Olen yrittänyt tehdä viisaita valintoja

KERTONUT GUSTAVO SISSON

Päätin 12-vuotiaana, että vaikka harrastinkin tiiviisti uintia, minusta tulisi lääkäri. Mutta samoihin aikoihin aloin tutkia Raamattua, ja se herätti minussa halun tulla sananpalvelijaksi. Mitä näistä erilaisista tavoitteistani ja kiinnostuksen kohteistani oikein syntyi? Olivatko ne sovitettavissa yhteen?

VUONNA 1961 Brasiliassa toimiva Jehovan todistajien lähetystyöntekijä Olive Springate alkoi tutkia Raamattua äidin ja minun kanssani. Isä oli arvostettu lääkäri Pôrto Alegressa, ja hänen vastustuksensa sai meidät lopettamaan tutkimisen. Olive piti meihin kuitenkin yhteyttä, ja aikanaan tunnistin totuuden soinnin oppimissani asioissa. Mutta siinä vaiheessa uintiharrastukseni oli etäännyttänyt minut hengellisistä asioista.

19-vuotiaana tapasin uimakerholla viehättävän nuoren naisen nimeltä Vera Lúcia, ja aloimme seurustella. Äiti kertoi hänelle uskonkäsityksistämme, ja hän kiinnostui. Otin yhteyttä Oliveen, ja hän alkoi tutkia Raamattua kanssamme huolimatta Vera Lúcian isän vastustuksesta.

Vera Lúcia jatkoi tutkimista, ja hänen Raamatun tuntemuksensa lisääntyi. Hän alkoi jopa johtaa raamatuntutkisteluja uimakerhon työntekijöille. Samaan aikaan minä keskityin harjoittelemaan tulevia valtakunnallisia uimakilpailuja varten.

Tutkittuamme Raamattua ja käytyämme kristillisissä kokouksissa toista vuotta Vera Lúcian isä alkoi epäillä, että jotain oli tekeillä. Kun eräänä päivänä palasimme kokouksesta, hän oli odottamassa meitä ja vaati saada tietää, missä olimme olleet. Vastasin, että olimme olleet kristillisessä kokouksessa ja että vaikka uskonto ei ehkä ollut hänelle tärkeä, se oli meille elämän ja kuoleman kysymys. Hän huokaisi ja sanoi: ”No, jos se kerran on elämän ja kuoleman kysymys, minun täytyy vain hyväksyä se.” Siitä päivästä lähtien hän suhtautui asiaan eri tavalla, ja vaikkei hänestä koskaan tullut todistajaa, hän oli läheinen ystävä ja toveri vaikeina aikoina.

Valintoja

Olin päättänyt lopettaa kilpauinnin noiden valtakunnallisten kilpailujen jälkeen, mutta kaksi voittoa ja Brasilian ennätys 400 metrin ja 1500 metrin vapaauinnissa toivat minulle  kutsun vuoden 1970 Pan American -kisoihin Caliin Kolumbiaan. Aloin harjoitella niitä varten, vaikka Vera Lúcia oli osallistumista vastaan.

Kun uin hyvin Calissa, valmentajat kysyivät, halusinko ryhtyä harjoittelemaan olympialaisia varten. Mietin keskeneräisiä lääkärinopintojani ja Jehovan tarkoituksiin liittyviä suurenmoisia totuuksia, joita olin oppinut, ja päätin luopua kilpaurasta lopullisesti. Sen jälkeen edistyin hengellisesti nopeaan tahtiin. Vuonna 1972, jolloin olympialaiset pidettiin Münchenissä, menimme Vera Lúcian kanssa vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehovalle. Tämä rohkaisi äitiä aloittamaan raamatuntutkistelun uudelleen, ja myöhemmin hänkin kävi kasteella.

Äidin kasteen jälkeen isän vastustus voimistui. Lopulta perheemme hajosi, ja koska minä olin vielä yliopistossa, meidän piti tulla toimeen äidin pienellä eläkkeellä ja kodin myymisestä saaduilla tuloilla. Veran ja minun täytyi lykätä häitä tuonnemmaksi. Oikeastaan juuri isän antamat opetukset auttoivat minua tekemään nämä päätökset. Hänellä oli tapana sanoa: ”älä pelkää olla erilainen” ja ”enemmistö ei aina ole oikeassa”. Yksi hänen mielilauseistaan oli tämä: ”miehen arvo mitataan sen perusteella, mitä hän antaa toisille”.

Jehovan todistajana olen voinut soveltaa isän erinomaisia neuvoja käytäntöön. Olin hänen vuoteensa äärellä, kun hän kuoli vuonna 1986. Meistä oli tullut uudestaan ystäviä, ja me kunnioitimme toisiamme. Luulen, että hän oli ylpeä minusta, koska minustakin oli tullut lääkäri.

Tätä ennen, vuonna 1974, olin valmistunut lääketieteellisestä tiedekunnasta. Päätin erikoistua yleislääkäriksi, mutta ajateltuani myöhemmin asiaa tarkemmin, katsoin, että minusta olisi enemmän apua kristityille veljilleni, jos minusta tulisi kirurgi (Apostolien teot 15:28, 29). Otin haasteen vastaan ja opiskelin seuraavat kolme vuotta kirurgiaa.

