Sydämenasiana uskollisuuden säilyttäminen

KERTONUT OLEKSI DAVIDJUK

Oli vuosi 1947, ja näyttämönä oli kotikyläni Laskovin lähitienoo Ukrainassa Puolan rajan tuntumassa. Minua vanhempi ystäväni Stepan palveli kuriirina salakuljettaen raamatullista kirjallisuutta Puolasta Ukrainaan. Eräänä yönä rajavartija havaitsi hänet, lähti takaa-ajoon ja ampui hänet. Kahdentoista vuoden kuluttua Stepanin kuolema vaikutti elämääni yllättävällä tavalla, kuten myöhemmin selitän.

SIIHEN aikaan kun synnyin Laskovissa vuonna 1932, kymmenen sikäläistä perhettä kuului raamatuntutkijoihin, joina Jehovan todistajat silloin tunnettiin. Heidän joukossaan olivat myös vanhempani, jotka antoivat erinomaisen esimerkin Jehovan uskollisesta palvelemisesta siihen asti, kun he kuolivat 1970-luvun puolivälissä. Uskollisuus Jumalalle on koko elämäni ajan ollut minullekin sydämenasia. (Psalmit 18:25.)

Toisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1939 kotiseutuni Itä-Puolassa liitettiin Neuvostoliittoon. Olimme neuvostohallinnon alaisuudessa kesäkuuhun 1941 saakka, jolloin saksalaiset ottivat alueen haltuunsa.

Sodan aikana minulla oli vaikeita aikoja koulussa. Lapsille opetettiin kansallismielisiä lauluja, ja heidän piti ottaa osaa sotilaallisiin harjoituksiin. Valmennukseen sisältyi muun muassa kranaatin heittoa. Minä kuitenkin kieltäydyin sekä laulamasta isänmaallisia lauluja että osallistumasta minkäänlaiseen sotilaalliseen koulutukseen. Se että opin jo nuorena seisomaan Raamattuun perustuvien uskonkäsitysteni takana, auttoi minua myöhempinä vuosina pysymään uskollisena Jumalalle.

Seurakuntamme alueella oli niin paljon Raamatun totuudesta kiinnostuneita ihmisiä, että sinne lähetettiin kaksi tienraivaajaa eli Jehovan todistajien kokoaikaista sananpalvelijaa auttamaan opettamisessa. Toinen  heistä, Ilja Fedorovitš, tutki minunkin kanssani Raamattua ja valmensi minua palveluksessa. Saksan miehityksen aikana Ilja vietiin natsien keskitysleiriin, ja hän kuoli siellä.

Isän puolueettomuus kokeessa

Vuonna 1941 neuvostoviranomaiset yrittivät taivuttaa isän allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän olisi lupautunut tukemaan sotaa rahallisesti. Hän sanoi heille, ettei voinut tukea sodassa kumpaakaan osapuolta ja että tosi Jumalan palvelijana hän pysyisi puolueettomana. Hänet leimattiin viholliseksi ja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan. Hän oli siellä kuitenkin vain neljä päivää, koska ensimmäisenä sunnuntaina vangitsemisen jälkeen saksalaiset miehittivät kotiseutumme.

Kun vartijat kuulivat saksalaisten olevan lähellä, he avasivat vankilan ovet ja pakenivat paikalta. Ulkopuolella suurin osa vangeista joutui neuvostosotilaiden ampumaksi. Isä ei poistunut vankilasta heti, vaan pakeni vasta myöhemmin ystävien luo. Sieltä hän lähetti sanan äidille ja pyysi tätä tuomaan paperit, jotka todistivat, että hän oli ollut vangittuna, koska hän oli kieltäytynyt neuvostoliittolaisten tukemisesta sodassa. Kun hän näytti niitä Saksan viranomaisille, nämä säästivät hänen henkensä.

Saksalaiset halusivat tietää kaikkien niiden nimet, jotka olivat tehneet neuvostoliittolaisten kanssa yhteistyötä. He painostivat isää antamaan sellaiset ilmi, mutta hän kieltäytyi vedoten puolueettomuuteensa. Jos hän olisi nimennyt jonkun, tämä olisi ammuttu. Näin isän puolueettomuus säästi monien muidenkin hengen, mistä nämä olivat hänelle hyvin kiitollisia.

