toisti saman uudelleen, kunnes pääsimme perille.”

Johnin perheellä kuten muillakin Australian takamailla asuvilla ihmisillä on lain mukaan lupa pitää kenguruja lemmikkeinä. Yleensä nämä kengurut ovat orpoja, jotka on pelastettu jo poikasina, kun niiden emot ovat saaneet surmansa ehkä ylittäessään tietä. John oli antanut lemmikilleen nimen Joey, jota nimitystä käytetään yleisesti kengurunpoikasesta.

Kengurunpoikasen adoptiovanhemmat haluavat tietenkin sen tuntevan pian olonsa kotoiseksi. Niinpä he melkeinpä ensi töikseen järjestävät sille pussin. He valitsevat suojaisan paikan sopivan matkan päästä takasta ja naulaavat seinään tukevasta kankaasta tehdyn suuren pussin, jossa on aukko, niin että se muistuttaa kenguruemon pussia. Sitten he asettavat poikasen siihen ja antavat mukaan pullollisen erityisesti sille valmistettua lämmintä maitoa. Näin monet kengurunpoikaset pelastuvat kuolemasta. Ne sopeutuvat pian uuteen pussiinsa ja sukeltavat siihen pää edellä aivan kuin se olisi emon pussi.

Miten kuvailisit kengurua?

Eläimiä, jotka kasvattavat poikasensa vatsa- eli poikaspussissa, kutsutaan pussieläimiksi. Pussieläimiä on noin 260 lajia, ja niihin kuuluvat kengurut, koalat, vompatit ja pussimäyrät sekä opossumit, joita elää luonnonvaraisina Amerikan mantereella. On ymmärrettävää, että varhaisten tutkimusmatkailijoiden oli vaikea kuvailla maanmiehilleen näitä epätavallisia eläimiä, varsinkin kengurua. Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook oli ensimmäinen, joka käytti kirjoitetussa englannin kielessä sanaa ”kangaroo”, ’kenguru’. Hänen kuvauksensa mukaan eläin oli kuin vinttikoira, joka loikkii kuin jänis tai peura. Kun elävä kenguru oli myöhemmin näytteillä Lontoossa, se herätti valtavaa huomiota.

Kenguruilla on suuret, kääntyilevät korvat ja pää, joka muistuttaa peuran päätä. Niiden pienet mutta voimakkaat eturaajat muistuttavat ihmiskäsiä, etenkin kun kenguru seisoo suorana. Kenguruilla on myös suuri, lihaksikas lantio, pitkä, paksu ja käyrä häntä sekä tietenkin valtavat jalat – tunnuspiirre, josta juontuu niiden latinankielinen nimi Macropodidae ’pitkät jalat’.

Kenguruita on noin 55 lajia, ja ne vaihtelevat kooltaan ihmisenkokoisesta rotankokoiseen. Kaikilla kenguruilla on lyhyet eturaajat ja pitkät takaraajat hyppimistä varten. Punajättiläiskengurut, isojättiläiskengurut ja vallarut eli vuorikengurut ovat niistä suurimpia. Muuan punajättiläiskenguru-uros oli yli kaksi metriä pitkä kuononpäästä hännänpäähän ja painoi 77 kiloa. Pienempiä kengurulajeja kutsutaan vallabeiksi.

Oletko koskaan nähnyt puissa elävää kengurua tai kuullut sellaisesta? Usko tai älä, kenguruiden suvussa on myös ”apina”: puukenguru. Näitä lyhyempijalkaisia ketteriä eläimiä, jotka ovat puissa kuin kotonaan ja jotka voivat tehdä jopa yhdeksän metrin loikkia oksalta toiselle tai puusta toiseen, tavataan trooppisissa sademetsissä Uudessa-Guineassa ja Koillis-Australiassa. Yöllä ne laskeutuvat metsän pohjalle, missä ne syövät pääasiassa yrttejä ja matoja.

