Uskon säilyttäminen sortavan totalitarismin alaisuudessa

KERTONUT MIHAILO DASEVITŠ

”Saksassa me ammumme Jehovan todistajat. Näetkö tuon aseen tuolla?” kysyi Gestapon virkailija ja viittasi nurkassa seisovaan kivääriin. ”Voisin lävistää sinut sen pistimellä ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja.”

Olin vasta 15-vuotias, kun jouduin tähän uhkaavaan tilanteeseen kotimaassani saksalaismiehityksen aikaan vuonna 1942.

SYNNYIN marraskuussa 1926 eräässä Stanislavin (nykyään Ivano-Frankovsk) lähellä sijaitsevassa pikkukylässä, joka kuului silloin Puolaan. Toisen maailmansodan aikana, syyskuusta 1939 toukokuuhun 1945, tuon seudun miehitti ensin Neuvostoliitto, sitten joksikin aikaa Saksa ja lopuksi taas Neuvostoliitto. Sodan jälkeen se liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan, ja Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 siitä tuli osa Ukrainaa.

Puolalainen isäni ja valkovenäläinen äitini olivat kreikkalaiskatolisen kirkon jäseniä, mutta vuonna 1939 kaksi naista naapurikylän Gorigljadin 30-henkisestä Jehovan todistajien seurakunnasta jätti meille kirjasen Yleinen sota lähellä. Siinä kuvailtiin tapahtumia, jotka saatoin nähdä omin silmin, joten kun kirjasessa kysyttiin: ”Mikä on todellinen syy siihen, että kansat kiiruhtavat sotaan?”, luin huolellisesti Raamattuun perustuvan vastauksen.

Ukrainassa oli muitakin ongelmia kuin sota. Siellä oli ankara nälänhätä. Neuvostoliiton pääministerin Josif Stalinin politiikka johti siihen, että ihmisiä karkotettiin Venäjälle. Näkemäni kärsimys pani minut perehtymään Raamattuun lähemmin. Pyysinkin erästä Gorigljadissa asuvaa todistajaa tutkimaan Raamattua kanssani.

Kotikyläni Odaiv sijaitsee Dnestrin varrella vastapäätä Gorigljadia, ja useita kertoja viikossa soudin pienellä veneellä joen yli päästäkseni tutkisteluuni. Elokuussa 1941 sisareni Anna ja minut kastettiin tuossa joessa kahden muun kanssa.

Gestapon kuulusteltavana

Saksalaismiehitys alkoi vuonna 1941, ja huolimatta alituisesta rangaistuksen uhkasta emme lopettaneet kristillistä toimintaamme. Seuraavana vuonna aloitin tienraivauksen ja liikuin paikasta toiseen polkupyörällä. Ei kestänyt kauan, kun jouduin alussa kuvailemaani tilanteeseen Gestapon eteen. Tapahtumien kulku oli seuraava.

 Kun eräänä päivänä olin tulossa kotiin sananpalveluksesta, piipahdin kahden kristityn sisaren – äidin ja tyttären – luona. Tyttären aviomies vastusti todistajia, ja hän paloi halusta saada selville, mistä vaimo hankki raamatullisen kirjallisuutensa. Tuona päivänä minulla oli mukanani kirjallisuuden lisäksi myös joidenkin kristittyjen toverieni palvelusraportit. Mies näki minut, kun lähdin talosta.

”Seis!” hän karjaisi. Tartuin laukkuuni ja pinkaisin juoksuun.

”Seis! Varas!” hän huusi. Pellolla työskentelevät ihmiset luulivat minun varastaneen jotain ja pysäyttivät minut. Mies vei minut poliisiasemalle, missä oli paikalla Gestapon virkailija.

Nähtyään, mitä minulla oli laukussa, virkailija kiljahti saksaksi: ”Rutherford! Rutherford!” En tarvinnut tulkkia ymmärtääkseni, miksi hän meni pois tolaltaan. Joseph F. Rutherford oli ollut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidenttinä, ja hänen nimensä oli Jehovan todistajien julkaisemien kirjojen nimiösivulla. Sitten aviomies syytti minua vaimonsa rakastajaksi. Poliisi ja Gestapon virkailija ymmärsivät, että väite oli täysin järjetön, sillä miehen vaimo olisi voinut ikänsä puolesta olla äitini. Kuulustelu alkoi.

