Pienen saaren suuri opetus

RAPA NUI, pinta-alaltaan 170 neliökilometrin suuruinen tuliperäinen, lähes puuton kohouma meressä, on maailman syrjäisin asuinpaikka. * Koko saari on nykyään historiallinen muistomerkki, mikä osaksi johtuu sen moai-kivipatsaista. Ne ovat aikoinaan elinvoimaisena kukoistaneen yhteisön työtä.

Moai-patsaat on veistetty tuliperäisestä kivestä, ja jotkin niistä ovat hautautuneet niin syvälle maahan, että niistä näkyy vain jättimäinen pää. Toisista näkyvissä on myös vartalo, ja joillakin patsailla on yhä ylväästi päälaellaan kivinen pukao-lieriö. Selvä enemmistö lojuu keskeneräisenä louhoksilla tai siellä täällä ikivanhoilla teillä aivan kuin työntekijät olisivat yhtäkkiä heittäneet työvälineet käsistään ja lähteneet kävelemään. Pystyssä olevat patsaat seisovat joko yksinään tai jopa 15 patsaan riveissä, selkä aina merelle päin. Moai-patsaat ovat ymmärrettävistä syistä kiehtoneet jo kauan saarella käyneiden mieltä.

Viime vuosina tiedemiehet ovat alkaneet ymmärtää paitsi noiden kivihahmojen arvoitusta myös sitä, miksi se kukoistava kulttuuri, jonka tuotetta ne ovat, romahti. Päivänvaloon tulleet seikat ovat merkittäviä muutenkin kuin historian kannalta. Encyclopædia Britannican mukaan ne antavat ”nykymaailmalle tärkeän opetuksen”.

Opetus liittyy maapallosta ja varsinkin sen luonnonvaroista huolehtimiseen. Maapallo on tietenkin paljon monimutkaisempi ja biologisesti monimuotoisempi kuin mikään pikkusaari, mutta Rapa Nuin opetusta ei pidä pelkästään sen vuoksi vähätellä. Tarkastellaanpa siksi lyhyesti sen historian etappeja. Lähdemme liikkeelle vuodesta 400, jolloin ensimmäiset perheet saapuivat saareen merikelpoisilla kanooteillaan. Heitä tarkkailivat ainoastaan satojen taivaalla kaartelevien merilintujen silmät.

Paratiisisaari

Saaren kasvivalikoima ei ollut kehuttavan suuri, mutta pensaiden, heinien, saniaisten ja ruohojen lisäksi sitä peittivät runsaat metsät, joissa kasvoi palmuja sekä hauhau- ja toromiropuita. Ainakin kuudenlaiset maalinnut, muun muassa pöllöt, haikarat, rantakanat ja papukaijat, menestyivät tällä syrjäseudulla. Lisäksi Rapa Nui oli ”Polynesian ja luultavasti koko Tyynenmeren alueen monipuolisin merilintujen pesimäpaikka” sanotaan Discover-tiedelehdessä.

Mahdollisesti uudisasukkaiden mukana saareen tuli kanoja ja syötäviä rottia, joita pidettiin suurena herkkuna. Ihmiset toivat tullessaan myös viljelykasveja: taaroja, jamssia, bataatteja, banaaneja ja sokeriruokoa. Maaperä oli hedelmällistä, joten he kävivät heti käsiksi raivaus- ja istutustöihin – jotka jatkuivat sitä mukaa kuin väestö kasvoi. Rapa Nui oli kuitenkin rajallinen alue, ja runsaista metsistä huolimatta siellä oli vain rajallinen määrä puuta.

Rapa Nuin historia

Tietomme Rapa Nuin historiasta perustuvat pääasiassa kolmen tutkimusalan tuloksiin: siitepölyanalyysin, arkeologian ja paleontologian. Siitepölyanalyysissä lampien ja  soiden kerrostumista otetaan siitepölynäytteitä. Niiden avulla saadaan selville kasvilajit ja näiden runsaus satojen vuosien varrelta. Mitä syvemmältä maaperästä näyte otetaan, sitä varhaisempaa aikaa se edustaa.

Arkeologia ja paleontologia keskittyvät esimerkiksi asumuksiin, tarve-esineisiin, moai-kiviin ja ravinnoksi käytettyjen eläinten jäännöksiin. Koska Rapa Nuista löydetyt muistiinmerkinnät on tehty kuvakirjoituksella ja sitä on vaikea tulkita, vuosiluvut ennen eurooppalaisten käyntejä ovat arvioita eikä moniakaan oletuksia voida todistaa vedenpitävästi. Lisäksi seuraavan luettelon rajakohdat eivät ole ehdottomia: jotkin kehitysvaiheet ovat saattaneet alkaa aiemmin tai päättyä myöhemmin. Kaikki lihavoidut ajankohdat ovat yleistä ajanlaskua.

400 Noin 20–50 polynesialaista uudisasukasta saapuu luultavasti 15-metrisillä tai vielä pitemmillä kaksoiskanooteilla, joiden kumpikin puolisko kestää yli 8000 kilon painon.