Maanalaista työtä

Neuvostoliittolaiset palasivat Ukrainaan elokuussa 1944, ja toukokuussa 1945 toinen maailmansota päättyi Euroopan osalta. Myöhemmin niin sanottu rautaesirippu eristi meidät Neuvostoliitossa asuvat muusta maailmasta. Oli vaikeaa säilyttää yhteys edes rajan toisella puolella Puolassa oleviin Jehovan todistajiin. Jotkut rohkeat todistajat livahtivat rajan yli ja toivat palatessaan aina muutaman kallisarvoisen Vartiotorni-lehden. Raja kulki vain kahdeksan kilometrin päässä Laskovissa sijaitsevasta kodistamme, ja siksi kuulin noiden kuriirien kokemista vaaroista.

Esimerkiksi Silvester-niminen todistaja kävi Puolan puolella kaksi kertaa ja pääsi takaisin ongelmitta. Mutta kolmannella kerralla rajavartijat koirineen havaitsivat hänet. He huusivat hänelle pysähtymiskäskyn, mutta Silvester juoksi henkensä edestä. Ainoa keino karistaa koirat kannoilta oli kahlata läheiseen järveen. Siellä hän vietti koko yön kaulaa myöten vedessä, piileskellen kaislikossa. Kun partio vihdoin ja viimein luopui etsinnästä, hän kompuroi uupuneena kotiin.

Kuten alussa kerroin, Silvesterin veljenpoika Stepan ammuttiin, kun hän oli ylittämässä rajaa. Meidän oli kuitenkin tärkeää säilyttää edelleen yhteys Jehovan kansaan. Rohkeiden kuriirien ansiosta saimme hengellistä ravintoa ja hyödyllistä ohjausta.

Seuraavana vuonna, joka oli vuosi 1948, minut kastettiin yöaikaan pienessä järvessä kotitalomme lähellä. Kastettavat kokoontuivat meillä, mutta en tiennyt, keitä he olivat, sillä oli pimeää ja kaikki oli hyvin salaista. Me kastettavat emme puhuneet keskenämme. En tiedä, kuka piti kastepuheen, kuka esitti kastettaville kysymykset järven rannalla tai kuka minut kastoi. Kun vuosia myöhemmin juttelimme hyvän ystäväni kanssa kasteistamme, huomasimme, että meidät molemmat oli kastettu tuona yönä!

Vuonna 1949 Ukrainan Jehovan todistajat saivat Brooklynista viestin, jossa kannustettiin anomaan Moskovasta laillista lupaa saarnata Neuvostoliitossa. Niinpä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistölle lähetettiin anomus sisäministerin kautta. Myöhemmin veljiä Mikola Pjatohaa ja Ilja Babijtšukia pyydettiin menemään Moskovaan kuulemaan hallituksen vastaus anomukseemme. He suostuivat ja matkustivat sinne tuon vuoden kesällä.

Veljet vastaanottanut virkamies kuunteli, kun he esittivät työmme raamatulliset perusteet. He selittivät, että tätä työtä tehtiin sen  Jeesuksen ennustuksen täyttymykseksi, jonka mukaan ”tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille” (Matteus 24:14). Virkamies kuitenkin totesi, ettei valtio tulisi koskaan laillistamaan työtämme.

Todistajat palasivat kotiin ja lähtivät Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan anomaan laillista tunnustusta Ukrainassa tehtävälle työlle. Sielläkin viranomaiset hylkäsivät anomuksen. He sanoivat, että todistajat jätettäisiin rauhaan vain siinä tapauksessa, että he tukisivat valtiota. Heidän mukaansa meidän piti palvella armeijassa ja osallistua vaaleihin. Taas kerran veljet selittivät puolueettomuuttamme: Herramme Jeesuksen Kristuksen mallin mukaisesti emme saa olla osa maailmasta (Johannes 17:14–16).