Minulta kysyttiin, kuka olin, mistä olin tulossa ja varsinkin mistä olin saanut kirjat. En suostunut kertomaan. He läimäyttivät minua pari kertaa ja tekivät minusta pilaa, minkä jälkeen minut lukittiin kellariin. Kuulustelu jatkui kolmena seuraavana päivänä. Sitten minut vietiin Gestapon virkailijan toimistoon, missä hän uhkasi lävistää minut pistimellään. Hetkeen en tiennyt, oliko hän tosissaan. Painoin pääni alas ja odotin. Hiljaisuutta tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten mies sanoi äkisti: ”Voit mennä.”

Saarnaaminen oli siis siihen aikaan todella haastavaa, mutta niin oli kokousten pitäminenkin. Vietimme vuosittaista Kristuksen kuoleman muistonviettoa 19. huhtikuuta 1943 erään talon kahdessa huoneessa Gorigljadissa (Luukas 22:19). Kun tilaisuus oli alkamaisillaan, kuului huuto, että poliisi oli tulossa taloa kohti. Osa meistä piiloutui puutarhaan, mutta sisareni Anna ja kolme muuta naista menivät kellarikerrokseen. Poliisi löysi heidät ja kiskoi heidät yksitellen ulos kuulusteltavaksi. Heitä kohdeltiin karkeasti useita tunteja, ja yksi heistä loukkaantui vakavasti.

Maailmannäyttämö vaihtuu

Kesällä 1944 saksalaiset vetäytyivät ja neuvostojoukot palasivat. Jehovan palvelijoina  pidimme kiinni samoista Raamatun periaatteista kuin saksalaismiehityksenkin aikana. Kieltäydyimme kaikesta sotilaallisesta ja poliittisesta toiminnasta. Uskollisuutemme noille periaatteille joutui pian kokeeseen. (Jesaja 2:4; Matteus 26:52; Johannes 17:14.)

Jo muutaman päivän kuluttua neuvostoliittolaiset alkoivat kutsua nuoria miehiä asepalvelukseen. Asiaa vaikeutti vielä se, että he eivät olleet ainoita värvääjiä. Ukrainalaiset partisaanit etsivät alueelta järjestelmällisesti nuoria miehiä, jotka he sitten veivät metsään ja kouluttivat taistelijoiksi. Me todistajat olimme vaikeassa asemassa, sillä meidän täytyi osoittaa puolueettomuutemme kahdelle toisiaan vastaan taistelevalle osapuolelle, neuvostoliittolaisille ja partisaaneille.

Nämä kaksi ryhmää ottivat yhteen keskellä kyläämme, ja kahakan jälkeen kadulla makasi kaksi partisaania kuolleena meidän talomme kohdalla. Neuvostoviranomaiset tulivat meille ottamaan selvää, tunsimmeko kuolleet. He päättivät viedä minut mukanaan ja ilmoittaa minut armeijaansa, jossa oltiin kokoamassa puolalaisten sotilaiden rykmenttiä. Minut aiottiin panna siihen, koska olin puolalaista syntyperää.

Minä ja neljä muuta todistajaa kieltäydyimme asepalveluksesta, ja sen vuoksi meidät vietiin junalla Dnepropetrovskin kaupunkiin noin 700 kilometrin päähän itään. Selitettyämme siellä, ettemme voineet palvella armeijassa, koska meillä oli Raamattuun perustuva vakaumus, meidät otettiin säilöön siksi aikaa, kun syytteitä laadittiin. Oikeudessa kuulimme, että siviilitutkijamme oli juutalainen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, kun selitimme puolustuspuheessamme uskonkäsityksiämme. Mainitsimme seikkoja, joiden tiesimme kiinnostavan häntä, muun muassa israelilaisten kokeman sorron ja heidän vapautumisensa Egyptistä Mooseksen johdolla.

Jutun käsittelyyn kuluneet kuukaudet vietimme sellissä, jossa oli noin 25 muuta vankia. Kun he kuulivat, että olimme kieltäytyneet menemästä armeijaan, he huudahtivat: ”Tehän olette meidän veljiämme!” Pian meille kuitenkin valkeni, etteivät he olleet Jehovan todistajia vaan baptisteja. He olivat olleet valmiita liittymään armeijaan, mutta eivät kantamaan asetta, ja siksi heidät oli pidätetty.

Toukokuussa 1945, ollessamme edelleen pidätettyinä Dnepropetrovskissa, heräsimme keskellä yötä laukauksiin ja huutoihin, jotka kuuluivat parakeilta ja lähikaduilta. Mietimme, oliko kyseessä kapina, taistelu vai juhla. Aamupalalla kuulimme parturin kautta tulleet uutiset: sota oli loppunut! Pian sen jälkeen oikeus antoi päätöksensä. Tuomio oli sama sekä baptisteille että meille: kymmenen vuotta vankileiriä.

