Myrskyjen läpi tyynille vesille

KERTONUT HANS STURM

SUKUMME miehet olivat yli kahdensadan vuoden ajan olleet merimiehiä. Minun tavoitteenani oli seurata isääni merille, kuten hän oli seurannut omaa isäänsä.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 isä kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan Saksan laivastoon, ja hän palveli miinanraivaajalla Itämerellä. Vuoden 1916 tienoilla hänet määrättiin kauppalaivaan, joka toi Ruotsista rautamalmia vihollisuuksien päättymiseen asti. Hän kuoli vuonna 1919, jolloin olin vasta kahdeksanvuotias, mutta muistoni hänestä kannustivat minua eteenpäin.

Toteuttaakseni toiveeni ja edetäkseni valitsemassani ammatissa minun piti palvella merillä neljä vuotta, joista 20 kuukautta oli työskenneltävä purjelaivoissa. Vasta sen jälkeen saatoin ilmoittautua merenkulkuopistoon. Niinpä ollessani 15-vuotias äiti vei minut synnyinkaupungistani Szczecinistä Puolasta Hampuriin Saksan puolelle. Tiesimme, että Laeiszin varustamolla oli useita purjelaivoja, ja toivoimme, että pääsisin johonkin niistä harjoittelijaksi. Meillä ei ollut varaa maksaa mitään, mutta isäni taustan ansiosta Laeisz otti minut ilmaiseksi.

Vuonna 1927 astuin nelimastoiseen teräsalukseen nimeltä Padua. * Se kulki Hampurista Chileen hakemaan nitraattia. Moottoreita siinä ei ollut, ainoastaan purjeet. Nuo matkat Atlantin poikki olivat jännittävä kokemus kaikille meille nuorille pojille.

Meri myrskysi usein, ja silloin purjeet vedettiin alas. Miltä tuntui kiivetä köysistöön laskemaan purjeita, kun tuuli keikutti laivaa miten tahtoi? Täytyy myöntää, että minua pelotti valtavasti! Mutta kun käsky kuului, unohdin muut asiat ja kipusin ylös tekemään, mitä oli käsketty.

Voimia joihin en voinut vaikuttaa

Äitini oli roomalaiskatolilainen, mutta pian isän kuoleman jälkeen hän alkoi toimia Ernste Bibelforschereiden, vilpittömien raamatuntutkijoiden, yhteydessä, joina Jehovan todistajat tunnettiin tuolloin Saksassa. Vuonna 1923 hän kävi kasteella. En ollut koskaan ollut erityisemmin ihastunut katolisuuteen, ja äidin kertomissa asioissa oli järkeä. Meille tulikin pikkusiskoni Margotin kanssa tavaksi lähteä äidin mukaan hänen raamatuntutkistelukokouksiinsa.

Vuonna 1929 siirryin Paduasta eri höyrylaivoille kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Niiden mukana kävin Pohjois-Euroopan satamissa ja Välimerellä. Eräällä matkalla purjehdin maailman ympäri. Pidin kovasti tällaisesta elämästä ja odotin innokkaasti, että pääsisin merenkulkuopistoon Szczeciniin isäni jalanjäljissä. Vuonna 1933 aloitin siellä puolitoistavuotisen kurssin pätevöityäkseni perämieheksi. Suunnitelmani kuitenkin raukenivat sellaisten voimien takia, joihin en voinut vaikuttaa.

 Hitler oli noussut valtaan samana vuonna, ja kansallismielisyys tempasi saksalaiset mukaansa. Opiskelijat huutelivat iloisesti ”Heil Hitler!”, mutta minä tiesin äidiltä oppimani perusteella, etten koskaan voisi tehdä niin. Minulta vaadittiin selitys kieltäytymiseeni, mutta sitä ei hyväksytty. Minut erotettiin koulusta. Rehtori oli ystävällinen mies, ja hän antoi minulle kirjeen, jossa todistettiin minun opiskelleen opistossa vuoden. Mitään pätevyyttä en saanut, koska en käynyt kurssia loppuun. Maailmani tuntui romahtavan.

