Sokeriruoko – heinäkasvien jättiläinen

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

MITÄ tekisimmekään ilman sokeria? Olisi liioiteltua sanoa, että maailman meno pysähtyisi, mutta monien ihmisten ruokavaliota täytyisi kyllä muuttaa olennaisesti, jos sokeri poistuisi käytöstä. Suurimmassa osassa maailmaa sokeria nautitaan päivittäin, minkä vuoksi sen tuotanto on maailmanluokan toimintaa.

Miljoonat ihmiset Kuubasta Intiaan ja Brasiliasta Afrikkaan viljelevät sokeriruokoa. Yhteen aikaan sokerin tuottaminen oli kirkkaasti maailman suurin ja tuottoisin elinkeino. Voidaan sanoa, että sokeriruoko on muovannut maailmaa enemmän kuin moni muu kasvi.

Haluaisitko tietää enemmän tästä merkittävästä kasvista? Lähde siinä tapauksessa mukaamme sokeriruo’on viljelyalueelle Queenslandiin Australiaan. Vaikkei tämä alue ole mikään suuri sokeriruo’on tuottaja, tehokas viljely ja käsittelymenetelmät ovat nostaneet sen maailman johtavien raakasokerin viejien joukkoon.

Käynti viljelyalueella

Ilma on kuuma ja kostea. Tropiikin aurinko porottaa pellolle, jolla kasvaa kypsää sokeriruokoa. Leikkuupuimurin näköinen valtava kone etenee hitaasti korkean viljelmän läpi katkaisten ruokoja ja syytäen niiden paloiteltuja varsia vierellä kulkevaan vaunuun. Katkaistuista ruo’oista valuu pian sokerimehua, ja ilmassa alkaa leijua imelä haju. Tämän tärkeän heinäkasvin arvokas mehu on aloittanut matkansa viljelmältä sokeriastiaan pöydällesi.

Vielä jokin aika sitten sokeriruoko leikattiin työläästi käsin täällä Australiassa, kuten monissa muissa maissa yhä tehdään. Kuvittele miltä se näyttää. Työntekijät katkovat ruokoa käsin. Rivi hikisiä leikkaajia kulkee pellolla hitaasti eteenpäin. Lähes sotilaallisen täsmällisesti he pyöräyttävät kainaloonsa nipun pystysuoria varsia ja taivuttavat niitä sitten voimakkaasti sivuun saadakseen niiden yhteisen tyven näkyviin. Kuuluu vain suhahdus ja napsaus, kun työntekijät heilauttavat jäntevästi pitkiä veitsiään ja kaatavat ruo’ot maan tasalle. Nakattuaan ne sivuun siisteihin riveihin he siirtyvät seuraavan tuppaan luo. Tämä menetelmä on vähitellen jäämässä pois käytöstä kaikkialla maailmassa, kun yhä useammat maat ovat koneistamassa korjuuta.

Australiassa sokeriruokoa viljellään pääasiassa runsaan kahdentuhannen kilometrin pituisella rannikkokaistaleella, joka on suurimmalta osin samansuuntainen kuin  kuuluisa Iso valliriutta (ks. kirjoitusta ”Vierailu Isolla valliriutalla” Herätkää!-lehdestä 8.6.1991). Sokeriruoko viihtyy lämpimässä, kosteassa ilmastossa, jollainen täällä vallitsee ympäri vuoden. Viljelijöitä on noin 6500, ja he asuvat enimmäkseen pienillä perhetiloilla, joita on siellä täällä pitkin rannikkoa kuin rypäleterttuja viiniköynnöksessä.

Pitkän ajomatkan päätteeksi näemme kaukana sokerikaupunki Bundabergin, joka sijaitsee itärannikon puolivälissä. Laskeutuessamme alas pienen kukkulan rinnettä pitkin eteemme avautuu huikea näkymä: hiljalleen aaltoilevaa sokeriruokomerta riittää silmän kantamattomiin! Ja miten monia värisävyjä siinä onkaan! Ruo’ot kypsyvät eri pelloilla eri aikaan, joten näistä muodostuu eloisa mosaiikki, jossa on vihreän ja kullan monia sävyjä sekä pieniä suklaanruskeita läikkiä siellä, missä pelto on tänä vuonna jätetty kesannoksi tai mistä sato on äskettäin korjattu.