Haastava oikeustaistelu

Eräs hyvin surullinen tapaus, jossa olin mukana, liittyi 15-vuotiaaseen Jehovan todistaja -tyttöön, jolla oli sisäinen verenvuoto. Hän oli kalpea, ja hänellä oli epänormaalin matala verenpaine, mutta hänen ajatuksensa olivat kirkkaat ja hän oli ehdottoman varma päätöksestään kieltäytyä verensiirrosta. Sain hänen veritilavuutensa nousemaan, ja sen jälkeen tein tähystyksen ja huuhtelin vaurioituneen alueen jäähdytetyllä suolaliuoksella, jotta verenvuoto olisi tyrehtynyt. Aluksi hän tuli paremmaksi, mutta 36 tunnin kuluttua hänen ollessaan tehohoidossa verenvuoto alkoi yhtäkkiä uudestaan. Päivystävä lääkäri ei urheista ponnisteluista huolimatta saanut vuotoa hallintaan eikä veritilavuutta säilymään ennallaan, ja tyttö kuoli.

Tällöin eettinen toimikunta keskeytti harjoitteluni tuossa sairaalassa ja vei tapauksen alueellisen lääkärineuvoston kuultavaksi. Minua syytettiin lääkärien eettisten ohjeiden rikkomisesta kolmessa kohdassa, minkä vuoksi olin vaarassa menettää oikeuteni harjoittaa lääkärin ammattia ja sitä myöten elantoni.

Eräs toimikunta määräsi, että minun piti 30 päivän kuluessa esittää kirjallinen puolustus. Lakimieheni valmistivat lakiin ja perustuslakiin pohjautuvan selvityksen, ja minä laadin lääketieteellisen puolustuksen paikallisen sairaalayhteyskomitean avustamana. Tällaiset komiteat koostuvat Jehovan todistajista, ja ne pyrkivät edistämään sairaaloiden ja potilaiden välistä yhteistyötä. Tutkiessaan tapausta päätöksen antava toimikunta esitti minulle kysymyksiä pääasiassa asemastani lääkärinä ja Jehovan todistajana. Puolustukseni nojautui kuitenkin ennen kaikkea lääketieteellisiin ja muihin tieteellisiin perusteisiin sekä arvostettujen kirurgien raportteihin.

Todisteet vahvistivat, että potilas oli kieltäytynyt verensiirrosta ja että minä en ollut vaikuttanut tähän päätökseen millään tavalla. Tuli myös osoitetuksi, että neljästä  hoitavasta lääkäristä minä olin ollut ainoa, joka oli alkanut hoitaa potilasta jollakin hänen toiveidensa ja tilansa mukaisella tavalla.

Asia jätettiin toimikunnan ratkaistavaksi, ja se äänestäisi siitä täysistunnossaan. Esitin kymmenminuuttisen suullisen puolustuspuheen, jossa keskityin samoin kuin aiemmassa kirjallisessa puolustuksessani yksinomaan lääketieteellisiin seikkoihin. Kuultuaan minua kaksi toimikunnan jäsentä sanoi, että vaikken ollut käyttänyt verensiirtoa, määräämälläni hoidolla oli vahva tieteellinen pohja. Eräs toinen lääkäri toi esiin, että verensiirrottomat hoidot ovat tehokkaita ja niitä käytettäessä on kuolleisuus pieni. Viimeisenä puhunut valtuutettu sanoi, että kyse ei nyt ollut siitä, olivatko verensiirrot hyvää hoitoa vai eivät, vaan siitä, voiko lääkäri määrätä potilaalle sellaista hoitoa, jota potilas ei halua. Valtuutetun mielestä lääkärillä ei ollut sellaista oikeutta. Niinpä valtuutettujen enemmistö kannatti äänin 12–2 syytteistä luopumista ja vapautti minut niistä.

Potilaan oikeuksien puolesta

Joskus sairaalaviranomaiset ovat hankkineet oikeudenpäätöksen verensiirron antamiseksi Jehovan todistaja -potilaille vastoin näiden tahtoa, ja silloin tällöin olen esittänyt oikeudessa todisteita, jotka ovat auttaneet tällaisten päätösten kumoamisessa. Yhdessä tapauksessa erään Jehovan todistajan verisuonet olivat laajentuneet ruokatorvessa, mistä seuraa vakavaa verenvuotoa mahassa. Kun hän tuli sairaalaan, hän oli jo hyvin aneeminen – hemoglobiini oli 47 grammaa litrassa. * Aluksi häntä ei painostettu ottamaan verta, vaan ainoastaan hänen oireitaan pyrittiin lieventämään.

Oltuaan viikon sairaalassa potilas sai yllätyksekseen tuomioistuimesta vieraan, jolla oli mukanaan verensiirtopäätös. Siinä vaiheessa potilaan hemoglobiini oli noussut 64 grammaan litraa kohden, ja hänen tilansa oli kliinisesti vakaa. Tuomari oli ilmeisesti tehnyt päätöksen ensimmäisen hemoglobiiniarvon mukaan eikä toisen, joka oli korkeampi.