Paine alkaa kasvaa

Puolueettomuuteni johdosta jouduin mustalle listalle. Laivoille en enää päässyt, mutta en saanut mitään muutakaan työtä, joten auttelin äitiä kotona. Hän hankki niukan elannon laittamalla ihmisille ruokaa, ja minä tiskasin ja valmistelin hänelle kasviksia mielelläni. Vuonna 1935, neljä vuotta ennen toista maailmansotaa, elämäni sai jälleen uuden käänteen.

Oskar-setäni asui Gdańskissa, ja kuultuaan vaikeuksistani hän tarjosi minulle töitä ravintolastaan. Hän ja hänen vaimonsa Rosl olivat Jehovan todistajia. Otin huomaavaisen kutsun ilomielin vastaan. He eivät voineet maksaa minulle vakituista palkkaa, mutta tunsin oloni turvallisemmaksi heidän luonaan.

Gdańskista oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen tullut Kansainliiton suojeluksessa oleva vapaakaupunki, jonka hallussa oli laaja maakaistale, niin sanottu Puolan käytävä. Tarkoituksena oli antaa Puolalle yhteys mereen, mutta järjestely eristi Itä-Preussin muusta Saksasta. Tätä Hitler ei voinut hyväksyä. Hänen tunkeutumisensa Puolaan ja sen liittäminen Saksaan käynnistivät toisen maailmansodan.

Jonkin aikaa Gdańskiin tuloni jälkeen setä ja täti ottivat hoiviinsa nuoren miehen, joka oli ollut keskitysleirillä sen vuoksi, että hän oli Jehovan todistaja. Hän kertoi minulle siellä kärsimästään ankarasta kohtelusta. Vähän myöhemmin setä ja täti pidätettiin, koska he kieltäytyivät esittämästä Heil Hitler -tervehdystä, mutta heidät vapautettiin. Tässä vaiheessa Gestapo kuulusteli minuakin, mutta minua ei pidätetty.

Kotona Szczecinissä äiti sai samaan aikaan papereita, joissa minut kutsuttiin Saksan asevoimiin. Äiti kirjoitti minulle heti varovaisen kirjeen, jossa hän pyysi minua käymään katsomassa Naomi-tätiä Pohjois-Ruotsissa. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti: pakene maasta!

Natsivaino

Olosuhteet pahenivat entisestään. Setä ja täti pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa heidät vietiin Stutthofin keskitysleiriin kahden tunnin linja-automatkan päähän Gdańskista. Heitä pidettiin siellä siihen asti, kun sota loppui vuonna 1945. Sain surukseni kuulla, että setä kuoli laivalla, joka kuljetti leirin vankeja länteen päin vastakkaisesta suunnasta lähestyvien neuvostojoukkojen alta. Täti selviytyi kuitenkin elossa, ja hän ryhtyi kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi.

 Kun setä ja täti vietiin Stutthofiin, äiti pidätettiin Szczecinissä, ja hän oli seitsemän kuukautta vankilassa. Sisareni oli mennyt naimisiin erään todistajaperheen pojan kanssa, ja hän oli vankilassa samaan aikaan kuin äiti. Hänen miehensä ja heidän tyttärensä lähetettiin keskitysleireihin. Mies kuoli siellä, ja tytär oli kahdeksan vuotta pahamaineisimpiin kuuluneissa leireissä, muun muassa Belsenissä.

Kerran kun sisarentyttäreni ja muut todistajat kieltäytyivät ompelemasta sotilaille patruunavöitä, heidät pakotettiin seisomaan ulkona ohuissa vaatteissa aamukuudesta iltakuuteen – keskellä marraskuuta. Heidän päivittäiset ruoka-annoksensa supistettiin leipäpalaan ja kannulliseen vettä, ja joka kolmas päivä he saivat tilkan kuumaa keittoa. He nukkuivat paljaalla betonilattialla, jolla ei ollut edes olkia. Tätä jatkui kuusi viikkoa, ja leirin viranomaiset olivat ihmeissään, kun he kaikki pysyivät hengissä.

Pako – minne?

