Tappaja kuriin

Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta

SE ETENEE metsässä huomaamattomasti, ohittaa nuoret ja hyökkää vanhojen kimppuun. Tappaja on pienikokoinen verrattuna uhriinsa. Se liikkuu nopeasti eikä ole tyytyväinen, ennen kuin tuho on täydellinen. Kun uhri yrittää karistaa tunkeutujan kimpustaan, seurauksena on kamppailu elämästä ja kuolemasta. Viimein hyökkääjä pääsee voitolle.

Mikä tämä hyökkäävä vihollinen on? Se on Pohjois-Amerikan länsiosissa elävä pikkuruinen kaarnakuoriaislaji. Uhreiksi se valitsee majesteettisia kontortamäntyjä, jotka ovat tavallisia Brittiläisen Kolumbian sydänmailla Kanadassa.

Provinssin metsämaista noin 35 prosenttia kasvaa kontortamäntyä – tarjolla on siis ihanteellinen kasvualusta tälle lieriömäiselle, vain 3–8 millimetriä pitkälle kaarnakuoriaiselle. Aluksi se ottaa maalitaulukseen sairaan, yli-ikäisen mäntykasvuston, mutta kun kuoriaiskanta kasvaa, hyökkäys ulottuu terveisiin täysikasvuisiin puihin (ks. tekstiruutua ”Kaarnakuoriaisen elinkierto”). Brittiläisessä Kolumbiassa taannoin puhjenneet epidemiat johtivat 30 miljoonan männyn kuolemaan yhden ainoan vuoden aikana. Tuholaisten syömästä puusta arvellaan voivan tulla ulos niin paljon kuoriaisia, että ne pystyvät tappamaan kaksi samankokoista puuta seuraavana vuonna.

Kaarnakuoriainen kuuluu luonnollisena osana ekosysteemiin, ja sillä on sama tehtävä kuin metsäpaloilla: edistää täyden iän saavuttaneiden kontortamäntyjen palautumista kiertokulkuun. Pyrkimällä havaitsemaan ja sammuttamaan kuloja ihminen on kuitenkin myötävaikuttanut laajojen täysikasvuisten ja yli-ikäisten puustojen säilymiseen. Näin eläinten elinympäristöjä ja muuttoreittejä samoin kuin teolliseen ja virkistyskäyttöön otettuja metsiä on voitu suojella, mutta lisäksi on syntynyt tarve pitää kaarnakuoriaiset kurissa. Miten nämä pienet tuhohyönteiset löydetään ja jäljitetään valtavista erämaista? Voidaanko niiden aiheuttamia tuhoja pienentää ja miten?

Havainnot ja jäljittäminen

Kaarnakuoriaisen torjunta alkaa havainnoinnista. Laajoja metsäalueita tarkastetaan ilmasta käsin pyrkimyksenä löytää latvasta punertuneet puut. Tällaisissa puissa on tuholaisia, ja ne erottuvat selvästi vihreän keskeltä. Tuhoalueen sijainti sekä punertavien puiden määrä saadaan GPS-satelliittipaikannusjärjestelmän avulla. Tiedot tallennetaan huolellisesti käsitietokoneeseen. Myöhemmin aineisto siirretään  toimistotietokoneisiin ja tiedot liitetään yksityiskohtaisiin metsäkarttoihin tehokkaiden paikkatietojärjestelmien avulla. Kullekin tuhoalueelle annetaan numero, ja sitten kootaan luettelo, jossa on jokaisen alueen koordinaatit. Tämä on erittäin tärkeää maastoryhmälle, joka lähtee tarkistamaan tuhon suuruutta.

Punertuneet puut eivät kuitenkaan ole metsän varsinainen uhka, vaan vihreät puut, joita vastaan hyökkäys on meneillään. Ne tunnistetaan yleensä pihkamöykystä reiän ympärillä, josta kuoriaiset ovat menneet sisään, ja sahanpurusta puun juurella. Kaikki tuholaisten syömät puut merkitään muovinauhalla ja numeroidaan maalilla. Maastosta ja sairaiden puiden määrästä tehdään havaintoja samoin kuin kaikesta sellaisesta, minkä avulla päättävät elimet voivat ratkaista, miten tuholaisten leviämistä voidaan torjua.

Torjuntamenetelmiä

Jos tuhoalue on sen verran laaja, että on aihetta hakkuisiin, paikalle lähetetään toinen ryhmä kartoittamaan alue. Hakkuusuunnitelma jätetään metsätalousministeriölle hyväksyttäväksi. Hakkuun suorittava yritys on vastuussa myös metsänuudistuksesta ja taimien hoidosta, kunnes ne voidaan jättää kasvamaan ilman valvontaa. Tällä tavalla puut voidaan hyödyntää ja lisäksi voidaan torjua tuhon leviäminen ja edistää uutta kasvua.