Vuoden viilein kuukausi on heinäkuu, ja sadon korjaaminen ja ruokojen murskaaminen ovat juuri alkaneet. Tätä jatkuu joulukuuhun asti sitä mukaa kuin satoa kypsyy. Nyt meitä kiinnostaa lähteä sokeritehtaaseen katsomaan, mitä pellolta korjatulle ruo’olle tapahtuu. Mutta kun ehdotetaan, että tutustuisimme ensin hiukan itse sokeriruokoon, päätämmekin pysähtyä alkajaisiksi koeasemalle, joka tälle alueelle on perustettu. Siellä tutkijat kehittelevät uusia lajikkeita ja tekevät tutkimusta parantaakseen sokeriruo’on viljelyä ja tuotantoa.

Alkuperä ja viljely

Tutkimusasemalla muuan avulias agronomi kertoo meille mielellään sokeriruo’osta ja sen viljelemisestä. Kasvi on peräisin Kaakkois-Aasian ja Uuden-Guinean sademetsistä ja on varsinainen jättiläinen heinäkasvien heimossa, johon kuuluu monenlaisia lajeja ruohoista ja viljakasveista puumaisiin bambuihin. Niiden kaikkien lehdissä syntyy yhteyttämisen tuloksena sokeria. Sokeriruoko on kuitenkin siinä mielessä erilainen, että se tuottaa sokeria valtavasti ja varastoi sen sitten kuitumaisiin varsiinsa makeana mehuna.

Sokeriruo’on viljely oli laajalti tunnettua muinaisessa Intiassa. Maahan tunkeutuneisiin Aleksanteri Suuren sotajoukkoihin kuuluneet kirjurit panivat merkille vuonna 327 eaa., että paikalliset asukkaat ”pureskelivat suussaan suurenmoista ruokoa, joka tuotti eräänlaista hunajaa ilman mehiläisten apua”. Kun maapallon tutkiminen ja yleinen kehitys saivat vauhtia 1400-luvulla, sokeriruo’on viljely levisi kuin kulovalkea. Nykyään lajikkeita on tuhansia, ja yli 80 maata tuottaa yhdessä vuosittain noin miljardin tonnin sadon.

Suurimmassa osassa maailmaa sokeriruo’on istuttaminen on kovaa työtä. Kypsien  ruokojen varret pilkotaan noin 40 senttimetrin palasiksi, jotka sitten istutetaan vakoihin puolentoista metrin etäisyydelle toisistaan. Jokaisesta pistokkaasta kasvaa noin 8–12 vartta, jotka kypsyvät 12–16 kuukaudessa. Käveleminen tiheän täysikasvuisen viljelmän läpi voi olla aavemainen kokemus. Varret ja tuuhea lehdistö kohoavat jopa neljän metrin korkeuteen. Oliko tuo kahina tuolla vain tuulen aiheuttama, vai liikahtiko siellä ehkä käärme tai jokin jyrsijä? Taitaa olla aika vetäytyä kaiken varalta turvaan aukealle paikalle!

Tutkijat etsivät keinoja torjua sokeriruo’on tuholaisia ja sairauksia. Monet tutkimukset ovat tuottaneet jonkin verran tulosta, mutta eivät kaikki. Esimerkiksi vuonna 1935 viranomaiset toivat Pohjois-Queenslandiin jättiläiskonnia saadakseen hävitettyä erään kiusallisen kuoriaisen. Valitettavasti tuolle konnalle maistui paremmin muu runsaana esiintynyt ruoka, ja lisäännyttyään reipasta vauhtia siitä itsestään on tullut huomattava tuholainen kautta Koillis-Australian.

Poltetaanko ne ennen korjuuta?

Myöhemmin illan pimennyttyä katsomme ihmeissämme, kun paikallinen viljelijä sytyttää kypsän satonsa palamaan. Muutamassa sekunnissa pieni pelto on ilmiliekeissä, ja tuli leiskahtelee korkealle kohti tummaa taivasta. Tällä tavalla sokeriruo’oista poistetaan lehdet ja muut osat, jotka haittaavat sadon korjuuta ja käsittelyä. Viime aikoina tämä näyttävä vaihe on kuitenkin yhä useammin jätetty väliin; puhutaan vihreän sokeriruo’on korjuusta. Sen lisäksi että kasveista saadaan tällöin enemmän sokeria, maan pinnalle jää suojaava kate, joka osaltaan ehkäisee eroosiota ja rikkaruohojen kasvua.