Kun setä ja täti pidätettiin toisen kerran, tiesin, että minun oli ehdottomasti lähdettävä Gdańskista ennen kuin Gestapo palaisi hakemaan minua. Setä oli lainannut minulle hiukan rahaa, ja lopulta pääsin matkustajaksi puolalaiseen laivaan, joka oli menossa Hulliin Englannin itärannikolle. Perille tultuamme sain oleskeluluvan kolmeksi kuukaudeksi, joka oli normaali ulkomaalaisille myönnetty aika.

Suuntasin heti Lontooseen osoitteeseen 34 Craven Terrace, jossa sijaitsi Vartiotorni-seuran haaratoimisto. Siellä tapasin silloisen haaratoimistonvalvojan Pryce Hughesin. Hän järjesti minulle majoituksen sukulaisensa Stanley Rogersin luota Liverpoolista Englannin länsirannikolta. Stanley oli hyvin ystävällinen minulle.

Keväällä 1937 menin kasteelle Liverpoolissa sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Kaipasin kuitenkin yhä merelle, joten ilmoittauduin Liverpoolin merenkulkuopistoon ja suoritin kahdessa kuukaudessa toisen perämiehen tutkinnon. Oleskelulupani oli nopeasti umpeutumassa, joten Liverpoolin ystävät ottivat yhteyttä parlamenttiedustajaansa, ja lupaani jatkettiin vielä kolmella kuukaudella. Sain tarvittavan hengähdystauon.

Purjelaiva Paduassa saamani kokemuksen ansiosta purjehdustaidon opettajani merenkulkuopistossa kiinnostui minusta. Kuultuaan ahdingostani hän neuvoi minua käymään Blue Funnel Line -varustamossa. Siellä tapasin yhden yhtiön johtajista, Lawrence Holtin. Näin hänet uudelleen kahden vuoden kuluttua eräällä varustamon laivalla Liverpoolissa, ja silloin hän tiedusteli, olinko jo suorittanut ensimmäisen perämiehen tutkinnon. Kerroin, että minulta uupui vielä kaksi viikkoa käytännön kokemusta palvelemisesta laivan komentosillalla. Niinpä hän järjesti minut Port Saidiin Egyptiin lähtevään alukseen.

Palattuani Liverpooliin 7. heinäkuuta 1939 suunnittelin suorittavani ensimmäisen perämiehen tutkinnon, mutta se osoittautui mahdottomaksi, sillä sota oli syttymäisillään. Minut lähetettiinkin eräälle laivalle Lontooseen. Kun valtion viranomaiset saivat tietää minusta, he asettivat minulle heti pääsykiellon kaikille laivoille ja halusivat vangita minut vihollisena, koska olin saksalainen. Lawrence Holt puuttui kuitenkin asiaan, ja minulle annettiin töitä Liverpoolista puutarhurina. Mutta toukokuussa 1940 minut pidätettiin, ja kesäkuussa minut lähetettiin Kanadaan höyrylaiva Ettrickillä.

Kanadaan

Ettrickillä oli noin viisituhatta saksalaista, joista puolet oli pakolaisia ja puolet sotavankeja. Pakolaisiin kuului von Lingenin kreivi – kuten me hänet tunsimme – joka oli Saksan entisen keisarin pojanpoika. Kaikki postimme tarkastettiin, ja kun tiedustelu-upseeri näki von Lingenin kuningatar Marylle, Englannin kuningataräidille, osoittaman kirjeen, joka alkoi tervehdyksellä ”Rakas Mary-täti”, hän kyseenalaisti tervehdyksen paikkansapitävyyden. Mutta von Lingen oli oikeassa: Englannin ja Saksan kuninkaalliset perheet olivat läheistä sukua toisilleen. Minulle tämä tapaus vain korosti sodan mielettömyyttä ja turhuutta.