Nopeita, viehättäviä, tehokkaita

Liikkuessaan hitaasti kengurut näyttävät kömpelöiltä ja avuttomilta. Niiden hännästä ja lyhyistä eturaajoista tulee kuin kolmijalka, joka tukee niiden ruumiinpainoa, kun ne nostavat takajalkojaan eteenpäin. Mutta niiden juoksu on viehättävää. Kun ne loikkivat eteenpäin jopa 50 kilometrin tuntinopeudella, ne pitävät itsensä tasapainossa suuren häntänsä avulla. Paetessaan ne ”voivat saavuttaa yli 60 kilometrin tuntinopeuden”, sanoo hakuteos The World Book Encyclopedia. Suurikokoisen kengurun loikka voi olla jopa 9–13,5 metrin pituinen. Sitä voitaisiin jo melkein kutsua lentämiseksi!

Sen lisäksi, että kengurut ovat nopeita, ne käyttävät myös tehokkaasti energiaansa. Professori Uwe Proske Monashin yliopistosta Melbournesta Australiasta sanoo, että kengurun hapenkulutus on energian käytön kannalta itse asiassa tehokkaampaa nopeassa kuin hitaassa vauhdissa. Lisäksi Proske laski, että ”20 kilometrin tuntivauhtia tai nopeammin loikkiva kenguru tarvitsi vähemmän energiaa kuin samanpainoinen nelijalkainen istukkanisäkäs [nisäkäs, joka syntyy täysin kehittyneenä, kuten koira tai peura], joka juoksee samaa vauhtia”. Koska kenguru kuluttaa liikkuessaan vain vähän energiaa, se pystyy kulkemaan pitkiäkin matkoja väsymättä. Entä miten se pystyy liikkumaan niin taloudellisesti?

Salaisuus piilee sen pitkissä akillesjänteissä. ”Ikään kuin kenguru pomppisi kierrejousilla”, sanoo Proske. Samoin kuin ihmisen pohjelihaksissa kiinni olevat akillesjänteet, kengurunkin akillesjänteet venyvät tultaessa alas ja supistuvat ponnistettaessa. Kengurut ottavat yhtä monta loikkaa sekunnissa (punajättiläiskenguru noin kaksi) eri nopeuksilla. Ne lisäävät vauhtia vain pidentämällä loikkiaan. Kenguru tekee poikkeuksen ainoastaan pelästyessään. Silloin se voi ottaa muutaman nopean pikkuhypyn kiihdyttääkseen vauhtiaan.

Kengurut ovat myös erinomaisia uimareita. Ne käyttävät uidessaan paitsi voimakkaita jalkojaan myös pitkää häntäänsä, jolla ne saavat aikaan lisätyöntövoimaa heiluttamalla sitä puolelta toiselle. Koirien takaa-ajamina kenguruiden tiedetään hyödyntäneen uimataitojaan hyppäämällä lammikkoon tai jokeen. Jos koira rohkenee mennä perässä, kenguru painaa sen saman tien veden alle lihaksikkailla eturaajoillaan, joiden käpälissä on viisi teräväkyntistä varvasta. Alussa mainitun Johnin kaksi koiraa olivat hukkua, kun ne juoksivat villin uroskengurun perässä hänen perheensä tilalla olevaan pieneen tekojärveen.

Pussieläimen syntymän ihme

Vaikka kengurut ovat aikuisina hyvin vahvoja ja vantteria, syntyessään ne ovat varsin kehittymättömiä ja heiveröisiä. Ne syntyvät karvattomina, sokeina ja kuuroina ja muistuttavat runsaan parin senttimetrin pituista, muutaman gramman painoista vaaleanpunaista matoa. Varhain kehittyneiden, kynsillä varustettujen eturaajojensa sekä hajuaistinsa ansiosta tuo pikku ”mato” ryömii vaistonvaraisesti emon turkkia pitkin sen pussiin. Pussissa se kiinnittyy yhteen neljästä nisästä. Nisän pää turpoaa heti pienokaisen suussa palloksi ja pitää poikasen näin lujasti paikallaan useita viikkoja. Äidin liikkumistavan huomioon ottaen luja kiinnitys on selvästikin eduksi! Se on niin luja, että aiemmin tutkijat luulivat poikasten kasvavan nisästä!