800 Puiden siitepölyn määrä kerrostumissa vähenee, mikä viittaa siihen, että metsiä hävitetään. Ruohojen siitepöly lisääntyy, kun ruoho levittäytyy paljaaksi raivatuille alueille.

900–1300 Noin kolmannes ravinnoksi pyydettyjen eläinten luista on delfiinien luita. Saarelaiset tuovat delfiinejä avomereltä kookkailla kanooteilla, jotka on rakennettu suurten palmujen rungoista. Puista saadaan raaka-aineita myös välineisiin, joilla moai-patsaat siirretään paikoilleen ja nostetaan pystyyn. Näiden veistäminen on tässä vaiheessa hyvässä vauhdissa. Peltoalan kasvu ja polttopuun tarve kutistavat metsiä pikkuhiljaa.

1200–1500 Moai-hahmojen veistäminen on huipussaan. Rapa Nui käyttää valtavasti luonnonvaroja noiden patsaiden ja niiden seremoniallisten jalustojen rakentamiseen. Arkeologi Jo Anne Van Tilburg kirjoittaa: ”Rapa Nuin sosiaalinen rakenne kannusti voimakkaasti yhä useampien ja suurempien patsaiden valmistamiseen.” Hän jatkaa: ”Noin 800–1300 vuoden aikana veistettiin suunnilleen tuhat patsasta – – mikä on yksi patsas aina 7–9:ää ihmistä kohden silloin kun väestön arvellaan olleen suurimmillaan.”

Ilmeisesti patsaita ei palvottu, joskin niillä oli oma osansa hautajais- ja maanviljelyriiteissä. Niitä on ehkä pidetty henkien olinpaikkoina. Nähtävästi ne myös kuvastivat rakentajiensa voimaa, asemaa ja sukujuuria.

1400–1600 Väestöä on enimmillään 7000–9000 henkeä. Viimeisetkin metsätilkut  häviävät, ja osittain tämä johtuu siitä, että alkuperäiset linnut kuolevat sukupuuttoon eivätkä ole enää pölyttämässä puita ja levittämässä niiden siemeniä. ”Joka ikinen alkuperäinen maalintu hävisi”, kertoo Tiede 2000 -lehti. Metsien hävittämistä edistivät myös rotat, jotka löytöjen perusteella söivät palmunsiemeniä.

Maa altistuu pian eroosiolle, joet alkavat kuivua, ja vesivarat hupenevat. Vuoden 1500 tietämillä delfiinien luita ei enää näy, mikä johtunee siitä, ettei saaressa ole jäljellä tarpeeksi suuria puita merikelpoisten kanoottien tekemiseen. Viimeinenkin mahdollisuus lähteä saarelta on nyt mennyt. Merilinnut häviävät, kun ihmisten ruokatilanne kiristyy. Kanoja syödään enemmän.

1600–1722 Sato niukkenee, kun puut on hävitetty, maata raivataan yhä enemmän ja maaperä köyhtyy. Suuri osa väestöstä näkee nälkää. Rapa Nui jakautuu kahdeksi kilpailevaksi liittoumaksi. Ensimmäiset merkit yhteiskunnallisesta kaaoksesta ilmaantuvat, mahdollisesti jopa kannibalismista. Koittaa soturien mahtiaika. Ihmiset vetäytyvät asumaan luolien suojaan. Noin vuonna 1700 väkiluku romahtaa kahdentuhannen paikkeille.

1722 Hollantilainen tutkimusmatkailija Jacob Roggeveen löytää saaren ensimmäisenä eurooppalaisena. On pääsiäinen, joten hän nimittää saaren Pääsiäissaareksi. Hän kirjoittaa ensivaikutelmastaan: ”Emme nähneet muuta kuin köyhyyttä ja autiutta.”

1770 Näihin aikoihin Rapa Nuissa jäljellä olevat kilpailevat klaanit alkavat kaataa toistensa patsaita. Kun brittiläinen tutkimusmatkailija, kapteeni James Cook käy saaressa vuonna 1774, hän näkee monia kaadettuja patsaita.

1804–63 Yhteydet muihin kulttuureihin lisääntyvät. Orjuus, joka on nyt yleistä Tyynenmeren alueella, ja taudit vaativat armottoman veron. Perinnäinen Rapa Nuin kulttuuri katoaa lähes kokonaan.

1864 Kaikki moai-patsaat on kaadettu, ja monista on tarkoituksellisesti hakattu pää irti.

1872 Saaressa elää enää 111 alkuperäisasukasta.

Rapa Nui liitettiin Chileen vuonna 1888. Väestöön on sekoittunut muualtakin tulleita, ja asukasluku on viime aikoina ollut 2100 hengen tietämissä. Chile on julistanut koko saaren historialliseksi muistomerkiksi. Monia patsaita on nostettu uudelleen pystyyn, kun Rapa Nuin ainutlaatuista luonnetta ja historiaa on ryhdytty suojelemaan.

Opetus nykypolville

Miksi Rapa Nuin asukkaat eivät nähneet, mitä kohti he olivat menossa, ja yrittäneet estää katastrofia? Seuraavassa tutkijoiden ajatuksia tilanteesta.

