Käynti ”Venäjän vanhimmassa kaupungissa”

SAAVUIMME vaimoni Lindan kanssa Moskovaan heinäkuussa 1998 työkomennukselle. Emme olleet koskaan ennen käyneet Venäjällä, ja halusimme kovasti oppia tuntemaan tätä maata ja sen kieltä ja ihmisiä.

Pian tulomme jälkeen huomasin vihreän viiden ruplan setelin takapuolella kiinnostavan piirroksen. Siinä oli joen tuntumassa seisova tiilinen linnoitus, joka näytti olevan 1300- tai 1400-luvulta, ja taustalla oli järvi ja saari. Kulmassa luki paikan nimi: Novgorod.

Kyselin moskovalaisilta tästä paikasta. He kaikki tunsivat sen, mutta vain yksi oli itse käynyt siellä. Sain tietää, että se sijaitsi noin 560 kilometrin päässä Moskovasta Pietarin suuntaan – matka taittuu junalla yhdessä yössä. Päätimme vaimoni kanssa lähteä katsomaan sitä.

Retki Novgorodiin

Tiesin, mistä matkalippuja saa, sillä olin ostanut niitä Pietariin jo aiemminkin. Lippuun merkittiin junavaunumme ja osastomme numero. Menimme rautatieasemalle hiukan yhdeksän jälkeen eräänä iltana viime syyskuussa ja teimme olomme mukavaksi yksityisessä osastossamme vaunussa numero 5.

Juna huokaisi, nytkähti haluttomasti ja lähti huojuen liikkeelle. Tätä tulisi jatkumaan läpi yön, sillä olimme valinneet henkilöjunan. Välillä pysähdyimme, ja parin minuutin kuluttua ohi jyristeli toinen juna. Odotimme sivuraiteella vielä muutaman minuutin yön hiljaisuudessa. Sitten jarrut vapautettiin, ja vaunumme voihkaisi vastahakoisesti ja lähti lopulta natisten matkaan muiden vaunujen mukana. Minä nukahdin uudelleen.

Vaunun emäntä koputti oveemme hetkeä ennen kuin saavuimme Novgorodiin. Asemalla oli vilskettä jo näin aamuseitsemältä. Löysimme lehtikioskista kaupungin kartan ja kysyimme myyjältä, kuinka paljon taksikyyti hotelliimme saisi maksaa. Taksinkuljettaja ajoi meidät Ladallaan 20 ruplan hintaan hotelliimme toiselle puolen Olhavanjokea – samaa jokea kuin oli setelin kuvassa.

Kuljettaja kertoi, että hän ei itse ollut venäläinen mutta hänen vaimonsa oli ja siksi hän asui Venäjällä. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti meidät tervetulleiksi ja antoi meidän kirjoittautua sisään, vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan. Saimme häneltä ideoita, mitä kannattaisi mennä katsomaan.  Kävimme kävelyllä joen rannassa ja söimme sitten aamiaisen.

Näimme puiston, jossa oli hyvin hoidettu nurmikko ja siististi leikatut puut. Rantatien varrella oli häikäisevän kauniita kukkapenkkejä. Vaikka liikkeellä oli turisteja – korealaisvalmisteinen linja-auto sattui juuri tuomaan paikalle ryhmän matkailijoita – Novgorod ei ole mikään turistipaikka. Suurin osa näkemistämme ihmisistä oli venäläisiä.

Monet novgorodilaiset sanoivat meille, että tämä kaupunki on Venäjän vanhin. Sitä pidetään yli 1100 vuotta vanhana. Uskonnollisesta perinnöstä todistavat kymmenet vanhat kirkot joka puolella kaupunkia. Linda laski kartasta, että pelkästään hotellimme ympäristössä oli 25 kirkkoa.

Löysimme kremlin sisäpuolelta tornin; ”kreml” tulee venäjän kielestä ja tarkoittaa ’kaupungin linnoitusta’, joten kyseessä ei ollut Moskovan Kreml. Kävijät pääsivät aivan tornin huipulle asti, ja maksettuamme viisi ruplaa kipusimme ylös kierreportaita pitkin. Vertasin näkymää viiden ruplan setelin kuvaan. Puut olivat kasvaneet, ja kremlin muurin päällä kulkeva käytävä oli katettu. Olhavanjoki virtasi kuitenkin edelleen – sama joki ja taustalla sama järvi ja saari. Ainoastaan jokea ruoppaava kone puuttui setelin kuvasta.

 Seuraavana päivänä teimme kiinnostavan havainnon. Kaupunki on venäläisen mittapuun mukaan pieni – vaikka siellä on 250000 asukasta – ja niinpä ihmiset muistivat meidät ja joitakin yksityiskohtia meistä. Hotellin tarjoilija muisti meidät edelliseltä päivältä. Hän tiesi, että pidämme kahvista, ja toi sitä meille yhä uudestaan. Hän muisti myös, ettemme olleet halunneet mehua, eikä siksi kysynyt, halusimmeko sitä tällä kertaa. Kun pyysin laskua, Olga – muistan hänen nimensä – hymyili ja sanoi katsoen suoraan silmiini: ”Sehän oli huone 356?”

Sunnuntaina ihmisiä parveili tuhansittain kremlissä, Olhavanjoen kävelysillalla, kaduilla ja rantatiellä. Linda meni ostamaan kävelysillan läheltä popcornia katukauppiaalta, joka – aivan oikein! – muisti hänet edelliseltä päivältä.

Kun menimme uudelleen näköalatorniin, sisäänpääsymaksuja keräävä tyttö hymyili meille ja sanoi: ”Tehän olitte täällä jo eilen? Maksoitte jo kerran, joten tänään pääsette ilmaiseksi.”

Tapasimme Novgorodissa myös ystävämme Davidin, johon olimme tutustuneet vuosia sitten New Yorkissa. Hän oli mennyt naimisiin venäläisen Aljonan kanssa, ja he toimivat nyt sananpalvelijoina täkäläisen Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä. Tapasimme kremlin huipulla ravintola Detinetšin edessä, joka on rakennettu muuriin. Saimme siellä parasta venäläistä ruokaa, mitä olemme syöneet. Kolmen ruokalajin ateria (salaatti, keitto, pääruoka, kahvi ja jälkiruoka) tuntui meistä suhteellisen edulliselta.

Novgorod jäi mieleen ystävällisistä ihmisistään, jotka muistivat meidät, herkullisesta ruoastaan sekä sopivasta määrästä historiaa ja monipuolisuutta, jotka tekivät siitä mielenkiintoisen. Tulemme varmasti takaisin. (Lähetetty.)

[Kuvat s. 22, 23]

Venäläinen viiden ruplan seteli ja valokuva samasta näkymästä Novgorodissa

[Kuva s. 23]

Kreml Olhavanjoelta päin

[Kuva s. 24]

Kävelysilta Olhavanjoen yli

[Kuva s. 24]

Uskonto oli Novgorodissa näkyvässä asemassa satojen vuosien ajan