Pian tämän jälkeen veljet Pjatoha ja Babijtšuk pidätettiin ja asetettiin syytteeseen, ja seurauksena oli 25 vuoden vankeustuomio. Samoihin aikoihin tuolloin vuonna 1950 viranomaiset veivät pois monia Jehovan todistajia, muiden muassa isäni. Hän sai 25 vuoden vankeustuomion, ja hänet lähetettiin Habarovskiin Neuvostoliiton itäreunalle lähes seitsemäntuhannen kilometrin päähän!

Karkotus Siperiaan

Huhtikuussa 1951 valtio teki suunnitelmallisen iskun todistajia vastaan läntisissä neuvostotasavalloissa, jotka tunnetaan nykyään nimillä Latvia, Viro, Liettua, Moldova, Valkovenäjä ja Ukraina. Tuon kuukauden aikana noin seitsemäntuhatta todistajaa, joukossa äitini ja minä, karkotettiin Siperiaan. Sotilaat vain tulivat kotiimme yöllä ja veivät meidät rautatieasemalle. Siellä meidät lukittiin karjavaunuihin – noin 50 henkeä yhteen vaunuun – ja yli kahden viikon kuluttua meidät jätettiin junasta Tsalarissa, joka sijaitsee Baikaljärven lähellä Irkutskin alueella.

Seisoessani siinä lumessa jäätävän tuulen tuiverruksessa ja aseellisten sotilaiden piirittämänä mietin, mikä meitä mahtoi odottaa. Miten onnistuisin pysymään uskollisena Jehovalle täällä? Aloimme laulaa valtakunnanlauluja saadaksemme ajatukset pois kylmyydestä. Sitten paikalle saapui sikäläisten valtion yritysten johtajia. Jotkut heistä tarvitsivat miehiä kovaan ruumiilliseen työhön, toiset taas halusivat naisia esimerkiksi karjanhoitoon. Äiti ja minut vietiin työmaalle, jossa rakennettiin Tagninskan vesivoimalaa.

Perille tultuamme näimme riveittäin puuparakkeja, joihin karkotetut majoitettiin. Minut määrättiin traktorinkuljettajaksi ja sähköasentajaksi, ja äiti pantiin töihin maatilalle. Virallisesti olimme karkotettuja, emme vankeja, ja siksi saimme liikkua vapaasti voimalan lähistöllä, joskin käynti noin 50 kilometrin päässä sijaitsevassa lähimmässä siirtolassa oli kielletty. Viranomaiset painostivat meitä allekirjoittamaan vakuutuksen, jossa lupautuisimme jäämään alueelle loppuiäksemme. Se kuulosti minun korvissani tuolloin 19-vuotiaana kohtuuttomalta, joten kieltäydyin allekirjoittamasta. Olimme siellä kuitenkin seuraavat 15 vuotta.

Siperiassa Puolan raja ei ollut enää kahdeksan kilometrin vaan yli kuudentuhannen kilometrin päässä! Me todistajat yritimme parhaamme mukaan järjestäytyä jälleen seurakunniksi ja nimitimme miehiä ottamaan niistä vastuun. Aluksi meillä ei ollut muuta raamatullista kirjallisuutta kuin muutamia julkaisuja, jotka eräät todistajat olivat onnistuneet ottamaan mukaansa Ukrainasta. Ne jäljennettiin käsin, ja luimme niitä vuorotellen.

Pian aloimme pitää kokouksia. Suurin osa meistä asui parakeissa, joten kokoonnuimme yhteen useimpina iltoina. Meidän seurakunnassamme oli noin 50 henkeä, ja minä sain tehtäväkseni johtaa teokraattista palveluskoulua. Miehiä oli vain vähän, joten naisetkin pitivät harjoituspuheita, mikä tuli käytännöksi Jehovan todistajien seurakunnissa vuonna 1958. Kaikki suhtautuivat tehtäviinsä vakavasti, sillä koulu oli meille keino ylistää Jehovaa ja kannustaa seurakunnan muita jäseniä.