Monissa sokeriruokoa viljelevissä maissa sato korjataan vielä nykyäänkin käsin, mutta entistä useammat maat ovat siirtyneet käyttämään valtavia koneita. Nämä jättimäiset mönkijät kaivautuvat läpi korkeiden viljelmien katkaisten varret, riipien niistä lehdet ja pilkkoen ne sitten automaattisesti pieniksi palasiksi, jotka ovat valmiita käsiteltäväksi. Kun yksi sadonkorjaaja saattaa leikata keskimäärin viisi tonnia ruokoa päivässä työläästi käsivoimin, koneet pystyvät käsittelemään vaivatta jopa 300  tonnia ruokoa päivässä. Kultakin viljelmältä saadaan vuosittainen sato usean vuoden ajan, ennen kuin kasvien sokeripitoisuus heikkenee ja ne täytyy korvata uusilla pistokkailla.

Kun sokeriruoko on leikattu, se täytyy käsitellä pikaisesti, sillä sen sisältämä sokeri pilaantuu nopeasti. Jotta kuljetus tehtaille kävisi helposti, Queenslandin viljelyalueille on rakennettu kapearaiteisia rautateitä runsaan neljäntuhannen kilometrin pituudelta. Niillä kulkevat pikkuiset veturit ovat värikäs näky maaseudulla, kun ne vetävät perässään kymmeniä täydessä sokeriruokolastissa olevia vaunuja.

Tehtaan läpi

Kiertokäynti sokeritehtaalla on mielenkiintoinen kokemus. Ensimmäisinä silmiin osuvat vaunujonot, jotka odottavat lastinsa purkamista. Sen jälkeen valtavat leikkurit ja telat murskaavat ruo’ot ja puristavat sokerimehun kuiduista. Puristusjäte, bagassi, kuivataan ja käytetään tehtaan polttoaineena. Ylijäämää myydään lisäksi paperi- ja rakennusteollisuuden käyttöön.

Seuraavaksi sokerimehusta poistetaan epäpuhtaudet, ja jäljelle jää kirkastettu mehu. Talteen otetut epäpuhtaudet, sakka, hyödynnetään lannoitteina. Sivutuotteena syntyy myös melassia, jota käytetään karjanrehuna sekä raaka-aineena rommin ja teollisuusspriin tislaamisessa. Ei voi kuin ihmetellä sokeriruo’on monikäyttöisyyttä ja sen käsittelyn tehokkuutta.

Tämän jälkeen mehu väkevöidään siten, että siitä haihdutetaan keittämällä liika vesi pois. Siihen lisätään pieniä sokerikiteitä, ja kun nämä ovat kasvaneet halutun kokoisiksi, ne erotetaan liuoksesta ja kuivataan. Tuloksena on ruskeaa raakasokeria. Kun sitä puhdistetaan vielä lisää, saadaan tuttua valkoista hienosokeria, jota monilla ihmisillä on omassa ruokapöydässään.

Ehkäpä teesi tai kahvisi maistuu hiukan tavallista makeammalta tehtyäsi tämän kiinnostavan ja havainnollisen kiertokäynnin sokeriruo’on viljelyalueelle. Mikäli sinulla on sokeritauti, sinun täytyy tietysti unohtaa sokeri ja käyttää sen tilalla jotain korviketta.

Meihin ainakin on tehnyt vaikutuksen Hänen monipuolisuutensa ja nerokkuutensa, joka on suunnitellut ja saanut sitten kasvamaan satoisana tämän hämmästyttävän kasvin, sokeriruo’on, joka on todellinen heinäkasvien jättiläinen!

[Tekstiruutu s. 22]

Juurikkaasta vai ruo’osta?

Sokeria saadaan kahdesta maailmanlaajuisesti merkittävästä viljelykasvista. Sokeriruokoa viljellään pääasiassa trooppisilla seuduilla, ja sen osuus maailman sokerin tuotannosta on vähintään 65 prosenttia. Loput 35 prosenttia uutetaan sokerijuurikkaista, joita kasvatetaan viileämmillä alueilla, kuten Itä- ja Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Molemmista saadaan kemiallisesti samanlaista sokeria.

[Kuva s. 23]

Sokeriruo’on korjuussa käytettävä leikkuukone. Traktori vetää perässään vaunua

[Kuva s. 23]

Sokeriruokoviljelmää poltetaan ennen sadonkorjuuta

[Kuvien lähdemerkintä s. 21]

Kaikki kuvat s. 21–24: Queensland Sugar Corporation