Vankileirissä Venäjällä

Meidät viisi Jehovan todistajaa lähetettiin vankileiriin Venäjälle. Kaksi viikkoa kestäneen junamatkan jälkeen saavuimme vihdoin Suhobezvodneen, joka sijaitsee noin 400 kilometrin päässä Moskovasta itään. Suhobezvodnesta johdettiin 32:ta radan varrelle pystytettyä vankileiriä. Kussakin leirissä oli tuhansia vankeja. Oltuani Suhobezvodnessa puoli vuotta minut lähetettiin leiriin numero 18. Useimmat  sen asukeista olivat rikollisia tai poliittisia vankeja.

Meidät pantiin kaatamaan puita, mikä oli erittäin vaikeaa työtä. Toisinaan meidän oli kahlattava lumessa vyötäisiä myöten, kaadettava puut käsisahalla ja raahattava ne sitten lunta pitkin pois metsästä. Kerran viikossa, sunnuntaisin aamupalan jälkeen, sain keskustella Raamatusta leirin neljän muun todistajan kanssa. Ne olivat kokouksiamme. Vietimme myös muistonviettoa, jonka pidimme yhtenä vuonna pesuhuoneessa. Viiniä ei ollut, joten käytimme Jeesuksen veren vertauskuvana karhunvatukkamehua.

Eristyneisyyden tunne oli musertava. Vuodatin sydämeni Jehovalle, ja hän vahvisti minua aivan kuten aikoinaan Eliaa, kun samanlaiset tunteet ahdistivat tuota profeettaa (1. Kuninkaiden kirja 19:14, 18). Jumala auttoi minua näkemään, ettemme olleet yksin. Hän oli elämäni vakaa ja vahva tukipilari noissa vaikeissakin olosuhteissa.

Kussakin leirissä Suhobezvodnen ympäristössä oli kourallinen todistajia, ja saimme pidettyä heihin harvakseen yhteyttä erään todistajan välityksellä, jonka työ antoi hänelle mahdollisuuden käydä kaikissa leireissä. Hän salakuljetti niiden välillä kirjallisuutta, ja niin me pystyimme jakamaan keskenämme sen vähän kirjallisuuden, joka meillä oli. Miten suuresti nuo julkaisut meitä rohkaisivatkaan!

Takaisin Ukrainaan

Kun yleinen armahdus tuli voimaan, kymmenen vuoden tuomioni lyhennettiin viideksi vuodeksi. Huhtikuussa 1950 palasin kotiseurakuntaani Gorigljadiin. Työmme oli Ukrainassa edelleen kielletty, ja oli hyvin vaarallista osallistua sananpalvelukseen. Mutta se oli myös hyvin palkitsevaa.

Pian paluuni jälkeen juttelin Kozak-nimisen miehen kanssa, joka asui Žabokrukin kylässä 20 kilometrin päässä meiltä. Kysyin, miten hänellä ja hänen perheellään meni. Tiesin, että kolhoosien työntekijöillä oli vaikeuksia saada rahat riittämään, joten tällainen kysymys johti yleensä keskusteluun. Selitin, että Raamatussa oli ennustettu nälänhätien ja sotien leimaavan meidän aikaamme (Matteus 24:3–14). Hän halusi tietää lisää, joten menin tapaamaan häntä uudelleen. Viikko toisensa jälkeen kävelin noin 40 kilometriä Žabokrukiin ja takaisin tutkiakseni Raamattua Kozakin perheen kanssa. Vaarat unohtuivat – puhumattakaan niistä lukemattomista tunneista, joita tutkisteluun kului – kun Kozakit menivät kasteelle elokuussa 1950.

Pian sen jälkeen kun perhe oli kastettu, heidät karkotettiin tuhansien muiden todistajien kanssa. Huhtikuun alussa vuonna 1951 aseistautuneet sotilaat vain kokosivat nuo todistajat yllättäen yhteen, ja heidät lähetettiin Siperiaan järjestämättä minkäänlaista oikeudenkäyntiä tai kuulustelua. Kozakien ja monien muiden ystävieni oli pakko rakentaa kotinsa sinne. *

Gorigljadin 15 todistajaperheestä vain 4 karkotettiin. Muissa seurakunnissa osuus oli paljon suurempi. Miten nämä joukkokarkotukset järjestettiin? Viranomaisilla oli luettelot todistajista, ja siksi he saattoivat vangita heitä joukoittain milloin halusivat. Luettelot oli ilmeisesti laadittu  vuonna 1950, kun olin vielä vankileirillä Venäjällä, joten niistä puuttui minun nimeni. Kuukautta aiemmin, maaliskuussa 1951, olin mennyt naimisiin Fenjan kanssa, joka oli uskollinen Jehovan palvelija. Hänen koko perheensä karkotettiin, mutta hän itse säästyi siltä, koska hänellä oli nyt avioliiton kautta minun nimeni.