Palvelustamme siunataan

Parakeissa asui muitakin kuin todistajia, ja siksi kului tuskin päivääkään, niin ettemme  olisi puhuneet uskostamme toisille, vaikka se oli ankarasti kielletty. Olosuhteet paranivat, kun Neuvostoliiton pääministeri Josif Stalin kuoli vuonna 1953. Meidän annettiin puhua toisten kanssa vapaammin Raamattuun perustuvista uskonkäsityksistämme. Olimme kirjeitse yhteydessä Ukrainaan jääneisiin ystäviin, ja sitä kautta saimme tietää, missä muut lähiseudun todistajat olivat, ja otimme heihin yhteyttä. Sen johdosta pystyimme järjestämään seurakunnat kierroksiksi.

Vuonna 1954 menin naimisiin Olgan kanssa, joka samaten oli karkotettu Ukrainasta. Hän oli minulle vuosien varrella tärkeä tuki palvellessani Jehovaa. Ukrainan ja Puolan välisellä rajalla vuonna 1947 ammuttu Stepan oli Olgan veli. Myöhemmin meille syntyi tytär, Valentina.

Olgan ja minun kristillistä palvelusta siunattiin Siperiassa monella tavalla. Tapasimme esimerkiksi Georgin, joka johti erästä baptistiryhmää. Kävimme säännöllisesti hänen luonaan tutkimassa niitä Vartiotorni-lehtiä, joita meillä oli käytössämme. Pian hän ymmärsi, että Jehovan palvelijat saarnasivat Raamatun totuutta. Aloimme tutkia useiden hänen baptistiystäviensäkin kanssa. Tuntui suurenmoiselta, kun Georgi ja eräät hänen ystävänsä kastettiin ja heistä tuli hengellisiä veljiämme!

Vuonna 1956 minut nimitettiin matkavalvojaksi, mikä merkitsi sitä, että vierailin viikoittain jossakin alueemme seurakunnassa. Tein ensin työtä koko päivän, ja illan tullen hyppäsin moottoripyörän selkään ja ajoin tapaamaan seurakuntaa. Varhain seuraavana aamuna palasin kotiin ja lähdin töihin. Avukseni matkatyöhön nimitettiin Mihailo Serdinski, joka kuitenkin sai surmansa liikenneonnettomuudessa vuonna 1958. Kuolinpäivä oli keskiviikko, mutta lykkäsimme hautajaisia sunnuntaihin, jotta mahdollisimman monet todistajat pääsivät tulemaan niihin.

Meitä oli suuri joukko, kun lähdimme kävelemään hautausmaalle päin, ja siksi valtion turvallisuuspalvelun miehet tulivat perässämme. Raamatullista ylösnousemustoivoamme käsittelevän puheen pitäminen merkitsi riskiä tulla pidätetyksi. Minun oli kuitenkin pakko saada puhua Mihailosta ja hänen suurenmoisesta tulevaisuudentoivostaan. Turvallisuuspalvelu ei pidättänyt minua, vaikka käytin Raamattua. Ehkä sillä ei heidän mielestään olisi voitettu mitään, ja olinhan minä heille tuttu joka tapauksessa, sillä olin usein ollut ”vieraana” heidän päämajassaan kuulusteltavana.

Ilmiantaja

Vuonna 1959 valtion turvallisuuspalvelu pidätti 12 Jehovan todistajaa, jotka olivat ottaneet johdon saarnaamistyössä. Kuulusteluihin kutsuttiin useita muitakin, minut mukaan luettuna. Kun oma vuoroni tuli, kuulin järkytyksekseni viranomaisten luettelevan luottamuksellisia yksityiskohtia  työstämme. Miten he olivat saaneet ne tietoonsa? Kaikesta päättäen keskuudessamme oli ilmiantaja, joka tiesi meistä paljon ja oli tehnyt valtion kanssa yhteistyötä jo jonkin aikaa.

