Pitäisikö ihmisen ilmaista surunsa?

TOHTORI Elisabeth Kübler-Ross sanoo kirjassaan On Children and Death: ”Hyvin monet aikuiset kärsivät sen vuoksi, etteivät he koskaan ole selvittäneet lapsuudessa kokemaansa ahdistusta. Lasten täytyy siis antaa surra ilman, että heidät leimataan itkupilleiksi tai että he saavat kuulla sen järjettömän väitteen, että ’miehet eivät itke’.”

Tämä asenne eroaa jyrkästi siitä joissakin maissa vallalla olevasta ajatuksesta, että mitään tunteita ei pidä näyttää.

Erään hautausurakoitsijan kokemus

Tätä vastakohtaisuutta valaisevat ne huomiot, joita Herätkää!-lehden haastattelema newyorkilainen hautausurakoitsija Robert Gallagher on tehnyt. Häneltä kysyttiin, huomaako hän mitään eroa siinä, miten ihmiset ilmaisevat surua, kun verrataan Amerikassa syntyneitä ja niitä siirtolaisia, jotka ovat tulleet latinalaisista maista.

”Kyllä huomaan. Kun aloitin tässä ammatissa 50-luvulla, alueellamme oli paljon ensimmäisen sukupolven italialaisperheitä. He olivat hyvin tunteellisia. Nykyisin olemme hautajaisissa tekemisissä heidän lastensa ja lastenlastensa kanssa, ja paljon entisestä tunteesta on kadonnut. He eivät näytä tunteitaan niin voimakkaasti.”

Raamatun aikoina heprealaiset ilmaisivat surunsa ja yleensäkin tunteensa. Pane merkille, kuinka Raamattu kuvailee Jaakobin reaktiota, kun hänet oli saatu uskomaan, että villipeto oli syönyt hänen poikansa Joosefin: ”Jaakob repäisi viittansa, puki säkkivaatteen vyötäisilleen ja suri poikaansa pitkän aikaa. Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: ’Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo.’ Ja isä itki Joosefia.” (1. Mooseksen kirja 37:34, 35, vuoden 1992 kirkkoraamattu; kursivointi meidän.) Jaakob ei siis hävennyt itkeä menetettyä poikaansa.

Erilainen kulttuuri, erilainen reaktio

Kulttuureissa on tietenkin eroja. Otetaanpa esimerkiksi Nigeria. Vaikka perheessä on usein monta lasta ja erilaisten sairauksien vuoksi kuolema on alituinen  vieras, niin monissa osissa maata ”lapsen kuollessa surua ilmaistaan voimakkaasti, erityisesti jos hän on esikoinen ja vielä enemmän jos hän on poika”, sanoi eräs kirjoittaja, jolla on 20 vuoden kokemus Afrikassa elämisestä. ”Ero on siinä, että Nigeriassa suru on lyhytaikaista ja voimakasta. Se ei kestä kuukausia tai vuosia.”

Välimeren tai Latinalaisen Amerikan maissa ihmiset ovat kasvaneet ympäristössä, jossa spontaaneja reaktioita pidetään normaaleina. Iloa ja surua ilmaistaan siellä julkisesti. Tervehdykset eivät rajoitu kädenpuristukseen; niihin kuuluu lämmin halaus. Samoin surua ilmaistaan tavallisesti avoimesti itkemällä ja valittamalla.

Kirjailija Katherine Fair Donnelly sanoo, että sureva isä ei ainoastaan joudu kohtaamaan lapsen menettämisestä aiheutuvaa psyykkistä iskua vaan hän myös pelkää menettävänsä miehisen identiteettinsä, jos hän näyttää tuskansa julkisesti. Donnelly selittää kuitenkin, että lapsen menetys antaa oikeuden ”ylittää tunnepohjaiselle käytökselle asetetun kieltojen ja käskyjen rajan. Rehellinen tunteenpurkaus, jonka aikana surun kyyneleet puhdistavat sielun, on verrattavissa haavan avaamiseen infektion poistamiseksi.”

Surun ilmaiseminen on siis joissakin maissa yleisempää kuin toisissa. Mutta suremista tai kyyneliin puhkeamista ei tule pitää merkkinä heikkoudesta. Jopa Jeesus Kristus ”puhkesi kyyneliin”, kun hänen ystävänsä Lasarus kuoli, vaikka hän tiesikin pian herättävänsä tämän henkiin (Johannes 11:35).

[Huomioteksti s. 14]

Jaakob ei hävennyt itkeä menetettyä poikaansa