Sairaalayhteyskomitea tarjosi apua. Potilas pyysi minua tutkimaan hänet. Tein niin, minkä jälkeen sain siirrettyä hänet toiseen sairaalaan, jossa häntä voitiin hoitaa ilman verta. Sillä aikaa hänen lakimiehensä nostivat kanteen verensiirtoa koskevan oikeudenpäätöksen vuoksi.

Minut kutsuttiin tuomarin kuultavaksi, ja hän kyseli minulta potilaan tilasta. Istunnon aikana hän valtuutti minut jatkamaan potilaan hoitamista sillä aikaa, kun oikeudenpäätöksen asiaperusteet käsiteltäisiin. Uuden istunnon aikaan potilaan tila oli kohentunut ja hän oli päässyt sairaalasta. Kun minut pyydettiin jälleen kuultavaksi, sairaalan lakimies vaati minua todistamaan, että suosittelemallani hoidolla oli tieteellinen pohja. Hän joutui noloon tilanteeseen, kun näytin erästä artikkelia sen sairaalan julkaisemasta lääkärilehdestä, jota hän edusti, ja siinä suositeltiin tuota hoitoa!

Kun päätös annettiin, saimme iloksemme kuulla, että meidän kantamme, joka sai meidät turvautumaan verensiirron asemesta muihin lääketieteellisiin hoitomuotoihin, osoitettiin täysin perustelluksi. Sairaala määrättiin maksamaan kaikki kulut oikeuskuluja myöten. Se valitti asiasta, mutta hävisi uudelleen.

Huolenpito perheestä

Siitä lähtien kun minusta tuli Jehovan todistaja, Vera Lúcia on tukenut minua uskollisena elämäntoverina ja pystyvänä vaimona sekä lastemme esimerkillisenä äitinä. Miten hän on selviytynyt kaikista haasteista kodinhoidossa ja lasten, nykyään energiaa pursuavien nuorten, kasvattamisessa? Sen on mahdollistanut hänen syvä rakkautensa Jehovaa kohtaan sekä kristillinen sananpalvelus.

Olemme opettaneet lapsillemme Raamatun opetuksia ja periaatteita siitä pitäen, kun he olivat aivan pieniä. Kiireisestä  elämästämme huolimatta pyrimme osallistumaan kokoaikaiseen sananpalvelukseen muutamana kuukautena vuodessa. Yritämme myös parhaamme mukaan pitää kiinni aikataulusta, johon kuuluu säännöllistä Raamatun lukemista, jonkin raamatunkohdan tarkastelu päivittäin ja uskonkäsityksistämme kertominen toisille kristillisessä sananpalveluksessa. Viime aikoina perheemme on usein johtanut jopa 12:ta viikoittaista raamatuntutkistelua ihmisille, jotka eivät ole todistajia.

Yritämme Vera Lúcian kanssa myös saada pojat mukaan tekemisiimme, samalla kun kunnioitamme heidän henkilökohtaisia mieltymyksiään. Uskomme, että vanhempien täytyy ottaa huomioon kolme perusseikkaa voidakseen pitää hyvää huolta perheestään. Ensimmäinen asia on oikea opetus, joka perustuu Jumalan sanaan, Raamattuun. Toinen on oikea esimerkki, joka osoittaa lapsille selvästi, että heidän vanhemmillaan on terve Jumalan pelko. Ja kolmas on oikea seura: kaikenikäiset ja kaikkia yhteiskuntaluokkia edustavat kristityt, joilta perheenjäsenet voivat oppia monenlaisia taitoja. Olemme avioparina pyrkineet pitämään nämä asiat keskeisellä sijalla perhe-elämässämme.

Kun muistelemme lähes 30:tä vuottamme Jehovan palveluksessa, voimme vaimoni kanssa sanoa, että Jehova on kiistatta antanut meille parasta, mitä elämässä voi saada, ja suonut meille monenlaista mielihyvää ja paljon siunauksia. Vaikken päässytkään olympialaisiin, uin yhä viikoittain useita kilometrejä omaksi ilokseni. Elämäni on kieltämättä tavattoman kiireistä sen vuoksi, että olen lääkäri ja Jehovan todistaja, mutta minusta on todella antoisaa auttaa kristittyjä veljiäni ja sisariani palvelemaan Jumalaa hellittämättä koettelemuksissa.

Minulta kysytään usein, huolettaako se, että menetän työni Jumalan uudessa järjestelmässä, jolloin sairauksia ei enää ole. Vastaan, että olen ensimmäisenä hyppimässä ilosta, kun ”rampa kiipeää kuin jalohirvi ja mykän kieli huutaa ilosta” ja kun ”yksikään – – ei sano: ’Minä olen sairas.’” (Jesaja 33:24; 35:6.)

[Alaviite]

[Kuva s. 15]

Leikkaus meneillään

[Kuvat s. 15]

Vera Lúcian kanssa ja perhetutkistelumme