Vaikeita uskonkoetuksia

Karkotusten jälkeen meidän kotiin jääneiden täytyi järjestää työ uudelleen. Minua pyydettiin huolehtimaan seurakunnista läheisellä Ivano-Frankovskin alueella, missä vielä karkotustenkin jälkeen oli jäljellä noin 30 todistajaa kussakin 15 seurakunnassa. Itsenäisenä puuseppänä minulla oli joustava aikataulu, joten pystyin järjestämään salaisen tapaamisen kunkin seurakunnan veljien kanssa joka kuukausi.

Tapasimme usein yöllä hautausmaalla, missä saimme varmasti olla rauhassa. Keskeisiä kysymyksiä oli se, miten saisimme raamatullista kirjallisuutta kaikille seurakunnille. Silloin tällöin saimme ajankohtaisen puolan- tai romaniankielisen Vartiotornin ja käänsimme sen ukrainaksi. Viranomaiset olivat kuitenkin koko ajan kintereillämme yrittäessään löytää ja tuhota alkeelliset monistuskoneemme.

Suurin ongelmamme oli silti se, ettei meillä ollut yhteyttä muiden maiden kristittyihin veljiimme, ei edes niihin, jotka palvelivat Brooklynissa New Yorkissa ja ottivat johdon kristillisessä toiminnassa. Tämän vuoksi seurakuntiamme rasittivat usein erimielisyydet, huhupuheet ja juonittelut. Jotkut jättivät järjestön ja perustivat vastustavia ryhmiä. Perättömiä ja kielteisiä juttuja kiersi jopa Brooklynin vastuullisista veljistä.

Niinpä monien mielestä vaikeimmat uskonkoetuksemme eivät johtuneet vastustajien vainosta, vaan seurakuntien sisäisistä ristiriidoista. Vaikka jotkut päättivät lakata palvomasta meidän kanssamme, me opimme, että oli erittäin tärkeää pitää uskollisesti kiinni järjestöstä ja odottaa Jehovan selvittävän asiat. Onneksi suurin osa meidän seudullamme olleista todistajista teki juuri näin. Olen onnellinen myös siitä, että monet järjestön jättäneistä tajusivat tehneensä virheen ja palasivat myöhemmin palvelemaan Jehovaa kanssamme.

Pysyimme sananpalveluksessa aktiivisina jopa noina vaikeina eristyksen vuosina, ja meitä siunattiin runsaasti. Ja millaisia palkintoja olemmekaan saaneet! Jokainen kirjantutkistelu muistuttaa minua nykyään Jehovan siunauksista, sillä kukin ryhmämme runsaasta 20 jäsenestä on oppinut totuuden perheemme välityksellä.

Vanhempani ja sisareni Anna ovat kuolleet. He pysyivät uskollisina kuolemaan saakka. Fenja ja minä yritämme edelleen palvella Jehovaa niin aktiivisesti kuin suinkin. Aika on totisesti rientänyt. 30 viime vuoden aikana Ukrainan Jehovan todistajat ovat kokeneet sävähdyttäviä tapahtumia, joita ei näin lyhyessä kertomuksessa pysty käsittelemään. Muistelen tyytyväisenä niitä monia vuosia, jotka olen elänyt Jehovaa palvellen, ja luotan siihen, että hän on vastedeskin vahva tukipilarini, sillä hän sanoo itsestään: ”Minä olen Jehova; minä en ole muuttunut.” (Malakia 3:6.)

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 21]

Minulta kysyttiin, kuka olin, mistä olin tulossa ja varsinkin mistä olin saanut kirjat. En suostunut kertomaan

[Huomioteksti s. 22]

Eristyneisyyden tunne oli musertava. Vuodatin sydämeni Jehovalle, ja hän vahvisti minua

[Kuva s. 20]

Fenja ja minä vuonna 1952

[Kuva s. 23]

Fenjan kanssa nykyään