Etelämanner –  vaikeuksissa oleva maanosa

KUN astronautit katselevat maapalloa avaruudesta, planeettamme silmiinpistävin piirre on Etelämantereen jääpeite. Se ”säteilee valoa maailman pohjalta kuin suuri, valkoinen lyhty”, he kuvailevat. (Antarctica: The Last Continent.)

Etelämantereella on noin 30 miljoonaa kuutiokilometriä jäätä, ja sellaisena se on kuin valtava jäädytyskone. Maanpinnalle satava lumi tiivistyy vähitellen jääksi. Maan vetovoima panee jään liikkumaan hitaasti rannikolle päin, missä se liukuu mereen ja muodostaa massiivisia lauttajäitä (ks. tekstiruutua s. 18).

Kutistuvat lauttajäät

Viime vuosina monet lauttajäät ovat sulaneet kiihtyvällä vauhdilla, ja jotkin niistä ovat kadonneet tyystin. Vuonna 1995 tuhat kilometriä pitkästä Larsenin lauttajäästä lohkesi erään raportin mukaan reilun tuhannen neliökilometrin laajuinen pala, joka hajosi tuhansiksi jäävuoriksi.

Jääpeitteen kutistuminen on tähän mennessä vaikuttanut lähinnä Antarktiksen niemimaahan, s-kirjaimen muotoiseen niemeen, joka on jatkoa Etelä-Amerikan Andeille. Sen lämpötila on kuluneiden 50 vuoden aikana noussut 2,5 astetta. Niinpä Rossinsaari, joka aiemmin oli jäiden saartama, voidaan nyt kiertää laivalla ympäri. Jääpeitteen vetäytymisestä on ollut seurauksena myös se, että kasvillisuus on lisääntynyt huimasti.

Koska merkittävää sulamista on havaittu ainoastaan tuolla niemimaalla, jotkut tiedemiehet eivät ole vakuuttuneita siitä, että sulaminen viittaisi maapallon ilmaston lämpenemiseen. Mutta erään norjalaisen tutkimuksen mukaan myös pohjoisen napaseudun jääpeite olisi kutistumassa. (Pohjoisnapa ei sijaitse maalla, joten suuri osa sitä ympäröivästä jäästä on merijäätä.) Kaikki nämä muutokset sopivat tuon tutkimuksen mukaan malliin, jonka avulla pyritään ennustamaan ilmaston lämpenemistä.

Etelämanner ei kuitenkaan pelkästään reagoi lämpötilan muutoksiin. Sitä on sanottu ”maapallon ilmaston elintärkeäksi moottoriksi”. Jos tämä pitää paikkansa, muutosten jatkuminen mantereella saattaa vaikuttaa tulevaisuuden ilmasto-oloihin.

Samaan aikaan korkealla Etelämantereen yläpuolella on ilmakehän otsonikerrokseen ilmaantunut aukko, joka on kaksi kertaa Euroopan suuruinen. Otsoni, eräs hapen muoto, suojaa maapalloa haitalliselta ultraviolettisäteilyltä, joka vahingoittaa silmiä ja aiheuttaa ihosyöpää. Säteilyn lisääntyminen on pakottanut Etelämantereen tutkijat suojaamaan ihonsa auringolta ja käyttämään suoja- tai aurinkolaseja, joissa on erityiset heijastavat kalvot. Vain aika näyttää, missä määrin otsonikato on vaikuttanut siellä kausittain eläviin eläimiin.

Haavoittuva manner – kävele varovasti

Tällainen otsikko voisi olla sopiva tervetulotoivotus Etelämantereelle saapuville matkailijoille. Syitä on Australian Etelämanner-jaoston mukaan useita. Ensinnäkin mantereen luonto on yksinkertaisten ekologisten suhteidensa vuoksi erittäin herkkä häiriöille. Toiseksi kasvit kasvavat niin hitaasti, että jalanjälki sammalmatolla saattaa näkyä vielä kymmenen vuoden kuluttua. Vahingoittuneet tai heikentyneet kasvit ovat mantereen rajujen tuulten armoilla, ja niiden tuiverruksessa saattaa kuolla kokonaisia kasviyhdyskuntia. Kolmanneksi jätteiden hajoaminen voi äärimmäisessä kylmyydessä kestää kymmeniä vuosia. Neljänneksi ihmiset saattavat huomaamattaan tuoda mukanaan  mikroskooppisen pieniä vieraita eliöitä tälle eristyneelle ja siksi haavoittuvalle mantereelle. Ja lopuksi turistit ja tutkijat liikkuvat yleensä rannan tuntumassa – juuri niillä paikoilla, joilla myös eläimillä ja kasveilla olisi suotuisimmat elinmahdollisuudet. Nämä alueet käsittävät ainoastaan kaksi prosenttia maa-alasta, joten on helppo ymmärtää, miksi Etelämantereella voisi nopeasti tulla ahdasta. Herääkin kysymys, kuka tätä valtavaa maanosaa valvoo.

Kuka määrää Etelämantereella?

Etelämantereelta on vaatinut alueita seitsemän maata, mutta kokonaisuutena se on sikäli poikkeuksellinen, ettei se ole minkään hallituksen alaisuudessa eikä sillä ole kansalaisia. ”Etelämanner on maapallon ainoa maanosa, jonka hallinto perustuu yksinomaan kansainvälisiin sopimuksiin”, kertoo Australian Etelämanner-jaosto.