Kaksitoista pidätettyä veljeä olivat vierekkäisissä selleissä, ja he sopivat keskenään, etteivät sanoisi viranomaisille enää sanaakaan. Tällä keinolla ilmiantajan täytyisi tulla oikeuteen henkilökohtaisesti todistamaan heitä vastaan. Vaikken itse ollut syytettyjen joukossa, menin oikeuteen katsomaan, mitä tapahtuisi. Tuomari esitti kysymyksiä, ja nuo 12 veljeä vaikenivat. Silloin Konstantin Polištšuk, Jehovan todistaja jonka olin tuntenut vuosikausia, todisti heitä vastaan. Oikeudenkäynti päättyi siten, että osa veljistä sai vankeustuomiot. Kadulla oikeustalon ulkopuolella törmäsin Polištšukiin.

”Miksi sinä kavallat meidät?” kysyin.

”Koska en enää usko”, hän vastasi.

”Mitä et enää usko?” kysyin.

”En usko enää Raamattuun”, hän vastasi.

Hän olisi voinut kavaltaa minutkin, mutta ei ollut todistajanlausunnossaan maininnut nimeäni. Kysyin siihen syytä.

”En halua, että sinä joudut vankilaan”, hän selitti. ”Tunnen yhä syyllisyyttä vaimosi veljen Stepanin takia. Minä nimittäin lähetin hänet matkaan rajan yli sinä yönä, jona hänet ammuttiin. Olen todella pahoillani siitä.”

Häkellyin hänen sanoistaan. Miten pahasti hänen omatuntonsa olikaan vinoutunut! Hän kärsi tunnonvaivoja Stepanin kuoleman johdosta, mutta silti hän nyt kavalsi Jehovan palvelijoita. En nähnyt häntä enää koskaan. Hän kuoli joitakin kuukausia myöhemmin. Tunne-elämääni jäi syvät arvet sen vuoksi, että ihminen, johon olin luottanut vuosikausia, kavalsi veljiämme. Kokemus opetti minulle kuitenkin jotakin arvokasta: Polištšuk oli uskoton siksi, että hän lakkasi lukemasta Raamattua ja uskomasta siihen.

Meidän on varmasti tarpeellista painaa mieleemme se opetus, että jos haluamme pysyä uskollisina Jehovalle, meidän täytyy tutkia Pyhää Raamattua säännöllisesti. Siinä sanotaan: ”Varjele sydäntäsi, sillä siitä kumpuavat elämän lähteet.” Lisäksi apostoli Paavali kehotti kristittyjä olemaan varuillaan. Miksi? ”Ettei kenessäkään teistä koskaan kehittyisi pahaa, epäuskoista sydäntä elävästä Jumalasta pois vetäytymällä.” (Sananlaskut 4:23; Heprealaisille 3:12.)

Takaisin Ukrainaan

Kun karkotusaikamme Siperiassa päättyi vuonna 1966, muutimme Olgan kanssa takaisin Ukrainaan ja perustimme kodin Sokalin kaupunkiin, joka sijaitsee noin 80 kilometrin päässä Lvovista. Tehtävää oli paljon, sillä Sokalissa ja sen naapurikaupungeissa Tšervonogradissa ja Sosnivkassa oli vain 34 Jehovan todistajaa. Nykyään tällä alueella on 11 seurakuntaa!

Olga kuoli uskollisena vuonna 1993. Kolme vuotta myöhemmin menin naimisiin Lidijan kanssa, ja hän on siitä pitäen ollut minulle suurena tukena. Lisäksi tyttäreni Valentina ja hänen perheensä ovat innokkaita Jehovan palvelijoita, ja hekin ovat olleet minulle rohkaisun lähde. Suurinta iloa saan kuitenkin yhä siitä, että olen pysynyt uskollisena Jehovalle, Jumalalle joka toimii uskollisesti (2. Samuelin kirja 22:26).

Oleksi Davidjuk kuoli uskollisena Jehovalle helmikuun 18. päivänä 2000, kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi.

[Kuva s. 20]

Parakeissa kokoontunut seurakuntamme vuonna 1952 Itä-Siperiassa

[Kuva s. 23]

Teokraattinen palveluskoulumme vuonna 1953

[Kuva s. 23]

Mihailo Serdinskin hautajaiset vuonna 1958

[Kuva s. 24]

Vaimoni Lidijan kanssa