Vähitellen poikanen tietenkin kasvaa siihen vaiheeseen, että se lähtee pussista, mutta ensin vain väliaikaisesti. Seitsemästä kymmeneen kuukauden ikäisenä, kun se on täysin vieroittunut, se kuitenkin jättää pussin pysyvästi. Mutta palatkaamme vielä takaisin siihen aikaan, jolloin poikanen kiinnitti itsensä nisään, ja tarkastelkaamme erästä toista kengurun lisääntymiseen liittyvää ihmettä.

Muutaman päivän kuluttua siitä, kun pienokainen kiinnittyy emonsa nisään, emo parittelee jälleen. Tästä parittelusta syntyvä alkio kehittyy noin viikon ajan mutta menee sitten lepotilaan ikään kuin odottamaan vuoroaan, sillä välin kun sen vanhempi veli tai sisko jatkaa kasvamistaan pussissa. Kun vanhempi poikanen, joka ei ole vielä vieroittunut, lähtee pussista, saa kohdussa oleva alkio vuoron kasvaa. Kuukauden mittaisen raskauden jälkeen sekin kiinnittyy nisään, muttei samaan kuin se, jota vanhempi poikanen imee.

Tähän sisältyy vielä eräs kengurun biologiaan liittyvä ihme. Emo antaa nuoremmalle poikaselleen erilaista maitoa kuin vanhemmalle. Scientific American -aikakauslehdessä kommentoitiin tätä seuraavasti: ”Nuo eri maitorauhasten tuottamat kaksi maitoa ovat täysin erilaiset määrältään ja koostumukseltaan. Miten tämä voidaan saada aikaan samassa hormonaalisessa tilassa, on kiehtova kysymys.”

Missä kenguruja voi nähdä

Jos haluat nähdä kenguruja niiden luonnollisessa ympäristössä, sinun täytyy olla valmis jättämään taaksesi kaupungit ja menemään Australian takamaiden ruohotasangoille. Kengurun voi nähdä etsimässä ruohoa ja pikkukasveja yksin tai pienissä laumoissa tai sitten suurissa laumoissa, joita johtavat isot uroskengurut. Koska kengurut syövät pääasiassa öisin ja lepäävät varjossa (hyvän suojavärin turvin) päivän kuumimpaan aikaan, paras aika nähdä niitä on aamuvarhaisella tai iltahämärissä. Mutta viileämmällä säällä ne voivat olla liikkeellä koko päivän. Muista joka tapauksessa ottaa mukaan kauko-objektiivi ja kiikari – villit kengurut ovat hyvin arkoja eläimiä.

Voit tietenkin nähdä kenguruja myös useimmissa eläintarhoissa, luonnonpuistoissa ja kansallispuistoissa eri puolilla Australiaa ja myös joissakin muissa maissa. Koska nämä kengurut ovat jatkuvasti nähneet ihmisiä, ne ovat rohkeampia, joten voit saada hyviä lähikuvia ehkä jopa emosta, jonka pussista kurkistaa poikanen. Isommat poikaset kirvoittavat aina hymyn, kun ne sukeltavat emon pussiin ja niiden hontelot takajalat törröttävät sieltä sikin sokin saaden emokengurun näyttämään liian täyteen ahdetulta kauppakassilta – nuoret kengurut näyttävät olevan pelkkiä jalkoja! Komea uroskenguru saattaa jopa esittäytyä arvokkaassa seisoma-asennossa. Saatat jopa nähdä kaksi laumaa johtavaa kookasta urosta seisomassa niin pystyssä kuin pitkät takajalat vain antavat myöten ja nyrkkeilemässä keskenään!

Mutta monien mielestä paras näky on suuri punainen tai harmaa uros loikkimassa eteenpäin täyttä vauhtia. Toiset eläimet saattavat kyetä juoksemaan kovempaa tai hyppäämään korkeammalle, mutta missään muussa luontokappaleessa ei voi nähdä tällaista viehkeyden, voiman ja kimmoisuuden yhdistelmää loikkimassa vain kahdella valtavalla jalalla.

[Kuva s. 17]

Kengurun askelten joustavuuden salaisuus ovat sen pitkät akillesjänteet