Etelämannerta koskevan sopimuksen allekirjoitti aikoinaan 12 valtiota, ja se astui voimaan 23. kesäkuuta 1961. Sopimusvaltioiden määrä on sittemmin kasvanut yli 40:een. Sopimuksessa todetaan sen tavoitteesta: ”On koko ihmiskunnan etujen mukaista, että Etelämannerta tulevaisuudessakin pysyvästi käytetään vain rauhanomaisiin tarkoituksiin ja että se ei joudu kansainvälisten ristiriitojen näyttämöksi tai kohteeksi.”

Tammikuussa 1998 astui voimaan Etelämannersopimukseen liittyvä ympäristönsuojelupöytäkirja. Se kieltää kaiken kaivostoiminnan ja mineraaliesiintymien hyödyntämisen mantereella vähintään 50 vuodeksi. Lisäksi se nimeää mantereen ja siitä riippuvat meren ekosysteemit ”rauhalle ja tieteelle omistetuksi luonnonsuojelualueeksi”. Sotilaallinen toiminta, kaikenlaisten aseiden kokeilu ja radioaktiivisten jätteiden sijoittaminen on kielletty. Alueelle ei saa tuoda edes vetokoiria.

Etelämannersopimusta on ylistetty ”ennennäkemättömäksi esimerkiksi kansainvälisestä yhteistyöstä”. Jäljellä on silti vielä monia ongelmia, muun muassa kysymys täysivaltaisuudesta. Kuka esimerkiksi valvoo, että sopimusta noudatetaan, ja millä tavalla? Entä miten sopimusvaltiot suhtautuvat nopeasti lisääntyvään turismiin, joka voi uhata mantereen herkkää ekologiaa? Viime vuosina napaseudulla on käynyt vuosittain yli 7000 turistia laivalla, ja määrän odotetaan kaksinkertaistuvan lähiaikoina.

Tulevaisuus voi tuoda tullessaan muitakin haasteita. Mitä jos tiedemiehet esimerkiksi löytävät arvokkaita mineraaliesiintymiä tai öljylähteitä? Estääkö sopimus tällaisten löytöjen vanavedessä usein seuraavan kaupallisen hyödyntämisen ja saastumisen? Sopimuksia voidaan muuttaa, eikä Etelämannersopimus ole poikkeus. Tämä mahdollisuus sisältyykin jo sen 12. artiklaan, jonka mukaan sitä ”voidaan muuttaa milloin hyvänsä – – sopimuspuolten yksimielisellä suostumuksella”.

Mikään sopimus ei tietenkään pysty suojelemaan Etelämannerta nykyisen teollistuneen maailman saasteilta. Olisi suuri vahinko, jos tuo maapallon pohjalla loistava ”valkoinen lyhty” turmeltuisi ihmisten ahneuden ja piittaamattomuuden kauaskantoisten seurausten takia! Sen vahingoittaminen merkitsee kuitenkin koko ihmiskunnan vahingoittamista. Jos Etelämanner opettaa meille jotakin, niin ainakin sen, että maapallo on ihmisruumiin tavoin järjestelmä, jonka kaikki osat ovat riippuvaisia toisistaan ja jonka Luoja on suunnitellut täydellisesti ylläpitämään elämää ja tuomaan meille iloa.

[Tekstiruutu/Kuva s. 18]

MIKÄ ON LAUTTAJÄÄ?

Korkealla Etelämantereen sisäosissa maahan satavasta lumesta syntyvät jäävirrat etenevät rannikkoa kohti, osa jopa kilometrin vuodessa satelliittien ottamien tuoreiden tutkakuvien perusteella. Monet niistä yhtyvät toisiinsa vielä suuremmiksi virroiksi. Mereen liukuessaan ne muodostavat kelluvia lauttajäitä, joista suurin on Rossin lauttajää (kuvassa). Siihen valuu jäätä ainakin seitsemästä jäävirrasta. Se on pinta-alaltaan Ranskan kokoinen ja paikoin jopa kilometrin paksuinen. *

Normaalisti lauttajää ei kutistu. Kun jäävirrat tuovat siihen uutta jäätä, sen ulkoreuna työntyy kauemmas merelle hieman samaan tapaan kuin hammastahna puristuu ulos putkilosta. Siellä lautasta irtoaa lopulta valtavia lohkareita (mitä sanotaan poikimiseksi), ja näistä tulee jäävuoria. Jotkin niistä ovat ”jopa 13000 neliökilometrin laajuisia”, sanotaan The World Book Encyclopediassa. Viime vuosina jäävuoria on kuitenkin alkanut syntyä entistä nopeammin ja lauttajäät ovat kutistuneet, osa on jopa hävinnyt kokonaan. Merenpinta ei kuitenkaan nouse tämän johdosta, koska lauttajää jo kelluu ja syrjäyttää näin painonsa verran vettä. Jos kuitenkin mannerjää sulaisi, se olisi sama kuin jos mereen tyhjennettäisiin 30 miljoonaa kuutiokilometriä vettä! Merenpinta nousisi noin 65 metriä!

[Alaviite]

[Kuva]

Rossin lauttajäästä irtoaa valtavia jäälohkareita. Tämä lauttajää kohoaa noin 60 metrin korkeuteen merenpinnasta

[Lähdemerkintä]

Tui de Roy

[Kuva s. 20]

Weddellinhylkeen kuutti

[Lähdemerkintä]

Kuva: Commander John Bortniak, NOAA Corps