Ellei hakkuuta voida tehdä, saattaa olla parasta käsitellä puut yksi kerrallaan. Niihin voidaan ruiskuttaa tuholaismyrkkyä tai ne voidaan kaataa ja polttaa. Tämä jälkimmäinen menetelmä toteutetaan kevättalvella ennen kuin kuoriaiset tulevat puusta ulos, ja se on erittäin tehokas mutta myös työläs. Tuhojen havainnointiin ja torjuntaan erikoistunut Dale kuvailee Herätkää!-lehdelle tavallisen työpäivän kulkua.

”Aluksi ajamme yhden ajoneuvon levyisiä teitä, joita käyttävät myös raskaita tukkikuormia kuljettavat valtavat rekat. Turvallisuussyistä meillä on radiopuhelin, jonka avulla seuraamme liikennettä noilla teillä. Kun tie päättyy, puramme autosta moottorikelkat ja ahkiot ja lähdemme niillä syvemmälle metsään. Mukana ovat huolellisesti pakattuina GPS-laitteemme ja kompassimme sekä moottorisahat, bensiiniä, öljyä, kirveet, radiopuhelimet, lumikengät ja ensiapuvälineet. Ylitämme soita, hakkuualueita  ja vanhoja metsäteitä usean kilometrin matkalla. Kun moottorikelkalla ei pääse enää pitemmälle, panemme jalkaan lumikengät, joilla pystymme kulkemaan – tosin hiukan kömpelösti – paikoin jopa toista metriä syvässä lumessa.

Epätasainen maasto tekee viidentoista kilon varusteiden kantamisesta melkoisen haasteellista. Ponnistelu saa sydämen hakkaamaan, ja olemme todella iloisia, kun löydämme määränpään! Mutta nyt työ vasta alkaakin. Ammattitaitoinen mies kaataa sairaat puut erehtymättömän tarkasti. Sitten muut tulevat pätkimään puut sopivan kokoisiksi palasiksi polttamista varten. Kaarnan täytyy palaa kokonaan, jotta kaikki toukat tuhoutuisivat. Kun on aika pitää lounastauko, olemme 20 asteen pakkasessa kiitollisia nuotiostamme ja vetäydymme sen lämpöön sulattelemaan jäätyneitä eväsleipiämme. Sitten työ jatkuu. Mutta aivan liian pian talvinen taivas alkaa hämärtyä ja muistuttaa meitä kotiinlähdöstä.”

Työ erämaassa

Työ metsässä on vaativaa. Miehet osaavat kuitenkin haastavan työnsä, ja sen lomassa he ehtivät myös nauttia ympäröivästä luomakunnasta. Näkymät saattavat olla uskomattoman kauniita, ja vastaan tulevat eläimet jäävät lähtemättömästi mieleen. Jotkin niistä ovat vaarattomia, kuten pyy, joka pyrähtää kovalla metelillä lentoon lumesta melkein jalkojen juuresta, tai huono-onninen orava, joka pinkaisee ulos pesästään ja kiipeää jonkun housunlahjetta pitkin aiheuttaen melkoisen hämmingin. Joskus kohtaaminen voi kuitenkin olla hengenvaarallinen, esimerkiksi jos metsässä asuva harmaakarhu tai mustakarhu lähtee tulemaan perään. Yleensä vaarat voidaan kuitenkin minimoida, kun ollaan valppaina ja osataan toimia oikein, ja erämaasta pystyy nauttimaan ilman turhaa pelkoa.

Maapallon arvokkaiden luonnonvarojen hoitamiseen käytetyssä tekniikassa on otettu erittäin kiinnostavia edistysaskelia. Monet huolestuneet ihmiset pyrkivät suojelemaan kallisarvoisia puitamme esimerkiksi pitämällä kaarnakuoriaiset kurissa. Ylväistä metsistämme on varmasti vielä paljon opittavaa. Odotamme hartaasti aikaa, jolloin voimme huolehtia niistä täydellisessä sopusoinnussa niiden alkuperäisen tarkoituksen kanssa.

[Tekstiruutu/Kaavio s. 22]

Kaarnakuoriaisen elinkierto

Keskikesällä aikuinen naaraskuoriainen kaivautuu kontortamännyn kaarnan läpi mantoon. Pariteltuaan koiraan kanssa se munii noin 75 munaa. Tässä yhteydessä se myös levittää mantoon sinertävää sienirihmastoa estämään pihkaa valumasta kuoriaisten päälle, jolloin ne kuolisivat. Myöhemmin munista kuoriutuu pehmeitä ja paksuja toukkia, jotka syövät ravinnokseen nilaa (kasvin kuorenalaista solukkoa). Kun kuoriaisten hyökkäys on alkanut, isäntäpuu kuolee muutamassa viikossa veden ja ravinteiden puutteeseen, kun niiden vapaa kulku puussa häiriintyy. Toukat kehittyvät talven aikana ja tulevat kesällä puusta ulos lentääkseen syömään uusia puita, jolloin kierto alkaa alusta.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Aikuinen

Munia

Toukka

Kotelo

[Kuvat s. 22, 23]

Lähikuva vahingoittuneesta puusta

Tuholaisten syömiä puita

Pihkamöykkyjä