 Aiemmin mainitsemani Stanley Rogers oli palvellut saarnaajaveljenä (kuten Jehovan todistajien matkavalvojia ennen kutsuttiin) Kanadassa maailmansotien välillä. Hän otti yhteyttä sikäläisiin todistajiin, ja nämä puolestaan ottivat yhteyttä minuun ja Tony Steffensiin, toiseen todistajaan, joka myös oli karkotettu. Heidän kirjeensä ja pakettinsa virkistivät meitä hyvin paljon. Olin kaksi ja puoli vuotta yhteensä kahdeksassa eri leirissä, joissa suurimman osan aikaa nikkaroin puupöytiä ja -penkkejä.

Takaisin Englantiin ja vapauteen!

Kun toinen maailmansota läheni loppuaan, minut palautettiin Englantiin ja pantiin Mansaaressa olevaan eristysleiriin. Siellä minua kävi tapaamassa Vartiotorni-seuran Lontoon-haaratoimistosta John Barr – nykyisin Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen – ja hän toi mukanaan joitakin paikallisia todistajia. Pääsin vapaaksi vuonna 1944 ja palasin Stanleyn luokse. Hän oli mennyt naimisiin Nita Thomasin kanssa ja asui Birkenheadissa Merseyjoen satamakaupungissa Liverpoolia vastapäätä. Siellä tutustuin Nitan sisareen Oliveen, ja seuraavana vuonna meidät vihittiin.

Heti kun saimme luvan, matkustimme Oliven kanssa Saksaan katsomaan äitiäni. Oli järkyttävää kulkea läpi tuhottujen kaupunkien, jotka olin tuntenut niin hyvin. Halusin käydä etenkin Hampurissa Laeiszin toimistossa. Yllätyksekseni tapasin siellä kapteeni Pieningin, joka oli ollut Paduan päällikkönä kahdella viimeisellä matkallani vuosina 1928 ja 1929. Hän oli sodan aikana ollut vakinaisessa palveluksessa, ja hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet. Hän oli murtunut mies. Se mitä kuulin ja näin, suretti minua syvästi.

Blue Funnel Line oli jatkuvasti kiinnostunut minusta Kanadan-vuosinani ja otti minut mielellään takaisin töihin palattuani Englantiin. Vuonna 1947 suoritin vihdoin ensimmäisen perämiehen tutkintoni. Seuraavana vuonna Olive aloitti kokoaikaisen sananpalveluksen.

Löydän elämälleni tarkoituksen

Lähdin taas merille, ja matkoillani tapasin todistajia, jotka palvelivat lähetystyössä Kaukoidässä. Mutta vuonna 1947 Lontoossa pidetty konventti teki sydämeeni lähtemättömän vaikutuksen, sillä se auttoi minua päättämään, että Jehovan palveleminen kokoaikaisesti olisi nyt päämääräni. Työnantajani olivat pettyneitä. Mutta vuonna 1952 he antoivat minulle ystävällisesti osa-aikaista toimistotyötä, niin että pääsin Oliven kanssa saarnaamaan kokoaikaisesti. Syvään juurtunut haluni elää merillä oli väistynyt vielä voimakkaamman halun tieltä.

Meistä oli Oliven kanssa suurenmoista saarnata yhdessä, ja saimme auttaa monia ihmisiä Raamatun totuuksien täsmälliseen tuntemukseen (2. Korinttilaisille 3:2, 3). Olen vuosien varrella saanut tehtäviä piiri- ja kierroskonventeissakin. Nykyään palvelen vanhimpana Wirralin niemimaalla Birkenheadin tuntumassa.

Rakas Oliveni kuoli vuonna 1997. Katsellessani taaksepäin voin nähdä, että elämäni alkupuolella kohtasin monia myrskyjä. Mutta Jehovan rakkaudellisessa ohjauksessa purjehdin lopulta tyynillä vesillä rakkaan vaimoni kanssa yli 50 vuoden ajan kaikkein suurimmassa tehtävässä, mitä ihmisellä voi olla: Jehovan palveluksessa.

[Alaviite]

[Kuva s. 18]

Isän ja äidin kanssa vuonna 1914

[Kuvat s. 18, 19]

Saksalainen päästökirjani, johon merkittiin matkani nelimastoisella ”Padualla”

[Kuva s. 21]

Olive-vaimoni kanssa konventissa Lontoossa vuonna 1974