”Metsä ei kadonnut hetkessä vaan pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana. – – Mahdolliset hitaasta metsätuhosta varoittavat äänet olisivat kilpistyneet veistäjien, virkamiesten ja päälliköiden omiin etuihin.” (Discover-tiedelehti.)

”Hinta, jonka he maksoivat valitsemastaan tavasta toteuttaa hengellisiä ja poliittisia näkemyksiään, oli saarimaailma, josta monessa suhteessa tuli pelkkä varjo entisestään.” (Easter Island—Archaeology, Ecology, and Culture.)

”Rapa Nuin tapahtumat näyttävät osoittavan, että hallitsematon kasvu ja ympäristön hyväksikäyttö yli sen sietorajan eivät ole ainoastaan teollistuneen maailman ominaispiirteitä, vaan ne kuuluvat ihmisluontoon.” (National Geographic.)

Entä jos ihmisluonto ei muutu nykyään? Entä jos ihmiskunta vain jatkaa maapallolla – avaruudessa olevalla saarellamme – ekologisesti kestämätöntä elämäntapaa? Erään kirjoittajan mielestä meillä on yksi suuri etu verrattuna Rapa Nuin asukkaisiin. Meillä on varoittavina esimerkkeinä ”muiden tuhoon tuomittujen yhteiskuntien historia”.

Voitaisiin kuitenkin kysyä, kiinnittävätkö ihmiset huomiota noihin esimerkkeihin? Massiivinen metsien hävittäminen ja  yhä uusien maapallon eliöiden kuoleminen sukupuuttoon hälyttävällä vauhdilla viittaavat kielteiseen vastaukseen. Linda Koebner kirjoittaa: ”Yhden tai kahden tai viidenkymmenen lajin hävittäminen johtaa seurauksiin, joita emme kykene ennustamaan. Sukupuutot aiheuttavat muutoksia jo ennen kuin ymmärrämme niiden vaikutuksia.” (Zoo Book.)

Ilkivallantekijä, joka irrottaa lentokoneesta niitin kerrallaan, ei tiedä, mikä niitti koituu koneelle tuhoksi, mutta kun tuo ratkaiseva niitti on poistettu, koneen kohtalo on sinetöity, vaikkei se ehkä putoa alas heti seuraavalla lennolla. Samoin ihmiset ovat poistamassa maapallon eläviä ”niittejä” 20000 lajin vuosivauhdilla, eikä tahti näytä hidastuvan! Kuka tietää, mikä on se piste, josta ei enää ole paluuta? Ja vaikuttaisiko sellainen ennakkotieto oikeastaan mihinkään?

Kirjassa Easter Island—Earth Island esitetään huomionarvoinen ajatus: ”Se joka kaatoi viimeisen puun [Rapa Nuissa], saattoi nähdä, että kyseessä oli viimeinen puu. Mutta hän silti kaatoi sen.”

”Meidän täytyy vaihtaa uskontoamme”

”Sikäli kuin toivoa on jäljellä”, jatketaan kirjassa Easter Island—Earth Island, ”sitä on varmasti siinä ajatuksessa, että meidän täytyy vaihtaa uskontoamme. Nykyiset talouskasvun, tieteen ja teknologian, jatkuvasti nousevan elintason ja kilpailun jumalamme – jumaluudet joita pidämme kaikkivoipina – ovat kuin Pääsiäissaaren jalustoilla seisovat jättiläispatsaat. Jokainen kylä kilpaili naapuriensa kanssa siitä, mikä kylä nostaisi pystyyn suurimman patsaan. – – Luonnonvaroja kuluttavaan – – mutta tarkoituksettomaan veistämiseen, siirtämiseen ja pystyttämiseen keskitettiin yhä enemmän voimia.”

Muuan viisas mies sanoi kerran: ”Ihmisen tie [ei] kuulu hänelle. Miehelle, joka vaeltaa, ei kuulu edes askeleensa ohjaaminen.” (Jeremia 10:23.) Ainoastaan Luojamme voi näyttää meille, miten ’ohjata askeleemme’. Ainoastaan hän kykenee myös nostamaan meidät ylös onnettomasta tilastamme. Hän on antanut tästä lupauksen Sanassaan, Raamatussa, johon on lisäksi kirjoitettu muistiin monia hyviä ja huonoja esimerkkejä menneistä kulttuureista. Tämä kirja voi todellakin olla ’valo tiellemme’ näinä pimeinä aikoina (Psalmit 119:105).

Aikanaan tuo tie johtaa tottelevaiset ihmiset rauhan ja runsauden paratiisiin – uuteen maailmaan, johon tulee kuulumaan myös pieni Tyynestämerestä esiin pistävä maatilkku nimeltä Rapa Nui (2. Pietarin kirje 3:13).

[Alaviite]

[Kartta s. 23]

(Ks. painettu julkaisu)

Pääsiäissaari

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuva s. 23]

Patsaita veistettiin noin tuhat kappaletta

[Kuvat s. 25]

Koko maapallosta tulee paratiisi syrjäisiä saaria myöten